Jean Ramsay kävi Helsingin Taidehallissa ja näki valon.
Sanat: Jean Ramsay
Kuva: Jaakko Niemelä (taiteilijan oma arkisto)
Valo eri ilmenemismuodoissaan herkistää, suorastaan järkyttää. Kauniista valostaan tunnettu Taidehalli on pimennetty. Harmaana talvipäivänä se tuntuu kenties siksikin niin mystiseltä ja hartaalta. Valo muuttuu sitä arvokkaammaksi, mitä vähemmän sitä on. Tämän me täällä pohjoisessa tiedämme turhankin hyvin pimeän talven jälkeen.
Valo on elämää, se on toivoa, se on lämpöä. Valo on hyvä, kaikkien näiden asioiden kantaja. Valo itsessään, lux eterna. Ylhäältä laskeutuvan jumalallisen hyvän vertauskuva.
Tässä Helena Hietasen ja Jaakko Niemelän näyttelyssä se repii seiniä, loistaa seinälautojen välistä, heittää varjoja seinille, valuu kuin vesi rikki menneen huoneen kattopaneeleista. Hietasen valokuitukaapelireliefeissä se näyttäytyy neulanpistoina, pieninä pisteinä jossa pinta on puhkaistu. Tasaisin välein se rakentaa kehikon, tunteiden millimetripaperin, joka piirtyessään rauhoittuu, muuttuu kaksiulotteiseksi.
Kiivaiden tulikärpästen takana valokaapelien suortuvat piirtävät pinnan taakse hahmon, muistuman hahmosta: teoksessa Teknopitsi (2000) se on kuin ympyröiden ja valon neliapiloiden taustalla leijuva haamu, joka näkyy portaita noustessa, mutta häviää sitten.
Teoksessa Valaistu pinta (2003) implikoidut hartiat, tyhjyys hahmon tilalla, merkitys hajonneena edessämme olevaksi valopisteiden kentäksi.
Samalla se tuntuu olevan peilikuva meistä, yhteiskunnasta jossa elämme. Kaikkialla valokaapelit risteilevät ja kantavat sisällään informaatiota, tätäkin mitä luet juuri nyt.
Jaakko Niemelän pienoismallin ja valokuvien kautta esitelty teos Kaikista suurin on rakkaus ja sitä vastapäätä oleva Lihapiha ovat sisäkuvia tiloista, jotka on puhkaistu, rikottu. Ne järkyttävät juuri kuvissa ja pienoismallissa näkyvän väkivaltaisen tuhon kautta, mutta valo muuttaa tämän, jalostaa kärsimyksen, parantaa haavoja, tuntuu hoitavan rikki mennyttä kohtaa.
”Valo jalostaa kärsimyksen, parantaa haavoja, tuntuu hoitavan rikki mennyttä kohtaa.”
Korinttolaiskirjeitä referoiva ja Niemelän äidille omistettu teos on näyttelyn puhuttelevampia, sillä siinä tuntuvat olevan samanaikaisesti läsnä kuolema ja pelastus. Mustan huonetilan seinät on puhkaistu, ja sisään tulviva valo tuntuu miltei ekstaattiselta.
Valo on tie ulos, pelastus tunnelin päässä.
Perähuoneeseen pystytetyssä Niemelän teoksessa Usko (2015) se on samanaikaisesti sitä, mutta myös sen vastakohta: jotain uhkaavaa. Yhdestä nurkastaan romahtanut ja painunut sisäkatto tekee huoneesta painostavan ja klaustrofobisen tilan. Valon kautta heijastumina ja varjoina valonlähteen edessä näkyy liikettä. Aivan kuin joku liikkuisi, olisi jäänyt kitumaan.
Tämä palauttaa mieleen edellishuoneen takaseinällä esitellyt Mäntyniemen pihakiveykseen tehdyt hiekkapuhalletut puiden oksien varjot. Ne taas tuovat mieleen kuvat Hiroshimasta, jossa ydinräjähdyksen kaikentuhoava valo ja kuumuus on polttanut ihmisten ja esineiden varjot seiniin ja maahan. Tuhoten kuitenkin prosessissa varjon alkuperäisen lähteen.
Seuraavassa salissa pyörivät pienoismallit ovat kuin vimmaisia yrityksiä ymmärtää kolmiulotteisuutta, esineiden mittasuhteita ja etäisyyksiä. Eräänlaisina kömpelöinä kolmiulotteisina ilmentyminä kolmiulotteisesti mallintavista tietokoneohjelmista ne pyörivät edessämme esittäen alati uudestaan samaa kysymystä, mutta saamatta silti kiinni vastauksesta.
Näkökulmat vaihtuvat, esineiden läpi näkyy, mutta silti sen kautta tavoiteltu merkitys on impotentti: kuin rikki mennyt kone, joka loputtomasti toistaa itseään.
Varjoteatterin luonteenpiirteet toki toimivat myös näiden teosten taustalla. Tullessaan lähemmäs valoa esineet heittävät seinälle hirviömäisen, suhteettoman varjon, joka nielee kaiken, jopa itsensä: kun varjo on suurimmillaan, se alkaa heti pienentyä.
Teokset ovat kuvia liikkeestä, mutta myös ajasta. Planeetta pyörii, ja keskipäivällä aurinko on lakipisteessään. Nämä totuudet toimivat näiden 1997–2015 veistettyjen teoksien ja niistä huoneeseen kostetun installaation parametreinä.
Koskettavin on viimeisenä oleva kirkko hautausmaineen. Jokainen pieni hökkeli ja talousrakennus on mallinnettu uskollisesti ja toiveikkaasti, jopa sähkölinjoja myöden. Hautausmaan kummustakin näkee maan sisään, mutta siellä on samaa tyhjää kuin kaikissa muissakin rakenteissa, jopa kirkossa.
Ylimpänä risti pyörii, heittää välillä seinälle ristin, joka pyöriessään sulaa, unohtaa ristissä olevan poikkipuun, muuttuu vertikaaliseksi viivaksi.
Jäljellä on enää suuri Kuvanveistosali. Jännityksellä odottaa, millä Niemelä ja Hietanen ovat sen täyttäneet. Vastaus: ei millään. Huone on tyhjä.
Tai ei aivan. Äänikollaasi täyttää huoneen, tuntuu tulevan jostain kaukaa koneen uumenista, kuin kaikuina jostain mitä ei enää ole. Seinillä risteilee valoja.
Tyhjä tila on vaikuttava juuri näennäisestä tyhjyydestään johtuen. Se toimii kaikukoppana äänille, mutta myös valoille ja varjoille.
Niemelän ja Hietasen vuonna 2015 mitä ilmeisimmin tätä näyttelyä varten valmistunut teos Toinen on monumentaalinen, vaikkei sillä ole varsinaisia mittasuhteita. Se summaa kaikki näyttelyn teemat omaan sanattomaan hiljaisuuteensa ja antaa luvan astua siihen sisälle.
Jos olet joskus maannut hereillä yöllä ja ihmetellyt kaupungin ääniä sekä valoja ja varjoja, tiedät miltä Toinen tuntuu. Ohiajavia autoja, tuulen heiluttamien oksien varjoja. Nukkuvan kaupungin suoliston korinaa ja rauhatonta pyörimistä.
Maailma on jossain tuolla ulkopuolella. Joku toinen liikkuu siellä, joku saa aikaan tämän äänen.
”Ohiajavia autoja, tuulen heiluttamien oksien varjoja. Nukkuvan kaupungin suoliston korinaa ja rauhatonta pyörimistä.”
Silti Toinen on myös surumielinen teos, sillä katsojalla ei ole varmuutta, onko tämä vain kaiku tai muistuma: jonkin kauan sitten sammuneen tähden valo, joka saavuttaa meidät vasta nyt, vaikkei valon lähdettä ole enää olemassa.
Aivan kuin viihdekanavan maailmanloppua kuvaavassa dokumentissa esitetty visio siitä, että Coney Islandin suuren maailmanpyörän tuulella itseään latavaat LED-valot jäisivät toimimaan vuosikymmeniksi, vaikka ihmiskunta katoaisi.
Rikkinäiset koneet, hiljaa pyörien ja sanatonta kysymysta aina uudelleen esittäen, ovat kuin ruumiin leuasta puskeva partakarva: muistumia meistä, kaikuja siitä elämästä joka oli, se osa meistä joka ei muistanut kuolla.
Valo ja pimeys, kaaos ja kauneus. Maailma syntyy pimeydestä, mutta näyttelyn loppuessa hämärään huoneeseen jäljellä on valon tuoma toivo ja levollisuus, sillä niinkun laulun sanatkin jo sanovat: ei ole pimeää kunnes joku valaisee sen.
Helena Hietanen & Jaakko Niemelä: Chaos & Beauty
Helsingin Taidehallissa 8.3 asti