Poklomi

Minun Karjalani

”Jos minä en tätä kulttuuria ja kieltä opi, jos minä en ole tästä kiinnostunut, jos minä en tästä puhu, yhteys katkeaa.”

Sanat: Reeta Suvanto
Kuvat: Jenni Väre


Makaan olohuoneen lattialla. Niin myös Pekka Zaikovin Vienankarjalan kielioppi, avattuna ja viimeiseen saakka post-it-laputettuna, vierellään Olga Karlovan Vienankarjalan alkeiskurssi. Koetan päntätä sanojen vokaalivartaloita ja suomen kielelle tuntemattomia -loi, -löi -päätteitä. Imperfektin kieltomuodon päätteisiin en tässä edes lähde.

Pohdin isoäitiä, ämmöä, joka puhui suomen ja vienankarjalan välimuotoa. Mitähän hän tähän sanoisi, varmaan Hospot’i pomiliui niin kuin aina. Herra armahda.

”Karjalan kielen runollisuus ja leikkisyys, pilke silmäkulmassa ihastuttaa.”

Opiskelen toista vuotta karjalan kieltä vienan murteella. Kieli on sidoksissa kulttuuriin, hyvänä esimerkkinä karjalainen talosanasto. Sanastosta löytyy paljon termejä, joille ei yksinkertaisesti ole suomenkielistä vastinetta. Miten selittää vaikkapa korn’ittša yhdellä sanalla. Se kääntyy suoraan vierashuoneeksi mutta oikeastaan tarkoittaa talon kauneinta huonetta, jonne laitetaan sievimmät huonekalut ja arvokkaimmat esineet, esimerkiksi käspaikat.

Tai vaikkapa kaikki erilaiset čuput: peräčuppu, šoppičuppu, šivučuppu, šuuričuppu, ovičuppu, jumalčuppu, näitä riittää. Talo ja huoneet sisältävät valtavasti perinnettä ja informaatiota niin hierarkiasta kuin kulttuurista.

Karjalan kielen runollisuus ja leikkisyys, pilke silmäkulmassa ihastuttaa. Kieli on uskomattoman rikasta ja polveilevaa, se kuvailee maailmaa tavalla, johon sukulaiskieli suomi ei pysty.

”Kylyššä kylpijie ta järvie kylpiessä šanottih: ’Jumalan apu jouččenella!’ Siih vaššattih: ’Hyvä olis’ apu jouččenella!’ Kylyštä kiitettih näin: ’Passipo kylyn lämmittäjällä, vejen kantajalla, kylyn šalvajalla, halon hakkuajalla, puun puukkoajalla.’ Kyly kun šuatih valmehekši ta tultih kylyn valmistamisešta ni šanottih: ’Passipo kylyštä!’ ta šiitä pantih samovuara stolalla.” (P. Zaikov, Vienankarjalan kielioppi, s. 230)

Entä miten itse koen oman karjalaisuuteni?

Olenko kolmannen polven karjalainen, varttikarjalainen? Voinko edes ilmaista olevani karjalainen?

En ole kasvanut karjalan kieleen muutoin kuin sivusta seuraten ja sanan sieltä täältä kuullen ja käyttäen. Samaan aikaan olen pyytänyt keittiön pöydässä čäijyö eli teetä, halannut aina kynnykset ohittaen, sillä jos kynnyksen yli halaa, ”tulou riähkä”. Olen pitänyt karjalaisia tikutuksia eli neuletöitä ylläni. Omaa nimeäni koristaa isoäitini nimi Jekaterina.

Vuosi sitten painin todella sen kanssa, saanko kutsua itseäni karjalaiseksi. Teoksissani käsittelen karjalaisuutta ja omaa kulttuuritaustaani sekä suhdettani siihen. Olen käsitellyt pakolaisuutta ja sen jälkiä yli sukupolvien. Tuntuu että olen pitkään kiertänyt sitä kehää, epävarmuudessa kuka oikein on ja mihin kuuluu.

”Oon tällanen kolmannen polven karjalainen.”

”Oon niitä tarinoita pakomatkoista kuullut iltasatuina.”

”Isoäiti kyllä loitsi saunassa meitä lapsia pestessä, ja elämän muutoshetkissä olen saanut lahjaksi villasukkia karjalaisilla kuvioinneilla. Olen seissyt isoäidin synnyintalon raunioilla ja tavannut sukulaisia Karjalassa.”

Moni hetkistä on ohimenevä ja lapselle itsestään selvä ennen kuin niitä jää pohtimaan.

Voinko edes koskaan täysin oppia omaa kulttuuriani? Onko se edes minun kulttuuriani? Samalla voi kysyä mikä on se määritelmä ja kuka sen määrittää, saako itsensä identifioida karjalaiseksi. En minä ole sanomaan, että joku on tai ei ole karjalainen.

”Rakastan myös karjalaisten intoa selvittää sukulaissuhteita ja sitä iloa, kun sellainen löytyy.”

Kaikki ajatukset identiteetistä ja sen häilyvyydestä lopulta kiteytyivät omalla kohdallani nimeen. Otin syksyllä käyttööni karjalaisen nimeni, Moisejeffin Konstantinin Kat’in Eskon Reetan. Tuttavallisemmin Moisejeffin Reeta. Nimi koostuu isästäni, isoäidistäni ja isoäitini isän nimestä sekä suvun sukunimestä.

Monesti esittely tapahtuu eri nimillä riippuen, kenen kanssa puhuu, mutta myös missä keskustelua käydään. Rakastan myös karjalaisten intoa selvittää sukulaissuhteita ja sitä iloa, kun sellainen löytyy. Monesti olen käynyt keskustelua, että mistä päin suvut ovat kotoisin ja löytyisikö jotain kautta linkki, yhteys. Ja monestihan se lopulta löytyy. Kaiken tämän äärellä olen tajunnut, että jos minä en tätä kulttuuria ja kieltä opi, jos minä en ole tästä kiinnostunut, jos minä en tästä puhu, se katkeaa.

Karjalaiset ovat tulleet sotien aikana Suomeen niin evakkoina kuin pakolaisina. Oma sukuni on tullut pakolaisina Vienan Pistojärveltä 1920-luvun alussa Karjalan itsenäistymistaisteluiden jälkimainingeissa. Suuri osa Vienan pakolaisista majoittui Pohjois-Suomeen, Oulun, Kuusamon, Posion ja Ranuan alueille. Pakolaisia tuolloin tuli arvioiden mukaan noin 33 500, joista vienalaisia oli noin 11 200.

Valitettavan moni joutui vaihtamaan nimensä suomalaisiksi, kielen puhuminen lopetettiin ja karjalaisuus häivytettiin, sillä paine karjalaisyhteisöä kohtaan oli valtava. Sulaudu Suomeen tai lähde takaisin. Ryssittelyä, halventamista, työpaikkojen ja asuntojen menettämisiä etnisyyden vuoksi. Osa pakolaisten lapsista ei tiennyt sukunsa alkuperästä mitään, osa ei tiedä tänäkään päivänä.

Samaa on nähtävissä eteläisemmän alueen siirtokarjalaisissa. Alueellisia eroavaisuuksia siinä miten pakolaiset ja evakot on otettu vastaan on toki ollut. Historiankirjat silti lakaisevat maton alle ne monet ongelmat, joita pakolaiset ja evakot kohtasivat. Kirjoitukset tuolta ajalta muistuttavat huomattavalla tavalla nykypäivän nettikeskustelua pakolaisuudesta.

”Kuoleman ja Siperian pelko on ollut todellinen.”

Pakotarinat olivat iltasatujani lapsena. Pyysin isää kertomaan aina uudestaan ja uudestaan, kuinka isopappa pakeni peltotöistä suoraan Suomeen sanoen perheelleen ”Te ette ole minua nähneet kahteen viikkoon, kun tulevat nyt ja kysyvät” ja kuinka muu perhe seurasi vuosia myöhemmin perässä, isoäiti tuohikontissa ja lehmän kellossa heinää juhannusyönä 1924.

Moni karjalaistaustainen lapsi ja lapsenlapsi on elänyt näiden samojen tarinoiden äärellä. Suru ja menetys ja pelko näyttelevät isoa osaa. Lapselle ne olivat jännittäviä tarinoita, vasta myöhemmin sitä on ymmärtänyt niiden merkityksen.

Pelko pakkopalautuksista on myös ollut aiheellinen. Isoäitini isä Konstantin Moisejeff ei mennyt isänsä hautajaisiin Vienaan vuosikymmeniä myöhemmin, koska pelkäsi kiinniottoa. Kuoleman ja Siperian pelko on ollut todellinen.

”Joka syntymäpäivänä isoäiti myhäillen sanoi olevansa vuoden vanhempi kuin papereissa lukee.”

Isoäitini syntymäpäivä ja vuosi oli myös Suomen papereissa aina väärin. Kysyin sukulaisilta mistä tämä johtuu, voiko olla pelko palautuksista tai väärinymmärrys kalenterien eroavaisuuksien takia. Tarkkaa tietoa ei ole. Joka syntymäpäivänä isoäiti myhäillen sanoi olevansa vuoden vanhempi kuin papereissa lukee. Asia selvisi todeksi vasta isoäidin noustua tuonilmasih.

Isoäitini perheineen sai 1920-luvun lopussa Suomen kansalaisuuden monen muun karjalaisen tavoin. Isoäitini isä Konstantin Moisejeff oli laukkukauppias ja sai myöhemmin toimiluvan myös Suomesta. Alueet olivat jo tuttuja, sillä hän oli Karjalasta kulkenut porolla kaupalla aina Kemissä saakka. Laukkukauppiaat kuljettivat kankaita, vaatteita ja muuta käyttötavaraa mutta myös suolaa Perämereltä aina Vienanmerelle saakka.

”Mitä enemmän luen Kalevalan historiaa, sitä enemmän se saa pohtimaan karjalaisuuden ja suomalaisuuden suhdetta toisiinsa.”

S-marketin paistopisteen kelmeässä valossa tuijotan kalmankalpeaa Rainbow-riisipiirakkaa. Yksikköhinta: 0,27 euroa. Valmistusmaa: Suomi. Ainesosaluettelosta ei käy ilmi onko ruisjauho sihdattu missäpäin maailmaa mutta riisi tuli Espanjasta. Riisipiirakka, karjalanpiirakka, kalitta, šipain’iekku, šipain’iekka – rakkaalla lapsella monta nimeä. Karjalanpiirakka tuli laajemmin Suomessa tunnetuksi juuri siirtokarjalaisten kautta. Nykyään se on jokaisen talouden arkiherkku.

Ostan kaksi kappaletta, toisen pohja on tahmea, ja suuntaan kotiin. Matkalla kirjaston ikkunassa seisoo Kalevala. Karjalassa Kalevalasta puhutaan karjalais-suomalaisena kansaneepoksena. Mielestäni kohtuullista. Mitä enemmän luen Kalevalan historiaa, sitä enemmän se saa pohtimaan karjalaisuuden ja suomalaisuuden suhdetta toisiinsa. Kansat ovat niin lähellä toisiaan, mutta karjalaisuuden historia Suomessa on paikoittain todella ongelmallinen.

Kalevalan keräykseen liittyy myös ongelmakohtia. Kuulemma eräskin runonlaulaja oli paennut ikkunasta, ettei olisi tarvinnut jakaa laulujaan. Hierarkia rutiköyhän vienalaisen runonlaulajan ja suomalaisen runonkerääjän välillä on ollut selkeä, eikä kovinkaan kaunis. Kalevalan käyttö Suur-Suomi-aatteen välineenä sekä karjalaisten kurja kohtelu laittavat miettimään tuota suomalaisen kulttuurin syntyteosta eri kannalta.

Kulttuuri ja ruoka on kelvannut. Ihmiset eivät.

Sain viimein imperfektin kieltomuodon taulukon valmiiksi. Jokainen karjalankielinen lause ja jokainen sana tuntuvat vievän vähän lähemmäksi isoäitiä ja sukua sekä yhteisöä. Koen myös surua siitä, että en tiedä kaikkea, menneiden sukupolvien taakoista ja karjalan kielen tilasta. Uskon, että nämä ajatukset ovat kollektiivisia.

Karjalan kieli on siis oma kielensä. Se jaotellaan varsinaiskarjalaan ja livvinkarjalaan. Varsinaiskarjalassa on kaksi murretta, viena ja suvikarjala. Eri murteille on koostettu omat kirjakielensä, yhteistä kirjakieltä ei ole. Kieltä taitavat pystyvät silti helpostikin ymmärtämään toisiaan, kun sanaston ja kielen rakenteen tuntee.

Karjalan kielellä ei tällä hetkellä ole riittävää laillista asemaa Suomessa, vaikka se on kotoperäinen, alueella aina puhuttu kieli. Tällä hetkellä karjalan kielen opetusta koulutasolla on mahdollista saada vain Itä-Suomen yliopistossa. Maksullisia kielikursseja järjestetään opistotasolla. Elvytystyötä on tehty jo useampi vuosikymmen erityisesti eri seurojen voimin. Karjalan kielen virallinen elvytystyö siirtyi vuonna 2021 Itä-Suomen yliopistolle Karjalan kielen seuran taloudellisten epäselvyyksien vuoksi. Elvytysprojekti on saanut rahoituksen vuosille 2021–2022.

Itä-Suomen yliopisto on tehnyt lyhyessä ajassa valtavan työn karjalan kielen säilymisen ja sen kehittämisen eteen. Uudissanastoa luodaan ja kielen opiskelun mahdollisuuksia avataan esimerkiksi nettipelien ja keskustelutilaisuuksien kautta. Uhanlainen kieli tarvitsisi kuitenkin vakaan laillisen aseman ja riittävän rahoituksen kielen kehittämiseen.

”Karjalankielinen yhteisö on toivonut karjalan kielen laillista asemaa jo vuosikymmeniä.”

Toive kielilain uudistuksesta on on ollut erityisesti viime aikoina pinnalla, sillä ministeriö on käynyt läpi pienten kieliryhmien tarpeita. Se, ovatko esitetyt toimet riittäviä, jää nähtäväksi. Karjalankielinen yhteisö on toivonut karjalan kielen laillista asemaa jo vuosikymmeniä. Vuonna 2009 karjalan kieli lisättiin Euroopan alueellisten tai vähemmistökielien peruskirjaan. Virallista vähemmistökielen asemaa karjalan kielellä ei silti ole. Toive elää karjalan kielen opiskelusta jo alakouluissa etäyhteyden kautta sekä karjalankielisistä päivähoidoista.

Pikaisia muutoksia on tarpeen tehdä pian, sillä karjalan kieli on äärimmäisen uhanalainen. Suomessa puhujia on noin 11 000 ja sitä päivittäin käyttäviä noin 5 000 sekä kieltä ymmärtäviä noin 30 000. Suurin osa koko kielialueen puhujista asuu Karjalan tasavallassa Venäjällä. Siellä luvut vaihtelevat 60 000–90 000:n välillä.

Kuka aiheeseen sen enempää perehtymätön tietää, mitä eroa on karjalaisuudella ja suomalaisuudella? Mitä historiankirjat kirjoittavat karjalaisista? Karjalaisista puhutaan monesti vain evakkoina ja Venäjän puolelle jääneinä suomalaisina. Itse kulttuuria ei ymmärretä tai ei haluta ymmärtää. Karjala takaisin pullo kerrallaan, klassikkolause!  

Karjalaisen kulttuurin vaikutusalue jakautuu kahden valtion välille. Se on siis kansa kahden valtion välillä.

Vaikka karjalainen yhteisö on maantieteellisesti hajallaan, yhteisö on vahva. Viime aikoina on ollut ilo seurata nuorten karjalaisten paluuta karjalaisen kulttuurin ympärille. Kielikurssit täyttyvät varasijoja myöten hetkessä täyteen, uutta karjalankielistä musiikkia tulee rajan molemmilta puolilta ja sosiaalinen media antaa mahdollisuuksia uudenlaiseen kanssakäymiseen. Esimerkiksi Instagramissa hashtagin #karjalaini alle tulee tulvana uusia kuvia ja tekstejä. Yhden niistä kirjoitin itse.

”Ta še niise mintäh luajin mit luajin? 

Luajin šuojaksi. Luajin ičellä. Luajin meilä. Luajin perehellä. Luajin yhtevykšellä. Luajin jotta voi itkie ta nakrau, elyä ta tietyä mi mie olen, mistä tulen. Opaštun jokahini netäli, joka kuu ta vuosi lisyä. 

Luajin mi luajin sentäh in’ihmiset tietäy mi on histouriassa tapahtun ta tapahtuu nyt. 

Hospot’i pomilui niise ämmö aina šano!” 
■

Reeta Suvanto on korutaiteilija, ja hänen teoksiaan on nähtävillä Tampereella Galleria Rongassa 30.7.–18.8.2022.

Lähteet: KSS ja Pekka Vaara – Viena 1919–1922, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus / kotus.fi

JÄIKÖ NÄLKÄ?

Pihvi

Ville Andersson, WhatsApp?

Sienet ja inssiajo ja Bowie ja lintulaudat ja harmaat hiukset ja viileä esteettisyys jotenkin kaikki liittyy löyhähkösti toisiinsa.

26.2. 2021