Poklomi

Joni Käenmäki: absoluuttisesti parhaat Simpsonit

Asiantuntija valitsi viisi kaikkien aikojen parasta Simpsons-jaksoa ja kaksi bonusta. Valinnoista ei ole valitusoikeutta.

Sanat: Joni Käenmäki
Kuvat: Jenni Väre


Rakkaat Creatin lukijat! Joulun kunniaksi on aika listata teille Simpsonit-televisiosarjan viisi parasta jaksoa, luonnollisesti perusteluineen ja viitemateriaaleineen (lähdeluettelo tekstin lopussa). Näitä ei vain televisioviihteen, vaan koko länsimaisen kulttuurin kannalta merkittäviä noin 23-minuuttisia taideteoksia on ehditty julkaista niin paljon, että top-5:n lisäksi mukana on kaksi bonusjaksoa.

Tutkielman tulos on pitkälti subjektiivinen, mutta haluan painottaa minä-kirjoittajan laajaa paneutumista aihepiiriin ja sitä ympäröiviin ilmiöihin. Kyseessä on osaltani neljälle eri vuosikymmenelle jakautunut ja paikoin äärimmäistä intensiteettiä vaatinut tarkastelujakso. Olen lisäksi yrittänyt pitäytyä keskittymästä vain henkilökohtaisiin mieltymyksiini, jolloin tulokset olisi mahdollista hyväksyä laajemminkin ja asettaa ne näin globaaliin viitekehykseen.

Idea tällaisesta jatkuvasta täyspitkästä animaatiosarjasta valtakunnallisen tv-kanavan prime timessa tuntui 80-luvun lopussa melko riskialttiilta, ja siksi se saikin aluksi osakseen vastustusta. Lopullisen tuotantopäätöksen kanavan johdolle vei läpi tuottaja James L. Brooks, vakuututtuaan tätä ennen animaattori David Silvermanin tunteikkaasta puheenvuorosta, jonka jälkimmäinen piti sarjan puolesta merkittävässä humalatilassa firman pikkujouluissa (Ortved 2009, 55).

Tervetuloa maailmanhistorian parhaan animaatiosarjan terävimmän kärjen pariin. Näin korona-aikana positiivisena kaikuva, absurdin huumorin ja terävän satiirin sävyttämä viihde tulee eittämättä tarpeeseen.

#5: Hiiteen homofobian rippeetkin!
Homer’s Phobia (S08E15), 1997

Eräs Simpsoneiden karuudessaan rakastettavimmista hahmoista on kyypparien kyyppari, baarimikko ja yksityisyrittäjä Moe Szyslak. Epäonnisia ja kaltoin kohdeltuja hahmoja Simpsoneissa riittää, mutta Moe taitaa kuitenkin olla niistä traagisin. Lukuisia viime hetkellä epäonnistuneita itsemurhayrityksiä vyöllään hän kohta pettymyksen toisensa jälkeen, liittyivät ne sitten ihmissuhteisiin, yrittäjyyteen tai ulkonäköön.

Sarjan alkuvuosina Bart piinaa Moeta pilapuheluillaan, mutta myöhempinä vuosina vaikeuksien määrä ja laatu lähtevät suorastaan rakettimaiseen nousuun. Moe on karkea, kyyninen, kiperässä tilanteessa haulikon esiin kaivava ja useimmiten täysin kyvytön osoittamaan minkäänlaisia positiivisia tunteita, mutta silti tai ehkä juuri siksi käsittämättömän samastuttava hahmo. Ja löytyyhän herra Szyslakista myös herkempi puolensa, joka tulee esiin muun muassa jaksossa Moe Baby Blues (S14E22), jossa hänestä kuoriutuu hellyttävä ja välittävä lapsenvahti Maggielle.

”Moen suusta kuullaan kuolematon sitaatti: ’Oh boy. It looks like it’s suicide again for me.’”

Tässä Homer’s Phobia –jaksossa Moe on henkilö, joka yrittää ratkaista Homerin mielessä paisuneen dilemman kovin käytännönläheisellä ja karulla tavalla. Yrityksen epäonnistuttua täydellisesti Moen suusta kuullaan kuolematon sitaatti: ”Oh boy. It looks like it’s suicide again for me.”

Jakson juonen keskiössä on Simpsonien tutustuminen uuteen perhetuttuunsa Johniin, paikallisen keräilyesineliikkeen omistajaan ja myyjään. Johnia ääninäyttelee kulttielokuvaohjaaja John Waters, jonka ulkoinen olemus on hyvin lähellä animoitua Johnia. Camp-henkinen John on varsin tykästyttävä ilmestys, ja hän saavuttaakin nopeasti perheen suosion ihastuen myös itse Simpsonien kitschiä huokuvaan elämäntapaan. Kunnes Homerille paljastuu jotain kammottavaa: John onkin homo.

Sokea kauhu valtaa Homerin mielen, hän pyyhkäisee kaikki Johniin liittyvät positiiviset asiat romukoppaan ja alkaa pelätä miten John ”käännyttää” myös Bartin homoseksuaalisuuden iloihin. Alkaa typerryttävä eheyttämisyritysten sarja, joka sisältää niin vähäpukeisten naisten kuvien katselua, metallivalimossa vierailun (erittäin toimiva sketsi) sekä lopulta metsästysretken, jonka tulisi viimeistään ”tehdä Bartista mies”. Vastahakoista Bartia lähtevät kouluttamaan myös Barney ja Moe.

”Sarjan ylivoimaisesti suosituin hahmo laitetaan osoittamaan oma idiotisminsa ja virheelliset stereotypiansa.”

Kansainvälistä homofobian vastaista päivää on juhlittu toukokuun 17. päivänä vuodesta 2005 alkaen, siis vasta viidentoista vuoden ajan. Maailman terveysjärjestö WHO poisti homoseksuaalisuuden mielisairauksien listalta tuona päivänä vuonna 1990. Osana juhlallisuuksia muun muassa YK:n edellinen pääsihteeri Ban Ki-moon on todennut homofobian vastaisen taistelun olevan merkittävä osa taistelussa yleismaailmallisten ihmisoikeuksien puolesta (YK 2013).

Homer’s Phobia julkaistiin jo vuonna 1997, jolloin tilanne oli merkittävästi nykyistä, tai edes vuoden 2005 vastaavaa sulkeutuneempi ja ahdasmielisempi. Näistä lähtökohdista jakson homofobiaan, syrjintään ja ennakkoluuloihin kohdistuvaa kritiikkiä voidaan pitää jos nyt ei suorastaan uraauurtavana, niin ainakin rohkeana ja tyylikkäänä vetona. Sarjan ylivoimaisesti suosituin hahmo laitetaan osoittamaan oma idiotisminsa ja virheelliset stereotypiansa, jolloin katsoja kääntyy täysin poikkeuksellisesti Homeria vastaan.

”Tarinalle saadaan lopulta piste, jossa tasa-arvoisuus, suvaitsevaisuus ja hyväksyntä ottavat paikkansa hahmojen mielenmaiseman valokeilassa.”

Jaksossa osoitetaan niin huumorin kuin draaman keinoin useaan kertaan, miten erilaisuuden pelko on totaalisen typeryyden alku. Paljastamatta täysin metsästysretken lopputulosta tarinalle saadaan lopulta piste, jossa tasa-arvoisuus, suvaitsevaisuus ja hyväksyntä ottavat paikkansa hahmojen mielenmaiseman valokeilassa. Simpsonmaisella tyylillä toki.

Homer’s Phobia on palkittu lukuisilla palkinnoilla, muun muassa parhaan animaation Emmyllä esitysvuonnaan 1997, sekä kaikkien aikojen ensimmäisellä parhaan yksittäisen tv-sarjan jakson GLAAD-mediapalkinnolla vuotta myöhemmin (GLAAD Media Awards 2020).

#4: Godspeed, Nibbles. Godspeed.
Skinner’s Sense of Snow (S12E08), 2000

Viiden parhaan jakson listalle mahtui myös yksi löyhästi jouluaiheinen jakso. Omassa sydämessäni on aina paikka Skinner’s Sense of Snow’n kaltaiselle, farssin perinteitä kauniisti kunnioittavalle lämminhenkiselle tarinalle.

Skinner’s Sense of Snow kertoo Springfieldiin juuri ennen joulua iskevästä lumimyrskystä, joka amerikkalaiseen tyyliin sulkee sekä työpaikat että koulut, paitsi tietysti ala-asteen, jota Bart ja Lisa käyvät. Ennen myrskyn nousua nähdään Simpsonien vierailu yltiötaiteellisessa Cirque du Soleil -henkisessä sirkuksessa. Osuvan parodinen kohtaus lämmittää varsinkin tällaisen kulttuurityöläisen sielua ja mieltä.

Lumimassojen vyöryessä kaupunkiin muut asukkaat nauttivat siis ylimääräisestä vapaapäivästä, mutta kourallinen oppilaita Bart ja Lisa muassaan saapuvat vielä kouluun, jossa opettajakuntakin on siirtynyt ammattiliiton kokoukseen alppimajalle, jolloin henkilökunnasta paikalla ovat vain koulun rehtori Seymour Skinner sekä vanha kunnon talonmies Willie.

”Elokuvan kestokin on ilmeisen pitkä itäiseen klassikkotyyliin.”

Jos pohditaan parhaita tai viihdyttävimpiä yksittäisiä Simpsonit-hetkiä, Skinner’s Sense of Snow sisältää yhden niistä. Arkaainen jouluelokuva The Christmas That Almost Wasn’t But Then Was, jonka Rehtori Skinner näyttää kouluun jääneille oppilailleen, jaksaa naurattaa kerta toisensa jälkeen. Omat koulumuistot tulvivat mieleen ajalta, jolloin opetusmetodina vielä käytettiin ”nyt laitan tämän kuivaakin kuivemman elokuvan pyörimään tästä kuvaputki-tv:stä, joka ei oikeastaan edes näy takariviin, ja olette hiljaa seuraavat kaksi tuntia” -tyyppistä pedagogiikkaa.

Mustavalkoinen elokuva ammentaa niin Grinch-lastenkirjasta kuin 60-luvun amerikanitalialaisesta jouluklassikosta The Christmas That Almost Wasn’t. Sen tyylilajissa on nähtävissä jäämiä myös kommunismin aikaisesta itäblokin lastenohjelma- ja elokuvatuotannosta karuine tuotanto-olosuhteineen ja karmivan tylsine juonikulkuineen. Elokuvan kestokin on ilmeisen pitkä itäiseen klassikkotyyliin.

”Tilanteet sivuavat niin Vietnamin sotaa kuin siitä kertovaa Kauriinmetsästäjä-elokuvaa.”

Kiistanalaisen elokuvahetken jälkeen oppilaat huomaavat jääneensä jumiin lumen keskelle, koulusta ei yksinkertaisesti pääse poistumaan ja joulukin on jo ovella. Kun kiipeliin jääneet lapset alkavat menettää malttinsa ja nousta kapinaan diktaattorimaisia otteita esittävää Skinneriä vastaan, nähdään lähes kärpästenherramaista käytöstä. Tilanteet sivuavat niin Vietnamin sotaa kuin siitä kertovaa Kauriinmetsästäjä-elokuvaa, kirjoja poltetaan ja lopulta Skinner joutuu turvautumaan viimeiseen oljenkorteensa, hyvin pienikokoiseen pelastajaan, joka voisi johdattaa avun paikalle.

Simpsonit on täynnä intermediaalisia viittauksia. Sarja on kontekstuaalisuudeltaan erittäin rikas sisältökokonaisuus. Mediatutkija Mikko Lehtonen määrittelee kontekstin ”vaihtelevaksi kulttuuriseksi resurssiksi, jonka avulla lukijat (tässä tapauksessa siis katsojat) tuottavat merkityksiä teksteihin.” (Lehtonen 1996). Yksinkertaistaen kontekstuaalisuudessa on kyse sisällön yhteydestä muihin sisältöihin ja sen ulkoiseen maailmaan, sekä katsojan suorittamasta yhteyksien aktiivisesta havainnoinnista.

”Jakso sisältää laskentatavasta riippuen noin viitisentoista viittausta muihin teksteihin, teoksiin ja sisältöihin.”

Pelkästään Skinner’s Sense of Snow –jakso sisältää laskentatavasta riippuen noin viitisentoista viittausta muihin teksteihin, teoksiin ja sisältöihin. Tässähän ei ole mitään ihmeellistä, jos puhutaan nykypäivän tiedostavista ja toteutukseltaan itseään kunnioittavista populaarikulttuurisisällöistä, mutta Simpsonit erottuu massasta sekä viittausten määrällä että laadulla.

Vielä vähän kierroksia koneeseen saadaan lisää, kun kyseessä on sarjan eli sisällön itsensä sisäinen jatkumo. Skinner’s Sense of Snow sisältää tällaisia sisäisiä viittauksia jopa kaksin kappalein, kun ensin Bart löytää koulun arkistosta itseään koskevan merkinnän, joka on kirjoitettu jo kymmenen tuotantokautta aikaisemmin jaksossa Bart Gets an ”F” (S02E01). Toinen kohtaus on tuttu jaksosta Mr. Plow (S04E09), kun lapsia etsimään lähtevät Homer ja naapurinsa Ned Flanders kiistelevät siitä, mitä Homerin Mr. Plow -lumiaurabisneksille on tapahtunut – Homerin kiistäessä kategorisesti mitään auraa koskaan olemassa olleenkaan.

#3: Murhasta tuli totta
Who Shot Mr. Burns, parts 1 & 2 (S06E25 & S07E01), 1995

Klassikko. Kaikkien aikojen paras piirretty. TV-trillereiden äiti, isä ja kummisetä. Kansakuntaa ja myöhemmin koko maailmaa otteessaan pidellyt arvoitus. Siinä muutamia attribuutteja joita on kohdistettu Simpsoneiden kaksoisjaksoon Who Shot Mr. Burns.

Jakson esikuvana toimi supersuositun Dallas-sarjan jakso A House Divided vuodelta 1980, jossa pähkäiltiin päähahmo J.R.:n ampujaa.

Kokonaisuutta lähdetään rakentamaan hieromalla Mr. Burnsin vastenmielisyyttä vasten katsojan kasvoja. Springfieldin ala-asteen koulurakennuksen alta löytyy piilevä öljyesiintymä. Opettajien ja oppilaiden haaveillessa öljyvaroin toteutettavasta paremmasta tulevaisuudesta Mr. Burns varastaa öljylähteen näiden nenän edestä. Samalla hän aiheuttaa vakavaa vahinkoa monelle muullekin kaupunkilaiselle.

Myös Homerilla on syytä kostonhimoon, kun Burns sivuuttaa sektori 7G:n työntekijänsä mitä nöyryyttävimmillä tavoilla. Kaiken ahneuden huipuksi Burns rakennuttaa auringonvalon blokkaavan laitteen, jotta ainainen pimeys vallitsisi ja sähköntuotanto hänen ydinvoimalassaan nousisi vielä uusiin sfääreihin.

”Kun ensimmäisen osan lopussa Burnsia ammutaan, kymmeniltä potentiaalisilta tekijöiltä löytyy motiivi.”

Sarjan moninaisen hahmogallerian oivaltava käyttö onkin kenties tärkein askel murhamysteerin onnistumiseksi. Epäiltyjä on monta, ja kun ensimmäisen osan lopussa Burnsia ammutaan, kymmeniltä potentiaalisilta tekijöiltä löytyy motiivi.

Televisioyhtiö Fox järjesti ensimmäisen jakson esittämisen jälkeen kilpailun, jossa oli mahdollista veikata ampujan henkilöllisyyttä soittamalla maksulliseen palvelunumeroon. Arvottuna palkintona oikein vastanneiden kesken olisi ollut voittajan animointi ja siten syntyneen hahmon käyttäminen osana jotakin tulevaa Simpsonit-jaksoa. Kanava oli vuonna 1995 edellä aikaansa, sillä se jopa perusti uuden nettisivuston (springfield.com) kilpailun ja mysteerin ympärille.

Tekijät onnistuivat kuitenkin sekä juonen kehittelyssä että oikean ratkaisun salaamisessa erinomaisesti – kilpailuun ei tullut ainuttakaan oikeaa vastausta. (Mirkin 2005.) Näinpä ketään ei animoitu sarjaan, vaan väärien vastausten joukosta arvottu voittaja joutui tyytymään rahapalkintoon.

Jakson juonta rakennetaan taidokkaasti kuin kyseessä olisi rikospähkinöitä työkseen jatkuvasti kehittelevän tiimin taidonnäyte. Murhamysteerin alkuperäinen idea tuli Simpsoneiden luojalta Matt Groeningilta, ja käsikirjoittajina briljeerasivat Bill Oakley ja Josh Weinstein. Jännitys sakenee ja tunnelma tiivistyy silminnähden ensimmäisen osan loppua kohden. Vielä näin vuosien jälkeenkin painostavan, paikoin jopa ahdistavan tarinankerronnan sykkeen pystyy aistimaan, ja se jos jokin on harvinaista piirrossarjasta puhuttaessa.

Ensimmäinen osa päättyy aikamoiseen cliffhangeriin, mutta mieliinpainuvin hetki koetaan Tohtori Hibbertin rikkoessa neljännen seinän. Hän kääntyy yllättäen kohti kameraa kuin heikoista jäistä varoittanut Pikku Kakkosen nalle ikään ja esittää möreällä äänellään kysymyksen: osaatko SINÄ ratkaista tämän arvoituksen? Siinä jää sanattomaksi paatunutkin Simpsonit-fani.

Yli 12 miljoonaa kotitaloutta (tuohon aikaan katsojaluvut ilmoitettiin vielä kotitalouksittain, ei todellisten katsojamäärien mukaan) näki jälkimmäisen jakson alkuperäiseen lähetysaikaan, eli voidaan puhua kymmenistä miljoonista ihmisistä yhtäaikaisesti ruudun ääressä. Lisäystä ensimmäiseen osaan nähden tuli yli 30 prosenttia, ja kaiken kaikkiaan katsojalukemat ovat vastaavia kuin Simpsoneiden katsotuimmilla ykkös- ja kakkoskausilla (WikiProject 2020).

Ensimmäinen osa päätti Simpsoneiden kuudennen kauden, ja toisen osan esittämistä saatiin odotella pitkän kesän 1995 yli. Tämä tuotantokausien välinen tauko luonnollisesti lisäsi mielenkiintoa aihetta kohtaan entisestään.

”Talonmies Willie nähdään kovin epäsensuellissa Basic Instinct -parodiassa.”

Kakkososan parasta antia on poliisipäällikkö Wiggumin tapaukseen kohdistama epätoivoinen poliisitutkinta ja varsinkin epäiltyjen kuulustelut, joissa talonmies Willie nähdään ensin kovin epäsensuellissa Basic Instinct -parodiassa, minkä jälkeen hänen syyttömyytensä todistaa katkera taistelu avaruusolioiden invaasiota vastaan vuosikymmeniä sitten. Tapahtumien etenemistä raportoi väsymätön Springfieldin ykkösankkuri, kuutoskanavan Kent Brockman, jonka paisunut ego on jo itsessään loistava vitsien aihe.

Dallas- ja Basic Instinct -viittauksien lisäksi jaksoparin avainkohtaus on ammennettu televisiohistorian merkkiteoksesta. Kun Wiggum näkee unessa omituisesti puhuvan ja vihjeitä tapauksen ratkaisemiseksi antavan Lisan, sukelletaan syvälle Twin Peaksin maailmaan. Jopa Lisan näyttelijän Yeardley Smithin puhe, joka äänitettiin takaperin ja käännettiin sitten oikein päin, on kunnianosoitus David Lynchin ja Mark Frostin kauhumysteerille. Kuten Twin Peaksissa, myös Simpsoneissa unen aluksi kryptisiltä vaikuttavat vihjeet johtavat lopullisen johtolangan ja siten tapauksen ratkaisun äärelle.

Moni tätä lukevista tiennee, kuka syylliseksi lopulta paljastuu ja mitkä hänen motiivinsa olivat, mutta jätetään nimi kuitenkin tässä kohtaa mainitsematta. Henkiin jäänyt ja tajuihinsa palaava Mr. Burns saa siinä määrin ansionsa mukaan, että oikeus ei ota ampumistapausta käsiteltäväkseen, ja kaupungin asukkaat raivoihinsa saanut auringon pimentävä laite on jo romutettu muutaman kansalaisaktiivin toimesta tätä ennen.

#2: Send in the Clowns
Krusty Gets Kancelled (S04E22), 1993

Listan toiselle sijalle kipuaa kenties kaikkien aikojen koskettavimman tv-hetken ja ainakin omalla kohdallani liikuttavimman Simpsonit-kohtauksen sisältävä jakso Krusty Gets Kancelled.

Springfieldin oma viihdekuningas Krusty (Krusty Komeback Special on suora viittaus Elviksen vuonna 1968 tekemään comeback-spektaakkeliin) joutuu kohtaamaan uuden, samalla ohjelmapaikalla aloittavan kilpailijan, joka aggressiivisen mainoskampanjan jälkeen paljastuu Gabbo-nimiseksi vatsastapuhujan nukeksi. Gabbon raketin lailla nouseva suosio romahduttaa Krustyn katsojaluvut ja sysää hänet alhoon, jonka pohjalla odottaa Krustyn vuosikausia jatkuneen tv-show’n lakkauttaminen.

Tämä luonnollisesti saa Krustyn, tuon nassesetämäisen rakastettavan klovnin murtumaan. Ohjelman suurimmat fanit Bart ja Lisa rientävät apuun, ja yrittävät taivutella Krustyn palaamaan lavoille vielä yhden ison comebackin hengessä.

Jakson vierailijalista on vakuuttava. Johnny Carson, Hugh Hefner, Bette Midler, Luke Perry ja Red Hot Chili Peppers, näin muutamia mainitakseni.

”Maikkarilla on selvästi seurattu oman kanavansa sisältöjä tarkalla silmällä.

”

Yhdysvaltalaisesta viihdekulttuurista ja showbisneksestä voi olla monta mieltä. Jaksossa näytetään sen molemmat puolet riittävällä raadollisuudella: yllätyksellisyyden ja comebackien nimiin vannovasta ”aina on toivoa” -ideologiasta lojaalisuuden ja ystävyyden arvostukseen, sekä ”ryysyistä rikkauksiin” -tähteyden tavoittelusta suosion arvottamiseen elämän tärkeimpänä mittarina.

Erityismaininta täytyy antaa lisäksi Gabbon sissimarkkinointikampanjalle, josta tulee kotimaisesta näkövinkkelistä mieleen Jyrki-ohjelman lanseeraus vain kaksi vuotta jakson ensiesityksen jälkeen. Maikkarilla on selvästi seurattu oman kanavansa sisältöjä tarkalla silmällä.

Ja sitten vielä siitä tunteikkaimmasta hetkestä. Krustyn suuri paluushow lähtee käyntiin tähden istuessa yksin pimeällä lavalla laulaen kappaletta Send in the Clowns. Katkeransuloinen laulu on versio musikaaliguru Stephen Sondheimin sanoittamasta ja säveltämästä, ensin Judy Collinsin ja sitten Frank Sinatran tunnetuksi tekemästä dramaattisesta kappaleesta, jonka sanoitus heijastelee showbisneksen armottomuutta ja yksinäisen esittävän taiteilijan toisinaan traagiseksi yltyvää roolia.

Send in the Clownsia on versioitu lukuisia kertoja edellä mainittujen tulkitsijoiden lisäksi, ja alun perin se tehtiin osaksi A Little Night Music –musikaalia. 

Mutta hetki joka tekee tästä versiosta maagisen, tapahtuu Krustyn laulettua oman osuutensa. Spoilerin uhallakin kerron, miten edelleen (!) liikutun kyyneliin joka ikinen kerta, kun Sideshow Mel astuu esiin kulisseista ja laulaa kappaleen viimeisen, merkityksellisimmän rivin yllättyneelle ja liikuttuneelle Krustylle.

”Hetkessä on samaa herkkyyttä kuin Freddie Mercuryn muistokonsertissa Wembleyllä vuonna 1992.”

Kaksikon välit olivat aiemmin katkenneet kun heidän ohjelmansa lakkautettiin (juurisyynä Krustyn Sideshow Meliin vuosien ajan kohdistama kehno kohtelu), jonka jälkeen Mel oli kieltäytynyt esiintymästä comeback-jaksossa vaikka Krusty kävi maanittelemassa häntä mukaan. Kyseessä on siis yllätys sekä katsojille että Krustylle itselleen.

Hetkessä on samaa herkkyyttä kuin Freddie Mercuryn muistokonsertissa Wembleyllä vuonna 1992, jolloin rockin ja popin supertähdet, homofobiasta syytetty Axl Rose ja legendaarinen LGBTQ-ikoni Elton John kohtasivat yllättäen lavalla ja duetoivat Queenin tunnetuimman kappaleen Bohemian Rhapsody.

”Jos totuus on tarua ihmeellisempää, tosielämästä ammentava fiktio voi parhaimmillaan olla uskomattoman kaunista.”

Eikä kyseessä olisi Simpsonit, jollei tällä jälleennäkemisellä ja välien uudelleensolmimisella olisi konkreettista esikuvaansa reaalimaailmassa. Vuonna 1976 maailmankuulut viihdetaiteilijat Dean Martin ja Jerry Lewis kohtasivat ensimmäistä kertaa vuosiin suorassa MDA Labor Day Telethon -televisiolähetyksessä. Aikoinaan he olivat olleet erottamaton esiintyjäkaksikko, joka nousi yhdessä kuuluisuuteen. Välirikon jälkeen Martin ja Lewis eivät olleet missään tekemisissä keskenään kahteenkymmeneen vuoteen, kunnes heidän yhteinen ystävänsä – kukapa muukaan kuin Frank Sinatra – järjesti kaksikon yhteen tässä Lewisin isännöimässä vuosittaisessa hyväntekeväisyysspektaakkelissa. (Liebenson 2016.)

Tunteikas hetki oli yllätys Sinatraa lukuun ottamatta kaikille osapuolille, ja viittaus siihen Krusty gets Kancelled –jaksossa osoittaa, että jos totuus on tarua ihmeellisempää, tosielämästä ammentava fiktio voi parhaimmillaan olla uskomattoman kaunista.

#1 Metatasot paukkuvat listakärjessä: elämää suurempi Simpsonit
Behind the Laughter (S11E22), 2000

Lopulta mikä tahansa tässä artikkelissa listatun jakson olisi voinut hyvällä omallatunnolla julistaa kaikkien aikojen parhaaksi Simpsonit-jaksoksi, mutta lopulta Behind the Laughter oli varsin itsestään selvä valinta ykköspallille.

Behind the Laughter on parodia VH1-televisiokanavan Behind the Music -dokumenttisarjasta. Jakson kerrontatyyli sekä rakenne ovatkin varmasti tuttuja kelle tahansa musiikkidokkareita joskus katsoneelle. Se raottaa verhoa Simpsonien kuvitteelliseen kulissien takaiseen elämään lyhyiden haastattelupätkien ja tarinaa eteenpäin kuljettavan kertojan (Jim Forbes, aivan kuten VH1:n versiossakin) avulla.

”Behind the Laughter on sellainen kontekstien runsaudensarvi, että jakson sisältämien viittausten listaaminen hengästyttää, jos sitä edes ajattelee.”

Kun jakso parodioi viihde-elämää, showbisnestä, musiikkialaa ja näistä tehtyjä sokerilla ja tragedioilla kuorrutettuja dokumentteja, se tulee samalla parodioineeksi myös itseään. Mennään siis syville metatasoille, joissa Simpsonit astuu ulos populaarikulttuurin viitekehyksestään, asettuu samalla janalle satiiriensa kohteiden kanssa kuin osoittaakseen täyteen mittaan kasvanutta itsetietoisuuttaan, ja tulee näin puolivahingossa kasvaneeksi elämää suuremmaksi.

Kuten todettua, Simpsonit on tunnettu intermediaalisuudesta ja lukemattomista viittauksista muihin sisältöihin. Behind the Laughter on sellainen kontekstien runsaudensarvi, että jakson sisältämien viittausten listaaminen hengästyttää, jos sitä edes ajattelee.

Valikoituina referenssihelminä nostetaan jalustalle Hakki-koiran tunnustus, American Beautyn putoilevat ruusut ja tuulessa leijaileva muovipussi, lukuisat itseironiset merchandise-tuotteet (Marge-pessaari never forget) sekä Krustyn The Whon klassikkoalbumiin viittaava levytys Krustophenia.

”

Jaksossa käytetty kieli on hyvin rikasta ja suorastaan runollista, esikuvansa mukaisesti.”

Reilua itsekriittisyyttä on havaittavissa myös kohtauksessa, jossa Simpsoneiden kerrotaan turvautuneen halpoihin tarinankerronnallisiin ratkaisuihin ja epäuskottaviin juonenkäänteisiin korkeampien katsojalukujen toivossa. Esimerkkinä käytetään oikeaa Simpsonit-jaksoa The Principal and the Pauper (S09E02), joka saikin melko murskaavan vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta.

Muutenkin Behind the Laughter sekoittaa sujuvasti sekä oikeita tapahtumia että kuvitteellisia Simpsonit-maailman tapahtumia. Tämä yhteenkudonta tekee jaksosta entistä mielenkiintoisemman.

Jaksossa käytetty kieli on hyvin rikasta ja suorastaan runollista, esikuvansa mukaisesti. Kielikuvat lentävät, ja suuri osa niistä osuu maaliinsa.

”Toisin sanoen tekijöiden soisi noudattavan itse tässä jaksossa itselleen asettamaa esimerkkiä.”

Behind the Laughterin monipuolisuus huomioitiin parhaan animaation Emmy-palkinnolla julkaisuvuonnaan 2000, ja lisäksi säveltäjä Alf Clausen palkittiin animaatioalan Annie Awardilla jakson musiikista. Simpsons Boogie jouluversioineen on kieltämättä palkitsemisen arvoinen rallatus. Näyttelijät huutavat lyriikkansa yhteen ääneen niin absurdilla tavalla, ettei voi kuin nauraa.

Sarjan pitkäaikainen showrunner Al Jean on todennut, että Behind the Laughter olisi voinut hyvin olla koko sarjan päätösjakso (series finale), ja se toimisi hänen mielestään sellaisena paremmin kuin mikään muu tähän mennessä tehty Simpsonit-jakso (Snierson 2011).

Yleisesti tunnustettu tosiasia on, että Simpsoneiden parhaimmillaan maagisen korkea taso on laskenut kuin lehmän häntä noin 15 viime vuoden ajan, ja kulta-ajat ovat kaukana takana.

Olen usein fantasioinut siitä, miten sarja saisi arvoisensa päätöksen, jos kaikki elossa olevat tekijät kasattaisiin yhteen ja he voisivat kirjoittaa jonkin yhteen nivovan päätösjakson tai vaikkapa kokonaisen kauden, joka etenee juonellisesti ja loogisesti kohti loppuaan. Toisin sanoen tekijöiden soisi noudattavan itse tässä jaksossa itselleen asettamaa esimerkkiä.

Tällä hetkellä sellaista ratkaisua ei valitettavasti ole välittömässä näköpiirissä, joten sitä odotellessa voitte palata nauttimaan näistä kaikkien aikojen parhaista Simpsonit-jaksoista kanssamme. Nostetaan kuitenkin top-5:n jälkeen esiin vielä pari bonusjaksoa. Ne ovat esimerkkejä siitä, että jokainen kulttuurituote on aikansa lapsi, ja kun maailma muuttuu, myös merkitykset muuttuvat.

BONUS: Vaikeiden asioiden äärellä
Stark Raving Dad (S03E01), 1991

Simpsonien kolmoskauden avausjakso Stark Raving Dad on nykytiedon valossa kenties sarjan historian kiistanalaisin. Siis tuo todellinen hyvän mielen jakso, jossa Homer tuomitaan mielisairaalaan, koska hän käytti töissä vaaleanpunaiseksi värjäytynyttä paitaa ja antoi sen jälkeen mielentilanarviointilomakkeensa Bartin täytettäväksi.

Mielisairaalassa Homer saa huonetoverikseen isokokoisen miehen joka väittää olevansa popin kuningas Michael Jackson. Monen mutkan jälkeen hän muuttaa Simpsoneiden luokse asumaan. Springfieldin asukkaat ovat aluksi innoissaan kuuluisasta vieraasta, mutta nähtyään miehen he eivät luonnollisestikaan enää usko tämän olevan Jackson.

Vieras kuitenkin säveltää ja esittää yhdessä Bartin kanssa Lisalle tämän syntymäpäivän kunniaksi kappaleen Happy Birthday Lisa, josta Lisa tulee ikionnelliseksi ja kertoo laulun olleen paras koskaan saamansa lahja. Iloinen Jackson paljastaa tämän jälkeen olevansa oikeasti muurari nimeltään Leon Kompowsky, joka on vain imitoinut Jacksonia huomattuaan, että se auttaa häntä pääsemään irti vihan tunteesta ja että imitaation kautta hän on pystynyt levittämään iloa ihmisten keskuuteen.

Leonin lauluosuudet lauloi tunnettu muusikko ja Jackson-imitaattori Kipp Lennon, ja puheosuudet taas kreditoitiin John Jay Smith -nimisen henkilön nimiin.

”John Jay Smith oli ainoastaan pseudonyymi, ja todellisuudessa puheosuudet näytteli oikea Michael Jackson.”

Kaikin puolin hyväntuulinen, suvaitsevuuden, rohkeuden ja itsensä hyväksymisen teemoja käsitellyt jakso olisi ansainnut paikkansa jopa viiden parhaan joukossa. Mutta kuten useimmat tietävät, John Jay Smith oli ainoastaan pseudonyymi, ja todellisuudessa puheosuudet näytteli oikea Michael Jackson. Hän itse ei vain halunnut nimeään näkyviin jakson tekijätietoihin, minkä vuoksi sarjan tuottajat joutuivat vuosia valehtelemaan, ettei Jackson ollut mukana sarjan teossa.

Jacksonin mukanaolon ehtoihin kuului myös se että lauluosuudet laulaisi imitaattori (Brooks 2003). Puheosuuksien lisäksi Jackson vastasi myös Happy Birthday Lisa -kappaleen sävellyksestä ja sanoituksesta.

Kaivaessani lähdemateriaaleja artikkeliin huomasin, että Disney+-palvelusta puuttuu ainoastaan yksi Simpsonit-jakso. Kaikki muut 638 jaksoa (tilanne 1.12.2020) ovat katsottavissa, mutta Stark Raving Dad ei. Tutkiessani asiaa lisää löysin uutisen, jossa Disney-imperiumi halusi tehdä selvän pesäeron Leaving Neverland -dokumentin julkaisun jälkeen seksuaalisen hyväksikäytön skandaalissa postuumisti ryvettyneeseen Jacksoniin. Maaliskuussa 2019 jakso poistettiin kaikilta alustoilta, eikä sitä myöskään näytetä enää tv:ssä sarjan uusintakierrosten yhteydessä.

”Hänen tekonsa ovat sanalla sanoen oksettavia ja kerta kaikkiaan kammottavia, eikä niitä voi (saati pidä) millään tasolla hyväksyä.”

Tämä aiheutti melkoisen dilemman. Jacksonin teot ovat mitä ilmeisimmin tosia, vaikka varsinaista oikeudenkäyntiä ei hänen kuolemansa jälkeen voidakaan enää järjestää. Mutta syytöksiä on tullut niin monilta tahoilta – Jackson joutui niistä oikeuteenkin ainakin kahdesti – ja kertomukset tapahtumista ovat olleet niin kiistattomia ja johdonmukaisia, että Jacksonin syyllisyyttä on turha kyseenalaistaa. Hänen tekonsa ovat sanalla sanoen oksettavia ja kerta kaikkiaan kammottavia, eikä niitä voi (saati pidä) millään tasolla hyväksyä.

Mutta tämän jälkeen astuu esiin varsinainen moraalis-eettinen dilemma. Filosofiassa on käytetty termiä ”absoluuttinen paha” tai ”radikaali paha” (Arendt 1951). Sillä tarkoitetaan pahuutta, joka ei ole johdettavissa mistään inhimillisesti ajateltavissa olevasta motiivista. Edellisestä poiketen käyttäisin lähes pseudotieteellisesti termiä ”absoluuttinen paha” vastakohdaksi sille, ettei kukaan ihminen tai yksilö ole läpeensä paha, vaan yksilön elämänkaaresta on erotettavissa väkisin myös hyväksi tai positiiviseksi määriteltäviä tekoja ja asioita. Eli yksinkertaistaen: en usko, että Michael Jackson oli ”absoluuttisesti paha” ihminen, vaikka hänen tekonsa olivat järkyttäviä.

”Omalla kohdallani alkoi vaikea pohdinta, miten asiaan tulisi suhtautua.”

Tästä päästään sitten varsinaiseen aiheeseen, eli onko moraalisesti oikein, että ihmisen pahat teot määrittelevät hänen koko persoonansa ja kaiken hänen tekemänsä. Leaving Neverland -dokumentin julkaisun jälkeen useat radiokanavat lopettivat Jacksonin musiikin soittamisen, hänen levyjään vedettiin suoratoistopalveluista ja myynnistä sekä useita Jacksonin musiikkiin liittyviä konsertteja tai musikaaleja peruttiin, myös Suomessa. Samaan ratkaisuun päätyi siis myös Disney, joka hyllytti jakson, mahdollisesti lopullisesti.

Omalla kohdallani alkoi vaikea pohdinta, miten asiaan tulisi suhtautua. Jacksonin tuotannossa on paljon positiivista sanomaa välittäviä kappaleita, hänen musiikkinsa on varmasti tuonut iloa miljoonille ihmisille, ja tässäkin jaksossa sisältö on kannustavaa ja myönteistä. Mutta samaan aikaan Jacksonin yksityiselämä oli täynnä tahroja, joista kamalimpana vuosia jatkunut lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Joissain lähteissä on jopa väitetty, että Jackson olisi käyttänyt luomiaan taiteellisia sisältöjä houkutellessaan uhreja luokseen.

”Aloite jakson poistamiseen suoratoistopalveluista ynnä muista tuli tekijöiltä itseltään kasvottomien korporaatiopamppujen sijaan.”

Itse olen aina mieluummin sananvapauden kuin sensuurin puolella, enkä aivan purematta niele sitä, että taiteilijan, olkoonkin kammottava ihmishirviö, kaikki aiemmin luotu työ pitäisi pyyhkiä pois sen vuoksi, mitä hän on muutoin elämässään tehnyt. Jacksonin musiikista kun ei voi löytää viestejä, jotka kannustaisivat lasten hyväksikäyttöön, vaan niissä käsitellyt teemat ovat hyvin toisenlaisia, tai sitten niissä ei ole ollut teemoja lainkaan.

Itse en olekaan tyystin lopettanut Michael Jacksonin musiikin kuuntelua, mutta toki suhtautumiseni hänen tuotantoonsa ja varsinkin persoonaansa on totaalisesti muuttunut. Mutta ymmärrän tässä tapauksessa myös sensuurin tien, ja siksi Stark Raving Dad ei noussut varsinaiselle sijoitukselle listauksessa. Tähän oli helpompi päätyä myös siitä syystä, että aloite jakson poistamiseen suoratoistopalveluista ynnä muista tuli tekijöiltä itseltään kasvottomien korporaatiopamppujen sijaan.

(Esitetty mielipide on vain ja ainoastaan kirjoittajan oma. Jos haluat kertoa sinun oman mielipiteesi aiheesta, keskustelua sopii jatkaa Creatin Facebook-sivulla.)

TOINENKIN BONUS: Kyllä joku mummo ne sieltä kerää
Trash of the Titans (S09E22)

, 1998

Tämä jakso, kuten useat muutkin kultakauden Simpsonit, on kyllästetty musiikilla. Jali ja Suklaatehdas -elokuvan Candy Mania parodioivan The Garbage Man -kappaleen lisäksi aikanaan supersuosittu U2 vierailee jaksossa omina itsenänsä, ja kirsikkana piiraan päällä Sanford and Son -sitcomin teemamusiikkia käytetään upeasti niin sisääntulo- kuin poistumismusiikkinakin alle puolen minuutin sisään. Kyseistä vitsiä ei voi tämän enempää auki kirjoittaa pilaamatta sen aiheuttamaa nautintoa.

Totuuden jälkeinen aika, tuo nykyajan kenties suurin vitsaus, on aihe, johon Trash of the Titansissa sukelletaan nenänvarret roskamehussa. Homer ei laiskuudessaan jaksa viedä roskia ulos, ja kun hän niiden tursutessa yli roska-astiasta on pakotettu tämän epämiellyttävän askareen suorittamaan, sankarimme ajautuu tappeluun roskakuskien kanssa. Lopulta jätehuolto ei enää Simpsonien taloudessa vierailekaan.

Jätteiden kasautumisesta väännetään vitsiä hetki, jonka jälkeen Marge kyllästyy kammottaviin olosuhteisiin. Hän korjaa tilanteen pyytämällä Homerin nimissä puhtaanapitolaitokselta anteeksi. Homer ei kuitenkaan tästä ilahdu, vaan päättää omanarvontunnon puuskassaan haastaa kaupunkitason hallinnon ja asettuu ehdolle puhtaanapitopäällikön virkaan.

”Nämä tyhjät lupaukset ja kilpailijan törkeä valheellinen mustamaalaaminen johtavat tietysti äänivyöryyn, ja yhtäkkiä Homer löytää itsensä päättävästä asemasta.”

Tästä seuraa niin likainen vaalikampanja, että vaippavuoren aromit ovat siihen verrattuna kehäkukkasten tuoksua. Virkaa menestyksekkäästi vuosikaudet hoitanut virkamies Ray Patterson (äänenään näyttelijä-koomikko Steve Martin) ei voi kuin päätään pyöritellä Homerin pähkähullujen vaalilupausten ja suoranaisten valheiden keskellä. Nämä tyhjät lupaukset ja kilpailijan törkeä valheellinen mustamaalaaminen johtavat tietysti äänivyöryyn, ja yhtäkkiä Homer löytää itsensä päättävästä asemasta.

Jos joskus, niin tässä kohtaa pään täyttää vertailu USA:n politiikan viime vuosiin, ja myös juuri päättyneisiin presidentinvaaleihin. Simpsonithan ennusti Donald Trumpin valinnan presidentiksi jo vuonna 2000 jaksossaan Bart to the Future (S11E17), mutta vuonna 1998 ilmestynyt Trash of the Titans on enemmän perillä siitä, miten se tapahtui.

”Vuoden 2016 presidentinvaalien tarkkailijat ja kommentaattorit esittivät mediassa lukuisia näkemyksiä, jotka vertasivat Homerin vaalikampanjaa Trumpin vastaavaan.”

Pattersonin ja Homerin välistä vaaliväittelyä sabotoituine jarruineen on aikanaan voinut pitää irvokkaana komediana, joka ei kuitenkaan koskaan voi sellaisenaan toteutua, mutta melko pitkälti toisin kävi. Vuoden 2016 presidentinvaalien tarkkailijat ja kommentaattorit esittivät mediassa lukuisia näkemyksiä, jotka vertasivat Homerin vaalikampanjaa Trumpin vastaavaan (esim. Kurp 2016).

Vaikka jakson aiheet ja juoni ovat nykypäivän perspektiivistä pysäyttäviä, jaksossa riittää myös huumoria kyllikseen. Pidetään kuitenkin kantaaottavuus tässä kohtaa analyysin kärkenä. Suosittelen kiinnittämään huomion jakson loppukohtaukseen, joka on niin voimakas kannanotto vihreiden arvojen, kestävän kehityksen ja alkuperäiskansojen kunnioittamisen puolesta, että yhtä veretseisauttavaa hetkeä tulee harvoin populaarikulttuurissa vastaan.

”Simpsonit on niin useasti ollut edellä aikaansa ja ennustanut tulevia tapahtumia, että tarkemmin ajatellen se on lähes pelottavaa.”

Kanadan Uuden demokraattisen puolueen (NDP) entinen johtaja Jack Layton toimi jakson esittämisen aikaan Toronton kaupunginvaltuutettuna, kun valtuustossa käsiteltiin osavaltion pohjoisosassa sijaitsevan kaivoksen muuttamista jättimäiseksi kaatopaikaksi. Hanketta vastaan puhunut Layton esitti kollegansa Olivia Chow’n kanssa yllättäen valtuuston jäsenille tämän Simpsoneiden jakson, ja lopulta hanke ei toteutunut. Jälkikäteen Layton kutsui haastattelussa Simpsoneita ”tärkeimmäksi yksittäiseksi edistyksellisen yhteiskunnallisen keskustelun vaikuttajaksi koko maailmassa”. (Caldwell & Shoalts 2003).

Jakson alussa nähtävä uuden juhlapäivän kehittely konsumerismin nimissä on äärimmäisen osuva mutta myös hauska sketsi. Love Dayta voi hyvin verrata tovi sitten käsillä olleisiin Black Fridayhin, Black Weekiin ja black-ties-mihin. Simpsonit on niin useasti ollut edellä aikaansa ja ennustanut tulevia tapahtumia, että tarkemmin ajatellen se on lähes pelottavaa. 


■

Kirjoittaja on 37-vuotias helsinkiläinen kulttuuripersoona, joka löysi jo opiskeluaikoina Simpsonit loistavaksi lääkkeeksi sunnuntaiseen paniikkikrapulaan.

Lähteet:

Arendt, Hannah. 1951. The Origins of Totalitarianism. Schocken Books.

Brooks, James L. 2003. Kommenttiraita jaksossa Stark Raving Dad, dvd-julkaisussa The Simpsons: The Complete Third Season. 20th Century Fox.

Caldwell, Rebecca & Shoalts David. 2003. ”My favourite episode”. The Globe and Mail.

GLAAD Media Awards. 2020. www.glaad.org/mediaawards. Viitattu 15.12.2020.

Kurp, Josh. 2016. ”A ’Simpsons’ Episode About Garbage Predicted The Rise Of Donald Trump”. Uproxx.
Lehtonen, Mikko. 1996. Merkitysten maailma: kulttuurisen tekstintutkimuksen lähtökohtia. Kustannusosakeyhtiö Vastapaino.

Liebenson, Donald. 2016. ”When Jerry Met Dean – Again, on Live Television”. 5.9.2016. Vanity Fair.

Mirkin, David. 2005. Kommenttiraita jaksossa Who Shot Mr. Burns (Part One) dvd-julkaisussa The Simpsons: The Complete Sixth Season. 20th Century Fox.

Ortved, John. 2009. The Simpsons: An Uncensored, Unauthorized History. Greystone Books.

Snierson, Dan. 2011. ”Simpsons’ exec producer Al Jean on renewal: ’This isn’t an end but a beginning’”. Entertainment Weekly.

WikiProject The Simpsons/Ratings. 2020. Wikipedia. Viitattu 16.12.2020.

Yhdistyneet Kansakunnat. 2013. Ban Ki-moon: Fight against homophobia is fight for human rights. United Nations.

JÄIKÖ NÄLKÄ?