Sanat: Roosa Mistola
Kuvat: Eino Nurmisto
Olen näytellyt pornoleffassa. Olen romahtanut täysin Savonlinnan uuden taidemuseon avajaisissa huonojen huumeiden takia. Olen tavannut Paperi T:n ja ollut Hengen ja tiedon messuilla kuuntelemassa luentoja henkisestä evoluutiosta ja peniksen sinetöinnistä. Näistä kaikista olen myös kirjoittanut tähän verkkomediaan niin rehellisesti kuin olen osannut.
Nyt kuitenkin olen aivan uuden epämukavuuden edessä. Nautin ehtoollista ensimmäistä kertaa yli 15 vuoteen. Olen Rymättylässä 1400-luvun kirkossa osallistumassa messuun. Vakoilen salaa edelläni olevia ihmisiä. Missä järjestyksessä öylätti ja viini pitikään ottaa?
”Mutta ev.lut. kirkko. Siinä oli jotain, joka kalvoi.”
Kirjoitin lukiossa uskonnosta laudaturin, ja heti kun tulokset tulivat, erosin kirkosta. Koin silloin kovaa tarvetta todistella, että en ole uskonnollinen, ja ei, minusta ei todellakaan tule pappia (vaikka jotkut sukulaiset kai niin toivoivat). Olin toki todella kiinnostunut uskonnoista, mutta täysin teoreettisesti. Jossain oikussa en mennyt uskontotieteen valintakokeisiin, mutta se oli aito vaihtoehto.
Vuosikausia koin puristavaa tunnetta vatsassa aina, kun piti mennä kirkkoon. Joogaharjoituksen aluksi luettavat mantrat eivät tuntuneet missään, kuten eivät myöskään meditaatiomatkat tai katoliset kirkot. Mutta ev.lut. kirkko. Siinä oli jotain, joka kalvoi.
Vuosi sitten menin kuitenkin kirkossa naimisiin. Siihen oli monta syytä, mutta ennen kaikkea se, että suhteeni kirkkoon alkoi löystyä. Pappi oli tuttu, ihana ja puhui kauniisti. Puolisoni on töissä seurakunnalla. Isäni oli haudattu pari vuotta aiemmin ja jo silloin mietin, että jos ei mitään muuta, niin kristilliset hautajaiset haluan. Aloin avata suhdettani Jumalaan. Ymmärsin päivä päivältä enemmän, mitä kaikkea hyvää kirkko, seurakunnat ja diakonit tekevät joka päivä.
En ollut enkä ole samaa mieltä kovinkaan monen julkisesti suutaan aukovan kristinuskon lähettilään kanssa, mutta halusin määritellä omaa uskoani uudestaan. Kirkko vihkipaikkana ei ainakaan sotinut sitä vastaan. Lisäksi kirkon vihkikaavassa puhutaan monesta itselleni tärkeästä asiasta, kuten rakkaudesta ja luottamuksesta. Naimakauppojen myötä sukunimeni vaihtui Vastamäestä Mistolaksi.
”Asia siis todellakin on minulle kuolemanvakava. Niin vakava, että on aika turvautua Jeesukseen.”
Kaiken muun kirjoittamisen ja naikkariin menemisen ohella olen työstänyt vuodesta 2019 käsikirjoitusta, osittain autofiktiivistä ryöpsähdystä. Lähetin sen jo kerran kustantamoihin vain saadakseni arkistooni useamman kohteliaan ”emme valitettavasti voi julkaista tätä” -viestin. Vain yhdestä vastattiin kannustavasti, ja sieltäkin sanottiin, että valmishan tämä ei vielä ole.
Käsikirjoitukseni käsittelee melko rankkoja sairastumiseen ja kuolemaan liittyviä teemoja. Olen yrittänyt kaikkea eläinkertojista draamaa muistuttavaan pelkistettyyn dialogiin, joukossa on päiväkirjaa, muistoja ja tajunnanvirtaa. Kaikki tuntuu kiertyvän väärälle kerälle koko ajan. Olen siirtänyt rönsyt-tiedostoon yhtä paljon tekstiä kuin olen säilyttänyt. Asia siis todellakin on minulle kuolemanvakava. Niin vakava, että on aika turvautua Jeesukseen. Ilmoittaudun Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän järjestämälle luovan kirjoittamisen retriitille.
”Tämähän alkoi lupaavasti.”
Saavun Rymättylän Tammilehtoon äitini kyydillä sateisena perjantaina. Minulla on mukanani 254 liuskaa tulostettua tekstiä, jota aion työstää koko viikonlopun. Keltainen päärakennus on kutsuva. Raahaan matkalaukkuni ovelle, joka aukeaa juuri, kun olen tarttumassa kahvaan. ”Moi!” sanon tottumuksesta, kun oven toisella puolella ollut tyyppi tervehtii minua. ”Tuliko tuttuja?” joku huikkaa sisältä. Vastaan ”ei”. Minua tervehtinyt ihminen sanoo siihen, että ”kyllä me sut tunnetaan, Roosa”.
Kiroan huonoa kasvomuistiani. Tilanne menee niin nopeasti ohi, että en tajua kysyä edes nimiä. Tämähän alkoi lupaavasti.
Sisällä retriitin ohjaajana toimiva kirjailija Sanna Vaara halaa minua ja mietin, että ei hitto, onko tässäkin joku ihminen, jota en muista. Onneksi hän esittäytyy. Saan avaimen omaan huoneeseeni. Raahaan tavarani pihalla olevaan punaiseen rivitaloon. Huoneeni on numero 3. Täällä majoitutaan yksin, jokaisessa huoneessa on myös oma kylpyhuone. Huoneeni on yllättävän tilava ja mukava. Siellä on kaksi sänkyä, joista valitsen kauimmaisen. Laitan puhelimestani äänet pois. Niitä ei täällä tarvita. Ohjelma alkaa syömisellä tunnin päästä. Tunti kuluu piinallisen hitaasti.
”Kun jokainen on saanut sanoa sanottavansa, alkaa hiljaisuus.”
Syömme ruoaksi täytettyjä paprikoita ja vegaanisia pyöryköitä. Tammilehdossa ei tarjota ollenkaan lihaa, vain kala- ja kasvisruokaa. Syömme hieman varautuneina ja odottavaisella mielellä. Suurin osa on tullut paikalle yksin, kuten minäkin.
Johdatus retriittiin alkaa päivällisen jälkeen päärakennuksen kappelissa, jossa lähes kaikki ohjelma on. Meille esitellään Sanna Vaaran lisäksi Rymättylän kirkkoherra Kati Jansa, joka on paikalla pappiohjaajana. Kaikilta kysellään odotuksia retriitin suhteen. Minä kerron etsiväni uusia oivalluksia. Kun jokainen on saanut sanoa sanottavansa, alkaa hiljaisuus. Viikonlopun aikana ei ole tarkoitus keskustella, paitsi kirjoitusharjoitusten aikana tarvittaessa.
”En osaa rukoilla. Tilanne tuntuu epäluontevalta.”
Palaan huoneeseeni. Todella kaipaan uusia oivalluksia, mietin, kun katson paksua paperipinkkaa. Alan leikellä tekstiä ja teipata sitä uudessa järjestyksessä ruutuvihkoon, jossa on violetti kansi. En hetkeäkään epäile, etteikö se olisi järkevää ja hyödyllistä.
Ennen iltapalaa on ensimmäinen rukousmeditaatio. Kati Jansa istuu rukousjakkaralla ja jokaiselle kappelin tuolille on jaettu Taizé-lauluvihko. En ole koskaan kuullut aiheesta mitään, mutta istun piiriin. Alamme laulaa. Jansa lukee meille otteita Raamatusta. Sitten hän kehottaa kaikkia rukoilemaan hiljaisuudessa. Ristin käteni, ja ajatuksenikin risteävät. Joku yskii. Pidän silmäni kiinni. En osaa rukoilla. Tilanne tuntuu epäluontevalta. Viiden minuutin jälkeen Jansa pyytää meitä laulamaan lisää. Teemme työtä käskettyä. Tilaisuus päättyy yhteen ääneen lausuttuun Isä meidän -rukoukseen. Sen sanat sentään nousevat jostain selkärangasta.
Aamulla herätys on kahdeksalta. On aika aloittaa aamusivuilla, joita en ole tehnyt koskaan ennen. Tarkoitus olisi kirjoittaa kolme sivua. Saan juuri ja juuri puserrettua yhden. Luovutan. Menen aamiaiselle.
Aamun rukousmeditaation jätän väliin ja jatkan käsikirjoitukseni silpomista. Tunnen tekeväni hyödyllistä, joskin erittäin puuduttavaa, työtä. Jatkan, kunnes aamupäivän kirjoitusharjoitukset alkavat.
Teemme enemmänkin luovuutta avaavia harjoituksia. Ne tuntuvat hauskoilta ja hyviltä, vanhana luovan kirjoittamisen opiskelijana saan paljon aikaan paperille. Gongi kumahtelee aina, kun on aika aloittaa tai lopettaa kirjoittaminen. Kaikki, paitsi ohjaaja Sanna Vaara, ovat hiljaa ja kirjoittavat.
Vaara kaivaa esiin šamaanirummun, jota ei tosin ole kastettu. Hän pyytää meitä sulkemaan silmämme meditaatiomatkan ajaksi. Hän alkaa rummuttaa ja minä putoan lämpimään syliin. Vaara käskee ajattelemaan onnellista paikkaa ja olen makuuhuoneessani puolisoni kanssa. Makaamme sängyssä, joka on pehmeä ja lämmin. Hengailen vain siellä, katselen ympärilleni. Rummutus kiihtyy, hengitykseni samoin. Olo on lämmin ja turvallinen. Vaara lopettaa rummutuksen ja sanoo, että nyt meille tulevat näkyviin voimaeläimemme.
Aina ennen meditaatiomatkoilla voimaeläimeni on ollut jokin lintu, viimeksi haukka. Olen ajatellut, että se voisi olla ehkä karhu, josta näen usein unia. Mutta ei. Makuuhuoneeseen kävelee kissa. Kaunis, harmaa kissa, jolla on keltaiset isot silmät. Olen yllättynyt. En erityisemmin välitä kissoista. Olen niitä psykopaatteja, jotka eivät ylipäätään juurikaan innostu eläimistä. Kissa kuitenkin astuu sisään huoneeseen ja tulee sänkyyn luoksemme. Se asettuu peitolle kehräämään. Hyväksyn asian. Kai voimaeläin voi vaihtua?
Varmaa on, että en halua rummutuksen loppuvan ikinä. Hyvä ja rauhallinen olo jatkuu, kissa kehrää, olen kotona.
”Käsikirjoitus toistaa itseään, horjuu, ei ole koherentti, ja on oikeastaan vain sekava oksennus.”
Vaara johdattelee meidät lempeästi pois meditatiivisesta tilasta. Olen pöllämystynyt, sillä mielihyvähormonit jylläävät aivoissani. Tunnen oloni pirtelöksi, mutta lämpimäksi. Jatkamme kirjoittamista.
Kun olemme kirjoittaneet kaksi ja puoli tuntia, on lounas. Kiirehdin syömään ja heti syömisen jälkeen jatkan käsikirjoitukseni pilkkomista. Tosin se alkaa tuntua vähän jo tyhmältä. Käsikirjoitus toistaa itseään, horjuu, ei ole koherentti ja on oikeastaan vain sekava oksennus. Sitkeästi jatkan.
Päiväkahvin ja pullan jälkeen jatkuvat kirjoitusharjoitukset. Aloitamme ulkona. Seisomme hiljaa talon vieressä, kun kauhea meteli alkaa kuulua mereltä. Oletan äänten lähteeksi joutsenet. Ääni lähestyy ja kaikki alkavat tähyillä taivaalle. Ylitsemme lentää kaunis ja kovin äänekäs joutsenpariskunta. Kokemus on melkein pyhä. Melkein.
”Tää kuulostaa tosi hihhulilta. Ja niinhän tää onkin!”
Saamme ohjeet. Meidän pitää kulkea luonnossa ja keskustella siellä elävien olentojen eli siis kasvien ja sellaisten kanssa. ”Tää kuulostaa tosi hihhulilta. Ja niinhän tää onkin!” huudahtaa Vaara ja lähettää meidät matkaan. Kävelen laiturille. Meri on vihreä sinilevästä, jota tuuli työntää kohti rantaa. Alan nähdä siinä kuvioita, papukaijan, yksisarvisen ja merihirviön. Mutta en mitään, mikä auttaisi oivaltamaan uutta.
Rannassa kasvaa sieni. Kumarrun tutkimaan sitä. Pian näen toisen sienen, sitten kolmannen, neljännen! Sieniähän on kaikkialla. Hymyilyttää. Lähellä joku halaa tiukasti puuta.
Kävelen pitkin rantaa ja koetan keskustella merivaahdon, pihlajan ja haavan kanssa. Niistä yksikään ei vastaa. Kävelen ylemmäs pihalle, jossa kasvaa suuri vanha tammi. Sen runko on jäkälän ja sammaleen peitossa. Kuviot tuovat mieleen Reidar Särestöniemen taulut, hymyilen sisäänpäin. Kierrän puuta ja koskettelen sen pintaa. Olen uponnut ajatuksiini, kun jokin liikahtaa sormeni vieressä. Hämähäkki. Aivan jäkälänvärinen ja -oloinen hämähäkki. En edes tiennyt, että sellaisia on olemassa.
Seuraan hämiksen matkaa hetken, mutta kyllästyn nopeasti. Toivoisin harjoituksen jo päättyvän.
”Pitäisikö minun tuhota käsikirjoitukseni?”
Viimein gongi soi. Palaamme sisälle ja jatkamme kirjoittamista. Kun olemme kirjoittaneet keskusteluistamme, Sanna Vaara pyytää meitä kirjoittamaan vihkoomme kysymyksen esiäidille. Kirjoitan ”Olenko valmis äidiksi? Kirjoitanko koskaan kirjaa? Mitä käsikirjoitukselleni pitäisi tehdä?”
En odota paljoakaan, kun Vaara pyytää meitä hakemaan pöydältään Naisen voimapakka -kortin. ”Ottakaa se, joka intuitiivisesti kutsuu teitä”, Vaara kehottaa. Nappaan kortin ja kävelen pöytääni katsomatta sitä.
Kun Vaara käskee kirjoittamaan kortin avulla vastauksen esiäidiltä, käännän korttini.
”Tuhoajatar
Muutos
Transformaation aika, tuhoa turha ja toimimaton. Feeniks nousee tuhkasta.”
Tuijotan korttia epäuskoisena. Pitäisikö minun tuhota entinen elämäni? Vai käsikirjoitukseni? Pitäisikö minun tuhota käsikirjoitukseni? Minun pitäisi tuhota käsikirjoitukseni. Alan kirjoittaa vastausta, vaikka näen sen kirkkaana edessäni kirjoittamattakin.
Vaara kysyy, haluaako joku jakaa ajatuksiaan. Viittaan ja kerron. Muut huudahtelevat epäuskoisesti ja kannustavasti. Pyhä henki väreilee kappelissa.
Harjoitukset ovat ohi.
”Meditaatio alkaa ennen kuin ehdin miettiä pyhän sanani.”
Pienen tauon jälkeen alkaa sydänrukous. Kyseessä on kontemplatiivisen rukouksen muoto. Yksinkertaisesti selitettynä rukoilija meditoi 20 minuuttia kerrallaan niin, että aina ajatuksen harhautuessa toistelee itse valitsemaansa pyhää sanaa.
”Pyhä sana voi olla mikä vain, mutta hyviä ovat esimerkiksi isä, äiti, rakkaus tai Jumala”, sanoo Vaara.
Meditaatio alkaa ennen kuin ehdin miettiä pyhän sanani. Jostain alitajunnastani sanaksi valikoituu ”yksi”. Tosi huono, tajuan heti. Mutta meille on sanottu, että sanaa ei saa vaihtaa kesken. Seinällä nakuttaa kello, ja oma ykköseni alkaa mennä sekuntien tahdissa. Vielä huonompi.
20 minuuttia kuluu kuitenkin nopeasti. Avaan silmäni minuuttia ennen kuin gongi kilahtaa. On nälkä.
”Lähetän parille ystävälleni viestin, että koin hihhulikokemuksen.”
Olen ilmoittautunut saunaan kello 19.45, jotta minulla olisi mahdollisimman paljon aikaa työstää käsikirjoitustani. Tuijotan sitä tuskastuneena. En minä tietenkään sitä tuhoa, en ole aivan päästäni sekaisin, mutta näen selvästi, miten kesken ja huono se on. Sekava kasa paperia.
Tungen kaikki repaleiset liuskat reppuuni ja avaan tietokoneeni. Olen kirjoittanut päivän aikana neljä tuntia ja tuntuu, etten osaa kirjoittaa enää yhtäkään järkevää sanaa. Sitkeästi silti yritän. Kirjoitan lauseita vain pyyhkiäkseni ne hetken päästä pois. Olen tarpeeksi kokenut kirjoittaja tietääkseni, että tässä mielentilassa ei saa aikaiseksi yhtään mitään. Väsyttää ja päätä särkee. Lähetän parille ystävälleni viestin, että koin hihhulikokemuksen.
Pakkaan tavarani ja lähden saunaan. Suihkussa nenästäni alkaa valua verta. Huomaan sen valitettavasti niin, että maistan veren, kun nuolaisen huuliani. Minulta ei oikeasti ikinä valu verta nenästä, ei ikinä. Tukahdutan vuodon paperilla.
Saunassa lauteet notkuvat alastomien naisten painosta. Kukaan ei vieläkään puhu mitään, keskustelu on edelleen kiellettyä. Jotkut käyvät uimassa meressä. Mietin, että kuinkahan monessa paikassa tämä olisi mahdollista. Olla turpa kiinni alasti ventovieraiden ihmisten seurassa. Tuntuu kuitenkin ihan luonnolliselta.
”Koen olleeni poikkeuksellisen tyhmä, kun en ollut etukäteen varautunut siihen, että kristillisessä retriitissä ollaan kristillisiä.”
Saunan jälkeen osallistun jälleen rukousmeditaatioon. Se kulkee samalla kaavalla kuin edellinen. Nyt kuitenkin hiljaisen rukouksen aikana mieleeni tulviikin asioita, joita haluan pyytää Pyhältä hengeltä.
Eräs ystäväni sanoi kerran, kun kipuilin kirkossa rukoilua, että mitä pahaa siinä on, jos toivoo maailmaan hyvää.
Alan siis toivoa maailmaan hyvää. Ja läheisilleni. Ennen kaikkea läheisilleni.
Iltapalan jälkeen palaan huoneeseeni. Olen järjettömän väsynyt ja hämilläni. Koen olleeni poikkeuksellisen tyhmä, kun en ollut etukäteen varautunut siihen, että kristillisessä retriitissä ollaan kristillisiä. Toisaalta vielä hämmentyneempi olen siitä pyhän kokemuksesta, joka kamppasi minut takavasemmalta.
Sunnuntaiaamuna yritän kirjoittaa aamusivuja. Olen kuitenkin niin väsynyt kirjoittamiseen, että siitä ei tule mitään. Kirjoitan kolme riviä.
Olin etukäteen ajatellut, että en osallistuisi kirkossa pidettävään avoimeen messuun. Kaikkeen ohjelmaan osallistuminen on vapaaehtoista. Marssin kuitenkin joukon perässä kirkkoon, aurinko paistaa syksyisille pelloille.
En ole ollut messussa, noh, pitkään aikaan, jos ei lasketa konfirmaatiotilaisuuksia. Rukoilen jälleen, ihan oikeasti rukoilen, kun on sen aika. Laulan jopa virsissä mukana.
Edellisestä ehtoollisestani on kauan, siis todella kauan. Jännitän koko ajan, miten tulen siitä selviämään. En minä tiedä enkä muista, mitä ehtoollisella tehdään.
Kun kirkkoherra Kati Jansa kehottaa meitä nousemaan ehtoolliselle, katsomme varovasti toisiamme silmiin toisen retriittiläisen kanssa ja nousemme. Saan ensin öylätin ja laitan sen suuhuni. Se juuttuu välittömästi kitalakeeni. Pieni tippa viiniä ei irrota sitä. Vesi ja vehnäjauhot kuitenkin sulavat suussa.
Teen jonkin niiauksen ja kumarruksen välimuodon, kun nousen alttarilta ja kävelen jäykin jaloin paikalleni.
”Vituttaa.”
Kun matkaamme takaisin Tammilehtoon, sataa vettä. Vituttaa. En tiedä, mitä ajattelen messusta. Kirkko oli sentään kaunis.
Palaamme jälleen kirjoittamaan, kun olemme vaihtaneet kuivat vaatteet päällemme. Kirjoitamme pyhän kokemuksesta. Kirjoitan paljon siihen nähden, miten vähän olin ajatellut, että minulla olisi kokemusta mistään pyhästä.
Sanna Vaara tuntuu lukevan ajatukseni. Kun gongi soi sen merkiksi, että kirjoittaminen pitää lopettaa, hän on levittänyt jälleen kortteja eteensä, tällä kertaa Kulje valosi kanssa -opaskortit. ”Kirjoittakaa kysymys sisäiselle valollenne”, hän sanoo.
Kirjoitan: ”Mikä on käsikirjoitukseni puuttuva palanen?”
Olen jahdannut puuttuvaa palasta jo puolitoista vuotta. Siitä lähtien, kun se kustantamon edustaja sanoi, että sellainen vaaditaan vielä, jotta kirjani voitaisiin julkaista. Kysymys ei ole elämästä ja kuolemasta, vaan helvetti soikoon taiteesta ja kuolemasta, mikä on mielestäni huomattavasti vakavampi asia.
Koska edellisenä päivänä kortti oli minulle suotuisa, en tiedä, mitä nyt odottaa. Voisiko Pyhä henki tai pyhä tuuri tai mikä lie osua toisenkin kerran? En usko, mutta huomaan toivovani sitä. Haen kortin ja asetan sen väärin päin pöydälleni.
Kun Vaara pyytää meitä kirjoittamaan vastauksen, käännän kortin.
”Leikki
Pidä hauskaa. Juhli. Älä ole liian vakava.”
Voi jumalauta.
”Minun ensimmäinen lauseeni on siinä.”
Alan kirjoittaa vastausta, jonka näen jälleen aivan selvänä edessäni. Kortissa on kuva punaisesta matosta. Minun käsikirjoituksessani päähenkilö makaa usein juuri samanlaisella matolla, sillä erotuksella tosin, että minun mattoni on sininen.
Pyhä henki johtaa kynääni. Näinkin koulutetuksi kirjoittajaksi olen kyllä aika kaavoihini kangistunut. Punainen matto. Miksi en koskaan ajatellut sitä? Tai miksen ole ajatellut muuten vain vähän keventää, tiedättekö, laittaa tuulemaan?
On viimeisen harjoituksen aika. Vaara on levittänyt lattialle runokirjoja. ”Ottakaa se, joka intuitiivisesti kutsuu teitä”, hän neuvoo. Otan Sinikka Mäntysalon teoksen Ei kenenkään oma.
”Valitkaa sieltä yksi runo ja ottakaa sen viimeinen lause. Se on tulevan tekstinne ensimmäinen lause”, kuuluu ohje.
Avaan kirjan summamutikassa ja päätän valita kahdesta aukeavasta runosta paremman.
Molemmissa runoissa on sama viimeinen lause: ”Pyytämättä sinuun merkitty.”
Olen jo tajunnut sen verran, että turha pyristellä vastaan, kun Pyhä henki jotain haluaa. Minun ensimmäinen lauseeni on siinä.
Kirjoitan kahdeksassa minuutissa runon:
Pyytämättä sinuun merkitty,
pyytämällä sinuun kahlittu.
Sormus, timanttinen rauta,
valettu polku.
Meistä tuli maailma:
sinusta minä, minusta sinä.
Meistä tuli valoa ja tomua.
Vuorikristallien paino, tuntu ja taju.
Sinun sormesi lomittuvat minun,
me kuljimme läpi aurinkomyrskyn.
Olimme varjoja, pimeys valon silmässä.
Olennot ilman isäntiään, hukassa.
Kettu ylittää tien.
Jarruta.
Me emme tee pahaa,
luulette varjon valon vastakohdaksi,
vaikka ilman toista ei ole toista.
Älä häikäisty nyt.
Muuten et näe minua.
Asetu niin, että valo tulee takaasi
niin en näe silmiäsi,
katsettasi,
kun tunnustan sinut.
Olet rohkeampi kuin minä
et pyydä vaihtamaan osia.
Muutut valoksi, minä murenen tomuksi,
joka leijailee niin,
että vain sinä voit paljastaa minut.
”Kotona yritän selittää tapahtunutta ja huomaan, kuinka ihmiset vaivaantuvat tai suuttuvat.”
Kirjoitusharjoitukset päättyvät. Lähetän samoille ystävilleni viestejä, että tulikin lisää hihhulikokemuksia. Lounaan ja kakun jälkeen on aika päättää retriitti. Hiljaisuus loppuu ja kaikki tuntuvat jollain tavalla rentoutuvan.
Sanon piirissä, että tulin hakemaan oivalluksia ja niitä todella sain. Joku sanoo, että ehtoollinen nautitaan puolikaaren muodossa olevalla alttarilla, koska sen kaaren toisella puolella ehtoollisen nauttivat ne, jotka ovat jo luotamme poistuneet. Ajattelen isää ja kurkkua kuristaa. Lopetamme uskontunnustukseen. Sekin nousee jostain selkärangasta ja tuntuu täysin luontevalta. Siis tästäkö uskonnoissa on kyse? Halaamme ryhmässä ja joku itkee.
Kun olen pukemassa ulkovaatteita päälleni, kaksikin eri ihmistä tulee sanomaan, että ”kyllä sä vielä sen kirjan kirjoitat”. Ensimmäistä kertaa pariin vuoteen uskon niin itsekin.
Kotona yritän selittää tapahtunutta ja huomaan, kuinka ihmiset vaivaantuvat tai suuttuvat. Tilaan itselleni Naisen voimapakan ja Kulje valosi kanssa -opaskortit. Muut pyörittelevät silmiään. Yritän kertoa, että en minä tuolla retriitillä nyt mitenkään hurahtanut. Vaikka toisaalta ehkä hurahdin.
Mietin, että vaikka Jeesukseen suhtaudun lähinnä historiallisena henkilönä ja Jumala on minulle hankala konsepti, jonkinlaiseen Pyhään henkeen varmaankin uskon. Olen kai jonkinlainen panteisti, ehkä sitten kristillisellä twistillä. Tuntuu kuin jokin kiristynyt solmu olisi auennut vatsanpohjassa.
Maanantaina avaan tietokoneeni ja uuden tekstitiedoston. Tiedän täsmälleen, miten jatkan käsikirjoitustani. Kiitos Jeesus? ■