Sanat: Raimo Pesonen
Kuvat: Anssi Nordberg
Jan Vapaavuori: Puoliholtiton Suomi
Otava
256 s.
Olipa kerran maa, joka ihastui yhteen monista talousteorioista niin paljon, että tahtoi antaa sen ohjata koko yhteiskuntaa. Vaurauden tuottamisessa talousteoriaa pidettiin tietysti täysin ylivoimaisena, mutta lopulta teoria vaikutti myös siihen, mitä kouluissa opetettiin ja yliopistoissa tutkittiin, kuinka luontoon suhtauduttiin ja asumisen tai liikenteen ongelmia ratkottiin.
Talousteoriaa arvostettiin, vaikka asiat eivät oikein tahtoneet sujua sen kuvaamilla tavoilla. Selityksiä ongelmiin etsittiin ihmisten moraalisista puutteista.
Vientiyritykset olivat valtion silmäteriä, eikä niiden tuottamalla jalostusarvolla ollut suurempaa väliä: tuotettiin bulkkia laskevin hinnoin ja jännitettiin vientilukujen muutoksia. Erityisen huomion kohteena oli myös raskaampi teollisuus, riippumatta siitä, oliko sen tuotteille kysyntää vai ei. Tappiollisia ja ympäristöä tuhoavia kaivoshankkeita pidettiin yllä ihan vain sen vuoksi, etteivät niiden erinomaisuutta vakuutelleet poliitikot menettäneet kasvojaan.
Keskiluokan näivettyminen, hallinnon uskottavuuden hupeneminen tai ihmisten katoava tulevaisuudenusko eivät kiinnostaneet vallanpitäjiä. Kasvavat repeämät talousteorian ja reaalitodellisuuden välillä tilkittiin mediassa puoluekokousspektaakkeleilla.
Samalla hallitsevat poliitikot pohtivat kulissien takana kuumeisesti, kuinka puristaa vanhasta systeemistä vielä vähän enemmän ulos itse järjestelmää muuttamatta.
Eliitin jäsenet ulosmittasivat parhaansa mukaan etuja itselleen, perheilleen ja sidosryhmilleen, poliittinen ja taloudellinen valta kietoutuivat yhteen valtion omaisuuden yksityistämisessä, äkkirikastuneet oligarkit puhuivat mielellään yksilön vastuusta ja pumppasivat enimmät rahansa piiloon ulkomaisiin pankkeihin.
Tuo maa olisi voinut olla Neuvostoliitto viimeisinä vuosinaan, ja se voi hyvinkin olla Suomi vuonna 2016.
Kokoomusvaikuttaja Jan Vapaavuoren maaliskuun puolivälissä 2016 julkaistu vaalikirja Puoliholtiton Suomi on pysähtyneisyyden ajan ylistys, jossa todellisiin ongelmiin tarjotaan näennäisiä ratkaisuja ja vuosikymmeniä harjoitetun politiikan jatkamista kutsutaan uudistusten tekemiseksi. Tässä suhteessa Puoliholtiton Suomi on sisällöltään yhtä yllättävä kuin uskontunnustus, joka se pohjimmiltaan onkin.
Vapaavuori manaa maalle perikatoa, jos puhdasoppisuudesta tingitään, ja pui siinä sivussa nyrkkiä politiikassa paremmin menestyneille kilpailijoille.
Kirjassa uusinnetaan vallitsevaa uusklassiseen talousteoriaan nojaavaa yhteiskunnallista kertomusta, ja kaikkien nähtävillä olevat halkeamat oppirakennelman pinnassa sutaistaan peittoon leveällä pensselillä.
Yleensä hyvän kertomuksen ja totuuden välisessä taistelussa voittajaksi nousee se hyvä kertomus. Tämä pätee myös Puoliholtittomaan Suomeen.
Vapaavuori on nykyinen Euroopan investointipankin varapääjohtaja, ja hän on kantanut aiemmin asunto- ja elinkeinoministerien salkkuja. Tältä pohjalta ei ole ihme, että kirjoittaja puhuu mielellään taloudesta, paljon ja perusteellisesti, ja korostaa samassa yhteydessä asiaosaamistaan. Niinpä kirjan virheitä ja puolitotuuksia ei voi pitää vahinkoina.
Esimerkiksi voi nostaa Vapaavuoren teoksessa sellaisenaan toistaman, alun perin Sauli Niinistön tammikuussa 2014 esittämän väitteen, jonka mukaan julkisen sektorin menot ovat 58 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta. Samaa prosenttilukua hyödynsi vaalikampanjassaan myöhemmin myös Juha Sipilä – mikä sai Tilastokeskuksen reagoimaan virheelliseen väittämään oikaisulla.
Todellisuudessa julkisen sektorin menot olivat väitteen esittämisajankohtana 58 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen, eivät 58 prosenttia bruttokansantuotteesta. Vertailun vuoksi yksityisen sektorin menot olivat vastaavana aikana 239 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen.
Suomen julkisella sektorilla työskentelee vajaa neljännes työllisistä, ja sen tuottama arvonlisäys on noin viidennes bkt:sta. Tuosta on helppo havaita työn tuottavuuden olevan hieman yksityistä sektoria heikompaa, mikä johtuu muun muassa julkisen sektorin tehtävien luonteesta. Vanhusten hoitamisessa ihmistyötä on hankalampi korvata koneilla kuin paperin valmistamisessa.
Suomen julkisen sektorin laajuuteen vaikuttaa myös se, että täällä sen menoihin lasketaan mukaan myös eläkkeet. Useimmissa muissa maissa ne kuuluvat yksityispuolen menoihin.
Vaikka Niinistön ja Sipilän virheistä huomautettiin tuoreeltaan, se ei estänyt kyseisen huuhaatiedon hyödyntämistä vaalikampanjassa – eikä Vapaavuorta palaamasta aiheeseen kirjassaan nyt, yli kaksi vuotta myöhemmin.
Mielikuvissa on voimaa. Väite lähes 60 prosenttiin kasvaneesta julkisesta sektorista on helppo muistaa, ja se käy kätevänä perusteluna leikkausvaatimuksille: ”Suomessa on tätä nykyä valtavan iso julkinen sektori suhteessa yksityisen sektorin kantokykyyn.”
”Suoranaisesti virheellisten väittämien ohella Vapaavuori ratsastaa myyteillä ja harrastaa puolitotuuksien viljelyä.”
Suoranaisesti virheellisten väittämien ohella Vapaavuori ratsastaa myyteillä ja harrastaa puolitotuuksien viljelyä. Hän nyppii rusinoita pullasta luodakseen helposti omaksuttavan ja mielensä mukaisen kertomuksen.
Suomessa on Vapaavuoren mukaan liikaa työhaluttomuutta ja kateutta. Valtio elää yli varojensa, eikä vientiteollisuutta arvosteta tarpeeksi, vaikka se elättää koko kansakunnan. Julkisen sektorin leikkauksissa arastellaan, ja verotus on liian kireää, minkä vuoksi maahan ei investoida riittävästi – ja niin edelleen.
Mutta mikäpä Vapaavuoren on väittämiään heitellessä, sillä Puoliholtiton Suomi on niitä kirjoja, joita ei osteta varsinaisesti luettavaksi. Sen merkittävin osa on kirjahyllystä erottuva selkämys – kirjan hankinta on ensisijaisesti tuen ilmaus kirjoittajalle. Huomattava osa sen todellisista lukijoista on politiikan toimittajia, jotka silmäilevät kirjan töidensä puolesta kursorisesti läpi.
Sisällöstä kiinnostuneet tyytyvät yleensä toimittajien tekemiin referaatteihin, joissa faktoina esitetyt mielipiteet ja asiavirheet pääsääntöisesti sivuutetaan.
Kotimaisten kielten tutkimuskeskus määrittelee vaalikirjan näin: ”Vaalikirjallaan politiikasta tai muista yhteyksistä tunnettu ehdokas tavoittelee mediajulkisuutta ja usein onnistuukin siinä. Vaalikirja ei välttämättä puhu puoluepolitiikkaa, pääasia on nostaa ehdokas esiin – vaikkapa oman keittokirjan avulla.”
Puoliholtiton Suomi on Vapaavuoren yleisvaalikirja. Se jättää auki mahdollisuuden kokoomuksen puheenjohtajakisaan osallistumisesta ja antaa tuoretta valtakunnantason julkisuutta palkintovirkaansa unohtuneelle ex-ministerille.
Nimellään kirja vihjaa tietysti myös tulossa oleviin presidentinvaaleihin, joissa Sauli Niinistö ei ikänsä vuoksi välttämättä ole enää ehdolla. Olihan lausahdus ”puolivallattomasta leskimiehestä” olennainen osa Niinistön imagonrakennusta, ja Risto Uimosen hänestä kirjoittama teos taas nimeltään Puolivallaton presidentti.
Kirjoittajana Vapaavuori on Niinistöä selkeäsanaisempi, vaikka (todennäköisesti kirjan luonteesta johtuvaa) toistoa olisi ollut vara karsia.
”Nimellään kirja vihjaa tietysti myös presidentinvaaleihin, joissa Sauli Niinistö ei ikänsä vuoksi välttämättä ole enää ehdolla.”
Kirjan todennäköinen ykkösmaali on kuitenkin kokoomuksen puheenjohtajakisa. Se on pitkäkestoinen spektaakkeli, johon osallistumalla media imitoi poliittista keskustelua.
Kun Alexander Stubb valittiin kokoomuksen johtoon vuonna 2014, pelkästään Yle osallistui talkoisiin viidelläkymmenellä tapahtumaan akkreditoidulla työntekijällä. Nyt Stubbin julkinen tai mahdollinen haastaminen takaa ehdokkaalle huomattavan näkyvyyden ja tarjoaa keskusteluohjelmiin märehdittävää koko kevätkaudeksi.
Puolueen kannatukseen puheenjohtajan persoonalla on vaikutusta, ja siksi Stubb saa pian mennä. Stubb on politiikan Cheek, menestyksen säteilyn ympärille rakentuva itseriittoinen tarina, joka tuntee vahvan futuurin ja preesensin, mutta ei lainkaan menneitä aikamuotoja: menestys on joko tulossa tai se on käsillä juuri nyt.
Puhe menneestä suuruudesta tai sen haikailu ei kuulu kertomukseen, joka on ympäröivästä todellisuudesta riippumaton juuri niin kauan kuin se vaikuttaa todelta. Puolue kestää mahdollisesti sulavan kannatuksen hetteiköt triathlonisti Stubbia paremmin, mutta se ei puheenjohtajaa pelasta.
Ehdokkaiden väliltä löytyy tietysti vivahde-eroja (tosin jyrkimmät niistä ovat tähän mennessä löytyneet Stubbin itsestään antamista lausunnoista), mutta suuresta linjasta ei ole epäselvyyttä. Kokoomus on maan johtava uusklassisen talousteorian ja siihen nojaavan uusliberalistisen ideologian edistäjä.
Puheenjohtajan persoona voi vaikuttaa etenemisnopeuteen, mutta suunta pysyy samana, eikä liika kiirehtiminen ole välttämättä hyväksikään.
Viime vuosikymmenien aikana Suomessa on toteutettu yhteiskunnallinen vallankumous kokoomuksen johdolla – ja tästä kokemuksesta on opittu, että se kannattaa toteuttaa muutaman prosenttiyksikön vuosivauhdilla.
Jos kisaan jo ilmoittautuneiden ja mahdollisten ehdokkaiden eroja haluaisi kiteyttää, Elina Lepomäki kuuluisi malttamattomiin, kun taas Vapaavuori olisi (todennäköisesti ja suurelta osin) hitaammin kiiruhtajia, Stubb taas jyrkästi sekä että.
Oppositiosta on havahduttu kauhistelemaan, kuinka Sipilän hallitus pyrkii nyt ennennäkemättömän rajuihin muutoksiin. Tavallaan kyse on näköharhasta.
Jäävuoren huippu lähestyy, mutta suurin massa on pinnan alla, ja se on nirhannut yhteisen veneen kylkeä jo vuosikymmeniä. Niiden aikana kaikki nykyiset oppositiopuolueet ovat olleet vuorollaan hallituksessa vähintäänkin myötäjuoksijoina, eikä yksikään niistä ole haastanut uusliberalistista agendaa, vaikka mahdollisuus siihen on koko ajan ollut olemassa.
Sipilän hallituksen leikkauslistat eivät kasvattaisi leipäjonoja nykyisiin mittoihin, jos niitä ei olisi synnytetty jo 1990-luvulla ja huolehdittu niiden olemassaolosta vuosituhannen vaihteen ”ennennäkemättömän vaurauden” vuosina. Hallituksen leikkauspolitiikka ei ole uutta, vaan se on nimenomaan vanhan politiikan jatkoa.
Toinen asia on, ovatko uudet leikkaukset se oljenkorsi, joka katkaisee kamelin selän.
Vapaavuoren kirjassaan maalailema talouskriisi on uusliberalistisen politiikan tuotos. Kriisin ratkaisuksi niin Sipilän hallitus kuin Vapaavuorikin tarjoavat samaa keinoa: tähänastisen politiikan jatkamista tai jyrkentämistä edelleen.
Kun muistaa, että Suomen tuloerot kasvoivat ennätyksellisen nopeasti 1995–2005, mutta sen jälkeen ovat taas kasvaneet varallisuuserot, kriisi on ollut aivan erinomaisen loistava mahdollisuus eräille meistä.
Sipilän ja Vapaavuoren vankkumaton brezneviläisyys toimintatapojen suhteen tarkoittaa sitä, että tähän mennessä eniten hyötyneiden pitäisi pystyä puristamaan vanhasta järjestelmästä vielä vähän enemmän irti. Valtion menojen ja palkkojen leikkaukset ovat pelkkä tulonsiirto suurituloisimmille, vaikka niiden tietysti väitetään synnyttävän talouskasvua ja hyödyttävän lopulta pienituloisimpiakin.
Vallitseva kertomus on taidokas. Se tarjoaa sopivasti toivon tarttumapintaa ja myyttejä, joiden kanssa väitteleminen vaikuttaa suhteellisen hyödyttömältä.
Leikkauspolitiikka ei ole saanut missään talouskasvua aikaan, mutta useissa tapauksissa talous on kasvanut leikkauspolitiikasta huolimatta. Tämän on yleensä mahdollistanut se, että maailmantalous ei ole aiemmin kärsinyt yhtä laajoille alueille levinneistä ongelmista.
Vapaavuori käyttää kirjassaan toistuvasti esimerkkinä Suomen 90-luvun lamaa ja siitä toipumista, jonka hän väittää olevan ensisijaisesti leikkauspolitiikan ansiota, Nokian nousun ja EU-jäsenyyden ohella.
Kyseessä on tyylipuhdas myytti, josta unohdetaan muun muassa markan devalvoimisen ja devalvoitumisen (joka oli yhteensä noin 40 prosentin luokkaa) sekä Nokian nousukiitoa avittaneiden valtion teknologiasatsausten merkitys.
Devalvaatiohyöty oli syöty 2000-luvun alkuvuosiin tultaessa, ja sen jälkeen onkin ollut hiljaisempaa.
Ajatuksen omasta rahasta ja sen devalvoitumisesta Vapaavuori torjuu kirjassaan yhtä jyrkästi kuin hän kannattaa sisäistä devalvaatiota, eli palkkojen ja tulonsiirtojen leikkauksia.
Se on helposti ymmärrettävissä, koska valuutan ulkoisen arvon heikkeneminen leikkaa myös pääomatuloja ja kyseiseen valuuttaan kytkettyjen sijoitusten arvoa.
Leikkauspolitiikalla on ollut kaikkialla kiistattomiakin vaikutuksia: tuloerojen kasvu, mikä päti myös 90-luvun lama-Suomeen.
Kun puolueen kilpailijat omaksuvat sen ideologian, voidaan puhua poliittisesta hegemoniasta. Tähän asemaan päässeen kokoomuksen mahdollisella vaalitappiollakaan ei ole erityistä merkitystä puolueen yli neljännesvuosisadan ajan tosiasiallisesti johtaman Suomen linjaan.
Edellisen laman puristuksessa SDP sai vuoden 1995 eduskuntavaaleissa yli 28 prosentin kannatuksen keskustan ja kokoomuksen hallitukseen kyllästyneiltä äänestäjiltä. Tuon valtakirjan turvin pohjoismaisen hyvinvointivaltion malli teurastettiin Suomessa Paavo Lipposen pääministerikausilla ja valtionyhtiöiden yksityistäminen pääsi vauhtiin.
Nykyinen SDP ei ole tehnyt Lipposen kausiin minkäänlaista pesäeroa, ja Rinteen johtama puolue kasvaa nyt oppositiossa samalla tavalla kuin Sipilän keskusta viime vaalikaudella: hiljaisuudessa, sanoja ja tekoja varoen.
Talouspoliittisesti kokoomuksen äärimmäiseksi vaihtoehdoksi kutsuttu vasemmistoliitto moittii opposition tavan mukaan hallituksen uusia leikkauspäätöksiä, mutta vaikenee aiempien kirveeniskujen jälkien korjaamisesta.
”Vasemmiston kannatus on aiemmin säännönmukaisesti kasvanut leipäjonojen pituuden myötä, mutta nyt niin ei näytä tapahtuvan.”
Vasemmiston kannatus on aiemmin säännönmukaisesti kasvanut leipäjonojen pituuden myötä, mutta nyt niin ei näytä tapahtuvan. Koska kannatus kotimaassa mataa, puolueessa on käännetty katse väljemmille vesille ja ryhdytty puhumaan euroalueen päätöksenteon demokratisoinnista.
Pyrkimystä ei voi pitää aivan kunnianhimottomana, kun ottaa huomioon kuinka Euroopan keskuspankki käveli Kreikan vasemmistohallituksen ja kansanäänestyksen yli. Saksalaisen vasemmistopuolue Die Linken piirissä on päädytty vaatimattomampiin tavoitteisiin, eli siihen, että eurosta on päästävä eroon kansanvaltaisen päätöksenteon turvaamiseksi.
Euroa on jo pitkään kutsuttu poliittiseksi projektiksi, vaikka alun perin se esiteltiin eräänlaisena puhtaasti teknisenä ratkaisuna, ominaisuuksiltaan aiempaa fiksumpana ja vakaampana valuuttana.
Nykyään euron päämääräksi ilmoitetaan unionin poliittinen tiivistäminen, eikä ole mitään epäselvyyttä siitä, että eurojäsenyys tarkoittaa talouskuripolitiikan hyväksymistä ja sen myötä poliittisen liikkumavaran rajaamista.
Tähän nojaa myös kokoomus.
Kun muissa puolueissa hämmennetään vettä lillukanvarsien ympärillä, Alexander Stubb ja Sanni Grahn-Laasonen voivat suoraselkäisesti pyytää anteeksi leikkauspolitiikkaa, myöntää sitä kohtaan esitetyn kritiikin osuvan oikeaan ja jatkaa silti leikkausten tekemistä – eli myöntää, että valta ei ole heillä. He eivät ole päätöstentekijöitä vaan toteuttajia.
Jos todellista vallanpitäjää tahtoisi etsiä, katse pitäisi kääntää alkajaisiksi EKP:n suuntaan, ja koska keskuspankki on irrotettu sekä poliittisesta ohjauksesta että sen työntekijät rikosoikeudellisesta vastuusta, etsimisen jälkeen voisi olla aika miettiä, mitä tehdään seuraavaksi.
Viimeisintä suurta linjamuutosta suomalaisessa politiikassa pohjustettiin 1980-luvun puolivälissä Suomen Pankin tiloissa kokoontuneissa epävirallisissa keskustelupiireissä. Niissä pohdittiin virkamiesten ja poliittisten vaikuttajien kesken, kuinka Suomen linjaa käännetään maailmalta puhaltavien tuulien mukaan.
Tuolloin thatcherismiksi ja reaganismiksi kutsutut uusliberalismin ilmentymät olivat varsin epäsuosittuja Suomessa, niin kuin ovat edelleenkin, jos asioista puhutaan niiden oikeille nimillä.
Aika vähän on puhuttu, mutta muutaman prosenttiyksikön vuotuisella muutosvauhdilla on saatu aikaan melkoinen vallankumous. Politiikka vaikuttaa muuttuneen yhteiskunnallisen sadismin muodoksi, jossa ainoastaan kivun tuottaminen on välttämätöntä.
”Politiikka vaikuttaa muuttuneen yhteiskunnallisen sadismin muodoksi, jossa ainoastaan kivun tuottaminen on välttämätöntä.”
Yhteistä kakkua leipovista ja leikkelevista markkinoiden näkymättömien käsien tapaisista satuolennoista on tullut erottomaton osa vakavahenkisiksi tarkoitettuja keskusteluja. Yhteisen kakun kasvaessa köyhillekin pitäisi riittää entistä suurempia murusia.
Kaikki tuo on mahdollista, koska talouden väitetään voivan kasvaa loputtomasti rajallisessa tilassa, minkä vuoksi resurssien jaon oikeudenmukaisuudesta ei tarvitse keskustella. Saman tarinan mukaan aika on historiatonta eikä menneisyydestä voi oppia. Elämä on loputonta kilpailua niukoista resursseista. Talousajattelu läpäisee koko ihmiselämän ja muuttaa sen näköisekseen.
Palvottavaksi tarjottavien voittajatarinoiden vastapainona esitetään häviäjien kova, mutta ansaittu kohtalo: kaikki on itsestä kiinni, ja köyhyys, sairaus ja syrjäytyminen ovat pohjimmiltaan ihmisten moraalisten puutteiden aiheuttamia ongelmia. Köyhäkin voi kuitenkin osoittaa kelvollisuuttaan ihmisenä tekemällä työtä ja kuluttamalla parhaansa mukaan.
Tällaisia tarinoita me olemme omaksuneet osaksi arkipäiväämme – ja nyt niiden varassa oleva talousjärjestelmä vapisee romahduksen partaalla.
”Köyhäkin voi kuitenkin osoittaa kelvollisuuttaan ihmisenä tekemällä työtä ja kuluttamalla parhaansa mukaan.”
Uusklassinen talousteoria painottaa tarjontaa. Onko meillä pulaa työvoimasta? Entä rahasta, riittääkö negatiivinen keskuspankkikorko varmasti siihen että rahaa kiertää kansantaloudessa riittävästi?
Nykyistä tilannetta ei osattu uusklassisen talousteorian pohjalta ennustaa, ja ulospääsy siitä näyttää olevan vielä enemmän hämärän peitossa.
Kyseessä on systeemikriisi. Kun ei tiedetä mitä tehdä, tehdään sitä mitä ennenkin.
Samalla ne ihmiset, joiden minäkuva on rakentunut työnteon varaan, ovat jääneet tyhjän päälle tai elävät jatkuvassa työn menettämisen pelossa.
Uusliberalismin ihmisarvoa kyseenalaistava kuvasto on pohjustanut armottomuuden aikaa, jossa henkinen väkivalta on itsestään selvää ja fyysinen väkivalta kasvava mahdollisuus.
Uusliberalismille alistumisen myötä vasemmisto on lakannut olemasta uskottava vaihtoehto koko Euroopassa. Onko ihme, että äärioikeisto nostaa päätään?
Neuvostojärjestelmän romahduksen alkupisteenä pidetään usein Prahan kevättä 1968. Systeemi osoitti uudistumiskyvyttömyytensä ja käpertyi sisäänpäin odottamaan tulevaa.
Olennaista on se, että henkisestä kuolemasta kului yli 20 vuotta järjestelmän ulkoiseen romahdukseen. Jos vuoden 2008 finanssikriisistä alkaneen systeemikriisin sovittaa samaan aikatauluun, järjestelmän kulissit pysyvät pystyssä jonnekin 2030-luvulle saakka. Se on pitkä aika.
”Neuvostojärjestelmän henkisestä kuolemasta kului yli 20 vuotta järjestelmän ulkoiseen romahdukseen.”
Odotteluaikana voimme vaikka lukea Puoliholtitonta Suomea. Jan Vapaavuorella on valttinaan kaikille tuttu ja laajasti hyväksytty tarina. Kerrontaansa piristämään Vapaavuori löytää verrokkivaltioita, jotka ovat hänen mielestään onnistuneet Suomea paremmin, ja on mietiskelevinään, mitä niissä on tehty erityisen hyvin.
Vastaukseksi löydetään aina pelkkää joustavuutta, paikallista sopimista, julkisen sektorin karsintaa ja veronkevennyksiä.
Vapaavuori ei huomioi lainkaan esimerkkivaltioidensa toisistaan jyrkästi poikkeavia lähtökohtia eikä ongelmien ja ratkaisujen eroavaisuuksia. Hän toteaa Ruotsin ja Tanskan erityisen sopiviksi vertailukohdiksi Suomelle, eikä ole sinänsä väärässä.
Sitä Vapaavuori ei tosin kerro, että Ruotsin ja Tanskan mallia seuraten meidän tulisi palkata julkiselle sektorille reippaat satatuhatta työntekijää lisää, jolloin työttömien määrä tietysti supistuisi ja ostovoima sekä kotimainen kysyntä vahvistuisivat tuntuvasti. Tätä edesauttaisi omaan valuuttaan siirtyminen verrokkivaltioiden tavoin.
Vapaavuori unohtaa myös mainita, että paikallisen sopimisen vastineeksi työntekijöillä on edustus yritysten hallinnossa niin Saksassa kuin Ruotsissa. Myös palkkataso ja reaaliansiot ovat noissa maissa Suomea korkeammat.
Varsin yleiseen virheeseen Vapaavuori syyllistyy myös puhuessaan pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta. Stakesin tutkijat totesivat kyseisen mallin päättyneen jo Ahon ja Lipposen hallituskausien (joita Vapaavuori vuolaasti ihailee) aikana toteutettuihin julkisen sektorin leikkauksiin. Jäljelle jäivät skandinaavinen hyvinvointivaltio ja Suomen malli, joka liikkuu jossakin muiden Pohjoismaiden ja Viron välimaastossa, pikku hiljaa jälkimmäistä lähestyen.
EU:n ruoka-apua Suomi alkoi ottaa vastaan 1996. Vapaavuoren ihailemissa Ruotsissa ja Tanskassa ei ole leipäjonoja, koska siellä sosiaaliturva riittää elämiseen – mutta tätä eroa ei Puoliholtittomassa Suomessa tietenkään mainita.
”Vapaavuoren ihailemissa Ruotsissa ja Tanskassa ei ole leipäjonoja, koska siellä sosiaaliturva riittää elämiseen.”
Tarkoitushakuisten virheiden listaamisen asemesta voi olla hedelmällisempää miettiä niiden asemaa Vapaavuoren kertomuksessa.
Faktathan ovat kivoja niin kauan kuin ne tukevat omaa tarinaa – sitä hahmotelmaa maailmasta, jota itse kukin meistä kantaa korviensa välissä ja joka on syntynyt osin tiedostamattomasti, osin tietoisessa vuorovaikutuksessa ympäröivän todellisuuden kanssa.
Kun maailman hahmottamista ohjaava tarina ja tarjolla oleva tieto eivät sovi yhteen, syntyy epämiellyttävä ristiriita, jota välttääksemme pyrimme ensisijaisesti etsimään valmiiksi mieluisaa informaatiota tai edes sen kappaleita. Tämän vuoksi esimerkiksi ilmastonmuutoksen kieltäjien tuottama disinformaatio uppoaa ihmisiin niin helposti.
Tiedon voi määritellä ihmiselle mielekkääksi ja hyödylliseksi informaatioksi. Tieteellisen tieteellisen tiedon määrän on sanottu kaksinkertaistuvan aina 10–15 vuoden aikajaksoissa, mutta tiedon suodattaminen ja soveltaminen muuttuvat aina vain haastavammiksi tehtäviksi.
Tämä pätee erityisesti poliittiseen tarinankerrontaan soveltuvaan tietoon. Niin kauan kuin tarjontaa painottava uusklassinen talousteoria eli kukoistuskauttaan, sen avulla oli mahdollista perustella politiikkaa, joka kasvattaa varallisuuseroja ja heikentää julkista sektoria. Kriisiin ajautumisesta huolimatta ideologian pohjalta suolletaan edelleen sujuvia lausuntoja ja esitetään vaatimuksia, joiden etäisyys havaittavaan todellisuuteen kasvaa koko ajan.
Ei Vapaavuori ole millään muotoa poikkeus tiedon valikoinnin suhteen. Kun mielekäs ja hyödyllinen informaatio on ristiriidassa pääministeri Sipilän narratiivin kanssa, hän käyttää epämieluisan viestin tuojista ilmaisua ”kaiken maailman dosentit”. Kun OECD sanoo tuloerojen kasvun pienentävän talouskasvua, hallituksessa puhutaan suomalaisesta kateudesta ja Pohjois-Korean mallin tavoittelusta. Kun rasististen urbaanilegendojen taustoja yritetään selvittää, perussuomalaisten puoluesihteeri ilmoittaa, että ”näin nämä asiat koetaan”.
Tämän saman ketjun päästä löytyy MV-lehti, jonka keksityille uutisille osataan sentään varsin yleisesti nauraa.
Tiedon määrän kasvu ei meitä pelasta niin kauan kuin johtavien poliitikkojen ja heidän yläpuolellaan maata hallitsevien (ja Vapaavuoren suuresti ihailemien) Valtiovarainministeriön virkamiesten narratiivit eivät muutu.
Politiikassa ei ylipäätään tapahdu muutosta ennen kuin ihmiset tulevat tietoisiksi kertomusten ohjaavista merkityksistä – ja pyrkivät kohti kriittisempiä tulkintoja.
♥
Kirjoittajan ja median sidonnaisuuksien ilmoittamista pidetään nykyään suotavana. Koska olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että edes yhden ihmisen pitäisi kunnioittaa Matti Apusta, tuota elinkeinoelämän versiota perussuomalaisten työmies Matti Putkosesta, ilmoitan hänen toiveidensa mukaan oman puoluekantani.
Apunenhan peräsi toimittajien puoluekantoja jo vuonna 2010, mutta ei ole muistaakseni koskaan kertonut omaansa. Kokoomus-Suomessa se lienee toisaalta tarpeetonta.
Minun puoluekantani on kokoomus. Ratkaiseva tekijä valinnassa on aiemmin käsitelty Stubbin ja Grahn-Laasosen osoittama rehellisyys. Vaikka riviäänestäjänä haluankin uskoa poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksiin, ei ole syytä heittäytyä sinisilmäiseksi: puolueita riittää maailmalla ja lähinaapurustossakin enemmän kuin poliittisia vaihtoehtoja.
On tietysti myös niin, että kokoomuksen kannattaminen ei millään muotoa sulje pois sitä, etteikö puolue voisi olla eksyksissä ja useimmissa linjauksissaan kammottavalla tavalla väärässä. Mutta eikö jalkapallojoukkuekin tarvitse kannattajiaan eniten juuri silloin, kun se rypee syvällä pohjamutien alapuolella?
Sen pituinen se. ■
Lenkkiä leipäjonoista -blogin valtakunnallinen ruoka-apulista.