Matti Närekangas hyppäsi Nelonen Median tarjoamaan kyytiin ja kävi katsomassa uuden Kummeli-elokuvan.
Sanat ja kuvat: Matti Närekangas
Istun nahkapenkillä Nelonen Median mustassa tilausmersussa. Olemme kahden muun toimittajan kanssa matkalla Kummeli-elokuvan Kontio & Parmas kutsuvierasnäytökseen Tampereelle. Kukaan ei puhu mitään. Kaikki katsovat ikkunasta ulos marraskuiseen harmauteen. Tekisi mieli pyytää kuskia laittamaan yritysmusiikin ykkösnimeä JVG:tä soimaan, mutta en usko, että kukaan ymmärtäisi vitsiä. Hetken pohdittuani sopivaa soundtrackia autossa vallitsevaan tunnelmaan päädyn laittamaan kuulokkeistani soimaan norjalaisen black metal -pioneerin Darkthronen 90-luvun klassikon Transylvanian Hunger. Ohitse lipuva marraskuinen maisema syttyy eloon Darkthronen piristävästä musiikista.
”Salaa toivon, että mersu ajaisi mustaan aukkoon ja päätyisimme aikavääristymän kautta takaisin 90-luvulle.”
En ole koskaan katsonut yhtään jaksoa Kontio & Parmas -tv-sarjaa. Yritän muistella laman hellimää 90-lukua ja sitä kuinka matkin Kummeli-hahmoja ala-asteella koulun pihalla. Luokkakavereitani aina naurattivat versioni Mauno Ahosesta, Tamppaajista, Matti Näsästä, ”Purista perseellä normaalisti” -Silakasta ja niin edelleen. Salaa toivon, että mersu ajaisi mustaan aukkoon ja päätyisimme aikavääristymän kautta takaisin 90-luvulle. Harmikseni jouduin kuitenkin toteamaan, että ikävä kyllä se, mitä tapahtui 90-luvulla, jäi 90-luvulle.
Entinen Uros Live, nykyinen Nokia Arena, loistaa horisontissa. Saavumme Tampereelle. Astuessani Finnkinon Plevna-teatteriin vastassa odottaa n. 5 metrin pituinen kapea punainen matto harmaiden likaisten Lindströmin mattojen vieressä. Muutaman metrin kokoinen Kontio & Parmas -temppeli on rakennettu pahvista. Sen edessä voi pyytää Seiskan tai vastaavan vakavasti otettavan aikakausilehden reportteria ottamaan kuvan.
Kaikki odottavat illan tähtiä. Kummelin ukkeleita. En tunnista paikalla olevista vieraista ketään. En näe Amurin Tiikeriä Pate Mustajärveä missään. Yksi mies, jonka elokuvan lopputekstien jälkeen tiedän olevan Heikki Paaso, näyttää tutulta. Ihmiset moikkailevat toisiaan ja kätellessään antavat tekohymyn samalla, kun katsovat silmiin. Samanlainen ”hyvät energia levelit” -hymy, jonka näkee Audi-kauppiailla. Yksi tummansiniseen pukuun pukeutunut mies kertoo vitsin: ”Saako kokoomuspoliitikko salakuljettaa naisen saliin?” ja nauraa yksin seurueessaan samalla, kun muut hymyilevät Audi-hymyään.
Heikki Hela saapuu kuvattavaksi. Sitten Timo Kahilainen, Silvennoinen ja Vihinen. Kaikista loistaa olemus, että he omistavat Audin. Vaikka todellisuudessa Audi taitaakin omistaa heidät.
Noustessani Plevna-teatterin yläkerrokseen vastassa odottavat Finnkinon iloiset robottimaiset työntekijät sekä loputtomat laarit täynnä virvoitusjuomia ja popcornia. Kaikki kutsuvieraille tarjoiltaviksi tarkoitettuina. Otan vissyn sekä popcorneja ja menen istumaan teatterin penkille. Finnkinon Isense-sali on suunniteltu täydellistä elokuvakokemusta varten. Hyvät penkit sekä iso äänentoisto ja screen. Eräänlainen elokuvateatterisalien tilamersu.
Näytöksen tulee avaamaan Nelonen Median kotimaisen elokuvan päällikkö Antti Luusuaniemi, joka pyytää paikalle elokuvan tuottajan Samuli Norhomaan. Norhomaa esittelee yleisölle Aleksi Mäkelän sekä Kummelit. Kaikki pääsevät ääneen ja Kummelit ovat parhaimmillaan omien puheidensa aikana. Kahilaisen ja Silvennoisen luonnollinen kemia yleisön edessä saa kaikki aidosti hyvälle tuulelle. Puheessaan Kahilainen itseironian kautta varovaisesti yleisölle vihjaa, että elokuva on sitten oikeasti ihan todella huono. Hyvä merkki. Onko heillä sittenkin taika vielä tallella? Audin ostajan ristiriitaisten tunteiden saattelemana valot sammuvat ja elokuva voi alkaa.
”Joissain kohtauksissa eri puolilta yleisöä kuuluu naurua, mikä ilmeisesti on elokuvan tarkoitus.”
Heti lähtöön elokuvasta huokuu keskeneräisen ja halvan vaikutelma. Elokuva on vain pitkitetty versio yhdestä vitsistä. Kummelit ovat poliiseja. Elokuvassa Kummelien esittämät poliisit yrittävät pelastaa Valkeakosken ydintuholta. Joissain kohtauksissa eri puolilta yleisöä kuuluu naurua, mikä ilmeisesti on elokuvan tarkoitus. Suurimman osan ajasta tuntuu kuin katsoisimme 2000-luvun alun yhdeltä istumalta käsikirjoitettua pornoelokuvaa, jossa ei ole intiimejä kohtauksia.
Timo Kahilaisen hahmo on parhaimmillaan kohtauksessa, jossa hän yrittää selvitä yksin metsässä ja syö päästäisen. Olisin mielummin katsonut elokuvan perustuen pelkästään tähän skenaarioon. Koko muu elokuva loistaa varastomiesten kahvihuonetason vitseillään, jotka ovat pahasti vanhentuneet ajan saatossa. Kokonaisuus, jos sellaiseksi sitä voi kutsua, on samaa luokkaa Cheek-”elokuva” Veljeni Vartijan kanssa. Edes Anna Eriksson ei pystyisi perustelemaan Kummelien elokuvaa hyväksi.
Todennäköisesti juuri tästä viihteessä on kyse. Sen ei ole tarkoitus olla mitään muuta kuin vilkkuvia värejä, mukavia penkkejä, naposteltavaa ja tuttuja naamoja. On varma epäonnistuminen odottaa mitään muuta. Jossain sisimmässäni kuitenkin toivoin, että se sama taika, joka lumosi 90-luvulla ala-asteen pihalla, olisi vielä olemassa. Mutta aika on ajanut ohitse kauan sitten. Lopputekstien Audi-sponsorit kertovat karun totuuden. Ilmeisesti tv-sarjan 150 000–200 000 ihmisen katsojaluvut tekevät Kummeli-tuotteen silti kannattavaksi. Neljäs kausikin on ohjaaja Aleksi Mäkelän mukaan tulossa.
”Kaikki kutsuvieraat lähtevät jatkoille Ravintola Poroon.”
Kylmä totuus on, että viihdeteollisuudessa on ainoastaan kyse rahasta. Sen faktan voi helposti kuka tahansa vähänkin masentunut unohtaa tunnekoukutettuaan itsensä mersun penkkiin katsomaan elokuvaa, josta Matti Näsällä varmasti olisi kerrottavaa.
Elokuvan jälkeen vessassa Heikki Paaso kävelee pää painuksissa vastaan. Häpeääkö hän elokuvaa? Vai onko hän vain liian tunnettu henkilö käydäkseen rahvaan käymälässä? En silti edelleenkään tiedä, mitä muuta hän tekee kuin näyttelee Kontio & Parmas -elokuvassa. Ehkä ihan hyvä niin. Kaikki kutsuvieraat lähtevät jatkoille Ravintola Poroon. Näen mielessäni, kuinka jatkojen viinanhuuruisella tupakkapaikalla käsikirjoitetaan jatko-osaa ja sovitaan roolituksia. Nousen yksin Nelonen Median tyylikkään mustaan tilamersuun, joka odottaa minua teatterin edessä.
Elokuvassa on kohtaus, jossa hahmot kysyvät toisiltaan ”Mikä olisi viimeinen biisi minkä kuuntelisit ennen kuolemaa ydinräjähdyksessä?”. Laitan oman valintani, John Cagen 4’33:n soimaan, kun auto kurvaa kiertoliittymästä motarille ja Ikean kyltti loistaa keltaisena marraskuun sakeassa sumussa. Kyllä lähtee. ■
Kummeli esittää: Kontio & Parmas
Ohjaus: Aleksi Mäkelä
★
Creat.fi ei ole osa Nelonen Mediaa.