Kuvitus: Jenni Väre

Poklomi

Sirje Niitepõld: Näissä sanoissa on hän

Sirje Niitepõldin oli pakko saada suomentaa Brett Andersonin kirja. Hän sai mitä halusi: pakon suomentaa.

Sanat: Sirje Niitepõld
Kuvat: Jenni Väre


Kaikki tunteeni olen saanut Brett Andersonilta.

Suruni on Brett Andersonin, vihani on Brett Andersonin, iänikuinen ikäväni on Brett Andersonin. Ilonikin, kai, jollain viistolla tavalla. Ne ovat hänen minulle lahjoittamiaan tunteita, hänen sanoittaminaan omikseni tulleita, ja niiden avulla olen navigoinut ja nähnyt ja hengittänyt ja kavunnut rannoille. Ne ovat olleet minulle raja-aitoja ja pylväitä, kelluntaliivejä ja kylpyjä, ne ovat työntäneet minua eteenpäin, ja kun olen painanut liikaa lentääkseni, ne ovat lingonneet minut kohti korkeuksia, joissa happi loppuu.

Tunne ilman sanaa on kasa. Minulle Brett antoi sanat ja kasoista tuli tunteita. Saamani ei välttämättä aina ole muodostunut kirjaimista, vaan usein äänistä ja kuvista, mutta sanoiksi se on yhtä kaikki kääntynyt. Brett myös oli se, joka tartutti minuun kirkkaansinisilmäisen uskon tunteisiin ja täyden kiinnostuksen puutteen viileään, älylliseen ironiaan elämänasenteena.

Olin kahdentoista tai kolmentoista, siis lapsi, kun Suede-maailma söi minut. Ihanasti, ekstaattisesti, niin orgastisesti kuin lapsen voi, kokonaan. Neljännesvuosisadan se on ollut minun maailmani.

Syvästä brittiläisyydestään huolimatta Suede-maailma on aina ollut minulle olemassa myös suomeksi. Kiiltävänmustat asfaltit ovat olleet olemassa suomeksi, ripsiväriviirut ja neonvalot ja tuulessa lentelevät roskat, sänkyjen alta löytyvät pullot ja kondomit, sittemmin myös kulahtaneen heinän seassa kaupunkien ulkopuolella kuolleina törröttävät sähkötolpat, teiden varsien littanat veriset ketut ja autioiden merenrantojen pikkulapsia nielevät aallot. Tässä maailmassa minä elän, ja elän omalla kielelläni.

”Jos Brettin kirjan suomentaa joku muu kuin minä, ei minun elämässäni enää ole järkeä.”

Keväällä 2017 Brett Anderson ilmoittaa julkaisevansa kirjan. Sydämeni, tämä pieni surkea, hakkaa ja tanssii, tanssii ja jytyyttää. Irti biisimitasta! Irti sellofaanista! Juoskaa, Suede-maailman sanat, juoskaa ja täyttäkää maa!

Ajatus on täydellisen kiihottava. Jokin minulle niin perustavanlaisen tuttu on muuttamassa muotoaan ja tulossa esittäytymään uutena ja eri näköisenä. Kop. Kop. Olen alastomana edessäsi.

Seuraava ajatus on sitäkin kiihottavampi: minun on suomennettava Brettin kirja, luotava se uudelleen omalla kielelläni, jonka Brettiltä sain, suljettava ympyrä.

Sitä seuraava ajatus on kuolettava ja kaikkein kiihottavin: jos Brettin kirjan suomentaa joku muu kuin minä, ei minun elämässäni enää ole järkeä.

Paniikki, jonka ajatus jonkun muun nimestä Brettin kirjan suomenkielisen laitoksen nimiösivulla minussa herättää, on kosmista mittaluokkaa. Ajatus on järjenvastainen. Tämä on asia, jonka synnyin tekemään. Minä enkä kukaan muu. Tämä on kiistaton ja jumalallinen totuus, torvilla todettu, seiniin ja tähtiin kirjoitettu, ylipappien julistama.

Vakuutan kustantajan. Näin: kautta saatanallisen kivuliaasti kehoni lihattomimpaan ja rasvattomimpaan paikkaan hakatun Suede-tatuoinnin hyppään sillalta jos en saa tätä tehdä vannon että teen tämän paremmin kuin kukaan kautta teini-ikäisen itseni vimman tämän on tapahduttava antakaa minun tehdä tämä. Käännössopimus: ensimmäinen este, ylitetty.

Toinen este, ei ylitetty: turruttava, tappava kauhu epäonnistumisesta.

”Jos tekisin sen huonosti, olisin pettänyt Brett Andersonin.”

Kirjan lähettäminen painoon on aina pelottavaa, sillä on tuskin mahdollista, että kokonaiseen teokseen ei jäisi ainuttakaan painovirhettä, ajatusvirhettä, käännösvirhettä tai vähintäänkin kohtaa, jonka olisi voinut panna uusiksi sanoiksi paremmin, paljon paremmin. Jokainen suomentamani kirja on ansioluetteloni ja löytyy kirjastosta niin kauan kuin kirjastolaitos on olemassa ja kirjoja lainataan. Kuka tahansa voi kävellä hyvin varustettuun kirjakauppaan, lehteillä kirjaa ja päättää sen perusteella, että olen työssäni epäkelpo. Kurkkua kiristää, hyvä jumala, onko tämä reilua.

Nyt olin taistellut itselleni työn, jossa epäonnistuminen ei olisi ainoastaan epäonnistumista suomentajana, ammatissani, vaan epäonnistumista ihmisenä, joka olen, epäonnistumista olemassaolossa. Jos tekisin sen huonosti, olisin pettänyt Brett Andersonin – elämääni eniten vaikuttaneen ihmisen, sen joka teki minusta minut – ja Suede-fanit – ne joiden rinnalla minusta tuli minä – ja Suede-maailman – sen jossa olen elänyt elämäni – ja itseni – itseni – itseni. Olisin pettänyt minut. Olisin epäonnistunut siinä yhdessä ainoassa asiassa, jonka olen syntynyt tekemään – torvilla todetusti, seiniin ja tähtiin kirjoitetusti, ylipappien julistamasti. Hyvä jumala, onko tämä reilua.

Suomensin, pelkäsin, kirja julkaistiin. Onnistuinko? En tiedä. Yhtä hyvin voisin arvioida, olenko hyvä ihminen vai en.

Kriitikoista ei onnistumiseni tai epäonnistumiseni selvittelyssä ole apua. Arvosteluissa kirjoitetaan harvoin suomennoksista, ellei niissä ole ollut jotakin pielessä niin vitsikkäällä ja suomentajan heikkoälyisyydestä kertovalla tavalla, että kriitikko on repinyt hupia virheen huolellisesta tikun nokkaan nostamisesta.

Hiilenmustat aamut ilmestyi Sammakon kustantamana maaliskuussa 2018, samana päivänä kuin alkuperäisteos kotimaassaan. Arvioissa – uskon lukeneeni kaikki, ja niitä oli kerrassaan ilahduttava määrä – suomennos mainittiin kerran. Takerrun siihen, tuohon yhteen ainoaan kertaan. Keskisuomalaisen Pasi Huttunen, jota sivumennen sanoen nykyisin rakastan enemmän kuin brett andersonia koiraani puolisoani elämääni syntymäänsä odottavaa lastani, kirjoittaa: ”Kertoo suomentajan taidosta, että suomenkielisestä painoksesta välittyy Sueden sanoituksista tuttu likaisen realistinen mutta pohjattoman romanttinen ilmaisutapa.”

Koska olen rakastanut Pasi Huttusta siitä hetkestä alkaen, kun luin nämä hänen peräkkäin asettelemansa kuusitoista sanaa, koen tärkeäksi olla rehellinen ja korjata, ettei kyse ole taidosta, vaan siitä, että ilmaisutapa on omani. Se on ollut minun yli kaksi vuosikymmentä. Se on minun, minussa, minua, minä. Vaikka muutoin kuulisin mielelläni kriitikoiden apurahalautakuntien palkintoraatien vakuutteluita taidoistani, nyt ei ole kyse siitä. En ole tehnyt kirjaa taidollani vaan olemalla tämä joka olen.

”Minun on autettava Brettiä! Minun on kiskaistava häntä kädestä, niin että hän viime hetkellä astuu kuopan ohi, edes suomeksi!”

Vuonna 2019 suomennan Brett Andersonin toista kirjaa. Paniikki on minimaalisesti lievempi. Olen minimaalisesti itsevarmempi. Uskallan tehdä havainnoistani muistiinpanoja.

Kirjan kieli on minulle läpeensä tuttua, olen tuntenut sen yli kaksikymmentä vuotta, ja silti käytän sanakirjaa enemmän kuin missään aiemmassa suomennoksessani. Mistä perkeleellisestä kolosta nämä sanat ovat tulleet? Mitä ne ovat? Tunnen ne, enkä sittenkään osaa niitä.

Mutta:

Brett Anderson käyttää ajatusviivaa yhtä paljon kuin minäkin, ja tunnen siitä riehakasta iloa – kun yleensä joudun hillitsemään itseäni, tykitän viivojani nyt luvan kanssa – miten onnelliseksi ja kevyeksi voi tulla välimerkistä! Hakkaan näppäimistöä euforisena: –! –! –! – – – – – – – – – – – – – – –!

Kun tekstissä on heikkouksia – liiallista toistoa, joka ei toimi tehokeinona, liiallista tekeillä olevan kirjan ruotimista – kiemurtelen ja kärsin. Minun on autettava Brettiä! Minun on kiskaistava häntä kädestä, niin että hän viime hetkellä astuu kuopan ohi, edes suomeksi! Kääntäjänä mahdollisuuteni auttaa kirjailijaa ovat kuitenkin rajalliset ja ammattietiikan säätelemät. Voin tehdä vain vähän.

En ole ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa haluaisin ravistella kirjailijaa kauluksista, mutta ensimmäistä kertaa tunnen syvää, henkilökohtaista suojelunhalua. Älä tee tätä itsellesi, Brett! Mutta myös: älä tee tätä meille, ja ennen kaikkea: älä tee tätä minulle!

Koska uskon, että Brett on minulle veriseen lihaan asti tuttu ja että hänen ajatuksensa, maailmansa, tunteensa ja sanansa kiertävät minussa niin että ilman niitä valahtaisin tyhjänä lattiaan, uskon myös tietäväni, mitä hän oikeasti tarkoittaa ja haluaa sanoa, silloinkin, kun kirjoittaa toisin. Haluan suomentaa oikean merkityksen. Niinhän kääntäjille tolkutetaan: käännä ajatus, älä sanaa. Ja minä tietenkin tiedän oikeat sanat. Ne vain eivät välttämättä ole tässä kirjassa. Älä tee tätä minulle!

Kirja on nimittäin kaunis, riipaiseva, eikä ansaitse virheitään. Ja sittenkin: juuri Brett on opettanut minulle, että virheet, ne tekevät kauniin.

”Miltä Brett Andersonin estetiikan tunnilta osuin olemaan poissa, kun aloin kirjoittaa rokkitähdistä?”

Tulee hetki, jolloin tajuan, että Brett ja minä valitsisimme samaan kohtaan eri sanan. Pyörryttää, miten tämä on mahdollista! Tämä sana rytyyttää minua yhtäkkiä, tämä yksi ainoa ja yhdentekeväkin, kirjan kannalta ja itseni: siinä missä minä saattaisin kirjoittaa rokkitähti, ei Brett milloinkaan tekisi mitään niin vulgääriä, vaan kirjoittaisi rocktähti. Eikä tule käsittää väärin, Brett jos kuka osaa olla roisi – on the escalator / we shit paracetamol – mutta hän on roisi elegantisti, eikä rokkitähti ole eleganttia kieltä vaan suomirokkia. Olen iloinen, että ehdin poistaa sanan suomennoksesta, ja ehkä hiukan ylpeä siitä, että olen huomannut välillämme tällaisen eron, sillä idoleihinsa uskonnollisella totisuudella suhtautuvat fanit ovat sietämättömiä enkä halua kuulua heihin, mutta yhtä kaikki olen uteliaalla ja analyyttisellä tavalla järkyttynyt. Miten tällainen särö on päässyt syntymään? Miltä Brett Andersonin estetiikan tunnilta osuin olemaan poissa, kun aloin kirjoittaa rokkitähdistä?

Olenko maininnut olevani Suede-fani? Kun olin 13-vuotias, kielsin faniuteni, koska sana mielleyhtymineen oli mielestäni nöyryyttävä. Nyt, 36-vuotiaana, faniudestani ei ole kahta kysymystäkään. Sana on edelleen ruma, mutta nöyryyttävä se ei ole, enkä suostu siihen, että faneja saavat olla uskottavasti vain Image-lehdelle ja turkulaisille pienkustantamoille esseitä kirjoittavat miehet.

Faniuden ilmiöön liittyy ajatus siitä, että haluaa tulla ihailemansa ihmisen huomaamaksi – siksi viirit konserttikatsomoissa, siksi huudot, siksi lahjat, siksi yhteiskuvat, siksi nyyhkytarinat siitä, miten oma elämä on muuttunut toisen ansiosta. Itse en ole koskaan vienyt konserttikatsomoihin viirejä, mutta olen kyllä kerran kirjoittanut Suedelle rakastavan joskin rivien väleissä vittuilevan puheen ja lukenut sen bändin jäsenille juhlallisesti tanskalaisessa pikkukaupungissa. Olen kirjoittanut parkkisakkolapun bändin roudareille. Yhden ainoan kerran olen otattanut Brett Andersonin kanssa yhteiskuvan, ja siinäkin lämmittää eniten se, että se on kammottava, aikakaudelta, jolloin sekä minä että Brett Anderson teimme elämämme hirvittävimpiä tyylivalintoja. Brett on blondi, minulla on vaaleanpunaista leopardikuosia.

Ja nyt, kaksikymmentä vuotta teini-iän ja kiihkeimmän fanituksen jälkeen, kiistattoman täydellinen, ylittämätön ja ansaittu mahdollisuus tulla ihailemani ihmisen huomaamaksi: olen hänen kääntäjänsä, olen hänen suomentajansa. Olen hänen äänensä Suomessa, kieltämättä pienessä ja mitättömässä maassa, jota Suede on umpitympeitä festarikeikkoja lukuun ottamatta kaihtanut vuosikausia, mutta kuitenkin maassa, jossa on ensimmäiseksi päätetty kääntää hänen kirjansa. Nimeni on painettu kirjan nimiösivulle hänen nimensä alle. Hän on nähnyt sen.

Hän ei muista minua, ei mitenkään voi muistaa. On vuosikausia siitä, kun olen matkustellut ympäri maailmaa Sueden perässä; on tullut muita, minua aktiivisempia faneja, joiden nimet hän nyt muistaa ennen muistamansa nimen – ”Surge” – sijaan. Syksyllä 2018 joudun puhumaan itseni nöyryyttävimmällä mahdollisella tavalla Tukholman Dramaten-teatterin takahuoneeseen ja anelemaan hetken huomiota, hetken hetkeä. Koko onnettomassa, häpeän täyttämässä elämässäni en ole koskaan hävennyt yhtä paljon. Haluan kadota, vajota, hävitä. Ainoa asia, mitä haluan enemmän, on saada huomiota Brett Andersonilta. Ehdin käydä hänen kanssaan keskustelun, jossa hän ehtii ymmärtää, kuka olen, sanoa: ”Oh!” – ja lähteä. Tahdon räjähtää miljooniksi pieniksi sirkkelinteriksi, jotka hajottavat kaiken ympärilläni. Olen epäonnistunut.

”Kirjakiertueelle Britanniaan en lähde, koska ajatus siitä, että joutuisin asettumaan yleisöön kuin kuka tahansa fani, on mahdoton.”

Puoli vuotta myöhemmin, kun Suede esiintyy Helsingissä umpitympeällä festarikeikalla, Brett Anderson ei ehdi pitää kirjansigneeraustuokiota eikä tavata suomentajaansa. Olen epäonnistunut toisen kerran. Takahuoneisiin en jaksa edes yrittää.

Tuntuu järjenvastaiselta, että vuosia sitten olen päätynyt lavojen taakse tämän tästä ja melkein vahingossa, tyrkyttänyt Brett Andersonille salmaria siellä täällä, törmännyt Brett Andersoniin sattumalta Lontoon kaduilla, referoinut Brett Andersonille ruotsalaisen lehden murska-arviota huonosta keikasta, esitellyt Brett Andersonille housujeni rikki mennyttä vetoketjua, jonka olen korvannut rivolla Suede-pinssillä, huutanut Brett Andersonin apuun, kun olen suututtanut Bernard Butlerin – tahtoo sanoa: olen tavannut Brett Andersonia aivan jatkuvasti – mutta nyt, kun olen hänen suomentajansa, hänen äänensä Suomessa, en onnistu saamaan hetkeäkään hänen kanssaan. Kirjakiertueelle Britanniaan en lähde, koska ajatus siitä, että joutuisin asettumaan yleisöön kuin kuka tahansa fani, on mahdoton. En ole tästä ylpeä, mutta: sirkkelinterät lentelevät, pirstoudun.

Hiilenmustat aamut kertoi lapsuudesta, nuoruudesta, kasvusta, epäonnistumisesta. Siinäkin kuvattiin ihmisiä, jotka olen tuntenut, paikkoja, joissa olen tuntenut. Sen siedin.

Toinen kirja, jolle annamme kuukausien epätoivoisen pyörittelyn ja taistelun jälkeen suomenkieliseksi nimeksi Ikkunan takana iltapäivä, kertoo Suedesta. Ja Suede olen minä. Kun kirjassa tullaan kohtaan, joka on minun elämääni, asioihin, aikoihin, paikkoihin, joissa olen ollut mukana, joissa olen elänyt omia rakkauksiani, omia itkujani, omaa nuoruuttani, alkaa tuntua että kaikki hengitettävä loppuu, keuhkot painuvat kasaan, tukehdun likaiseen ja kylmään suruun.

Kun kuulin Sueden lopettamisesta syksyllä 2003, olin käännöstieteen luennolla Kouvolassa. Kävelin Alkoon, ostin suedemaisen halpaa marjaviiniä ja menin pieneen yksiööni suedemaisen rumaan betonikolossiin vetämään yksin suedemaiset kalsarikännit. Sitten lähdin Kööpenhaminaan juhlimaan Suede-ystävieni kanssa. Ne olivat suurimmat, värikkäimmät, pisimmät, räkäisimmät hautajaiset. Ne kestivät kuukausia ja kulkivat monen märästä talvesta kiiltävän kaupungin kautta Lontooseen. Yhden Kööpenhaminan-jäähyväiskeikan aplodeja en unohda ikinä, koska ne eivät loppuneet ikinä. Enkä unohda Sueden vihoviimeistä keikkaa – tai sitä, jonka piti olla vihoviimeinen – jolla mobilisoimme muutaman ihmisen voimin koko Astoria-teatterin kokoisen kuoron laulamaan viimeisen Sueden soittaman soinnun hiljettyä The Wild Onesin. Oh, if you stay.

Kirjassa bändin hajoaminen kuitataan kolmella ja puolella väljästi taitetulla sivulla.

Ajat, jotka ovat minulle olleet nuoruuteni perustavimpia, järisyttävimpiä, merkityksellisimpiä, ovat olleet Brettille huonoimpia, ontoimpia, merkityksettömimpiä. Kolmen ja puolen sivun aikoja satojen ja taas satojen sivujen tarinassa. Sydäntä painaa niin että kylmää, sattuu, kuvottaa.

Yhtäkkiä tunnen kammottavan kirkkaasti, että en ole ollut mukana missään tärkeässä, kaikki merkittävä on tapahtunut vain omassa elämässäni, käytännössä siis omassa päässäni. Olen elänyt, mutta olen elänyt valheessa ja simulakrumissa. Kadehdin itseäni kymmenen vuotta vanhempaa Riku Korhosta, joka Hiilenmustien aamujen suomennokseen kirjoittamassaan esipuheessa kertoi Sueden musiikin osumisesta hänen elämässään juuri oikeisiin niveliin, oikeassa paikassa oleviin sydämiin. Ihana synkronisiteetti. Synkronisiteetti, joka, ymmärrän nyt, on kiertänyt minut, tai joka ehkä minulla on heittänyt saatanallista kärrynpyörää ja paljastuu minulle todellisena vasta kaksi vuosikymmentä liian myöhään.

Sekoan hiukan. Hajoan hiukan.

Hetkeen en oikein tiedä kuka olen. Identiteettini on rakentunut Suede-maailman tarinoiden, kuvien ja yhteyksien päälle niin pitkään, että kun niitä rukataan, tuntuu vähän kuin ihostani irrotettaisiin kerros ja tilalle pantaisiin uusi, vähän kuin vaatteeni vaihdettaisiin repimällä ja raastamalla toisiin, vähän kuin keuhkoni vedettäisiin kylkiluideni välistä virkkuukoukulla ulos, vähän kuin lääkäri sanoisi, että ehkä joskus saat taas hengittää, ensi vuonna joku varmaankin tuo uudet keuhkot.

Tästäkö minulle maksetaan apurahoja? Surusta, syöksymisestä koko elämäni uudelleen arvioimisen sotkuisenmustaan ja kylmään pyörteeseen? Luulin, että näiden kirjojen suomentaminen aiheuttaisi minulle kriisin vain epäonnistumisesta työssäni ja itsenäni olemisessa. Nyt se onkin aiheuttanut todellisen ja ilkeän identiteettikriisin.

Koska kaikki elämässäni, hyvä ja paha, ja etenkin nyt juuri alkanut identiteettikriisini, on tavalla tai toisella Brett Andersonin syytä, koen että hän on jossain määrin velvollinen ottamaan hajoamisestani vastuuta. Ja hänen suomentajanaan, jota hän ei ehdi tavata, minulla on sentään mahdollisuus sähköpostikontaktiin. Lähetän hätähuudon ja kysyn, mitä hän ajattelee ahdistuksestani. Miksi minulle on niin raskasta se, että kokemukseni Sueden viimeisistä vuosista on niin erilainen kuin hänen? Saan vastauksen heti seuraavana päivänä.

”Ne vuodet olivat meille tosiaan kolkkoja, mutta sen ei pitäisi vähentää sitä, mitä sinä tunsit bändiä kohtaan, tai mitenkään pienentää muistojasi ja niiden paikkaa omassa tarinassasi. Musiikin voima ja viesti ja tunne voivat olla ihan yhtä vahvoja jälkikäteenkin.

”Olin itse nuorena valtava Sex Pistols -fani, mutta en oikeastaan rakastunut bändiin ennen kuin se oli jo hajonnut, ja olin todellakin ihan liian nuori hengailemaan 100 Clubilla vuonna 1976. Ajallinen etäisyys ei jostain syystä kuitenkaan muuttanut kokemusta yhtään vähemmän intensiiviseksi, ja Pistolsin musiikki on edelleen minulle rakasta ja olennainen osa identiteettiäni. Jotenkin se, etten koskaan tavannut bändiä tai nähnyt ainoatakaan keikkaa tai tehnyt mitään muutakaan paitsi kuuntelin Never Mind the Bollocksin puhki, ei tunnu haittaavan.”

Okei. Tuntuu että Brett ei välttämättä ymmärrä ongelmani henkilökohtaista vakavuutta, mutta ajatus pikku-Brettistä kaikkialla muualla kuin 100 Clubilla on kieltämättä lohdullinen. Pikku-Brett 100 Clubilla vituttaisi eikä ylipäänsä millään lailla sopisi siihen ikuista outsider-hahmoa esittävään kuvaan, joka on niin samastuttava ja rakastettava.

”Pohdin sähköpostissani Brettille sitä, että otan työni hänen kirjojensa kääntäjänä niin henkilökohtaisesti.”

Brettin pointti musiikin olennaisuudesta muistuttaa minua joka tapauksessa suorastaan koomisen hellästi siitä, että kaiken pohjalla on loppujen lopuksi aina musiikki ja henkilökohtainen suhteeni siihen, se, mikä neljännesvuosisadan jälkeenkin saa aikaan hallitsemattomia väristyksiä. Vauhdikkaimpina vuosina faniuden sosiaalinen elementti, yhteenkuuluvuus ja ihmiset, jaetut kajalkynät ja vodkamukilliset ja hostellisängyt, nousivat suhteessani Suedeen identiteetillisesti miltei yhtä tärkeään osaan kuin musiikki. Hulluuden laannuttua jäljellä on kyllä hyviä ystäviä ja loputon määrä enemmän tai vähemmän usvaisia muistoja, mutta ennen kaikkea kuitenkin musiikki. Eikä musiikki oikein voi olla valhe eikä simulakrumi, se osuu tai ei.

Pohdin sähköpostissani Brettille sitä, että otan työni hänen kirjojensa kääntäjänä niin henkilökohtaisesti. Olenko kenties jollakin lailla seonnut ajatellessani, että jos tässä tehtävässä epäonnistun, epäonnistun ihmisenä? Voiko olla – ei kai nyt jumalauta sentään – että olen suhtautunut asiaan hieman turhan vakavasti?

”On todella ihanaa ja vetää todella nöyräksi, että identifioidut työhöni niin vahvasti, tavallaan se on suurin kohteliaisuus, jonka voin saada. Musiikki voi olla niin paljon enemmän kuin vain melodioita ja sointuja.”

Musiikki todellakin voi olla niin paljon enemmän. Sehän voi olla kaikki. Koko minä, koko itse. Vaistot, veri. Ja Brettin kirjat ovat minulle hänen musiikkinsa jatke. Päätän, ettei sellaiseen voi suhtautua liian vakavasti. Fanitukseen olen aina, tai ainakin viimeiset kaksikymmentä vuotta, suhtautunut lämpimän itseironian ja lempeän vittuilun hengessä, mutta musiikkiin – en koskaan. Haudanvakava asia, herrajumala. Tärkeämpää ei ole.

Koska nolottaa kysellä vain itsestäni ja omista kriiseistäni, kysyn Brettiltä vielä siitä, että Suede-maailma on minulle yhtä hyvin englannin- kuin suomenkielinen. Onko ajatus Brettille edes sulatettava? Onko törkeää, että olen ominut hänen sanansa ja vielä vääntänyt ne vieraalle kielelle?

”Hyvä kysymys. Vaikka Suede-maailma sijoittuu kiistatta todella englantilaiseen maisemaan, haluaisin imarrella itseäni ajattelemalla, etteivät teemamme ole ihan niin nurkkakuntaisia. Biisimme kuitenkin kertovat sellaisista aiheista kuin eristyneisyys, pakkomielteet ja kunnianhimo, ja tuollaiset asiat ovat ihan yhtä relevantteja Helsingissä kuin Harlsdenissakin.”

Ensinnäkin. Brett todella ujuttaa vastaukseensakin allitteraation: Helsinki – Harlsden. Ajattelen asiaa niin pitkään ja niin ihastuneena, että vastauksen sisältö muuttuu itsessään jo vähän merkityksettömäksi. Ehdin pyöritellä mielessäni marshallmcluhanit ja oscarwildet, niin olennaiselta alkusointu maanantaiaamuisessa sähköpostissa tuntuu. Ehdin pohtia sitäkin, että nimetyt paikat ovat sanoituksissa ja runoudessa aina kiehtoneet minua mystisellä ja värisyttävällä tavalla, mutta että Brettin sanoituksissa paikkoja on yllättävän vähän. Sitten, aivan yhtäkkiä, tulen ajatelleeksi, mistä Brett sen sijaan tuntuu kirjoittavan merkillepantavan usein: sanoista.

”En voi olla ajattelematta, että sanat ovat Suede-maailmassa merkittäviä, niillä on itseisarvo.”

Sanoihin viittaaminen tekstin sisällä vaikuttaa minuun yhtä värisyttävästi kuin paikkoihin viittaaminen. Siinä on minulle jotain maadoittavaa ja viiltävän konkreettista. Alan haravoida kappaleita, joissa Brett kirjaimellisesti kirjoittaa sanoista. Menneiltä vuosilta niistä keskeisin on Sueden tunnuslaulu ja identiteetinjulistus Trash: ”Maybe, maybe it’s the things we say / The words we’ve heard and the music we play”. Tekstissä sanat määrittelevät ulkopuolisuutta ja joukkoon kuulumista siinä missä muutkin itseilmaisun keinot – rannekorut, sellofaanikitara. Ne ovat vääjäämättömiä ja voimallisia.

Sueden uusimmalla levyllä The Blue Hour on kappale nimeltä Wastelands, jolla Brett laulaa: ”When it all is much too much / we’ll run to the wastelands / where the snow is all there is /and words sound different.” Maailma, olemassaolo, määrittyy sanoista. Paikat tekevät sanoja, sanat paikkoja. Maailmoja, joihin kaipaamme ja joista kaipaamme pois.

En voi olla ajattelematta, että sanat ovat Suede-maailmassa merkittäviä, niillä on itseisarvo. Mitättömän pieni havainto tuntuu olennaiselta suhteessa pyörittelemiini ajatuksiin. Siitä pääsen Brettin vastauksen varsinaiseen sisältöön: ehkä kielellä ei ole väliä, mutta sanoilla on. Kääntäjälle ajatus on ilmeisyydessäänkin huojentava.

The Blue Hour -levyllä, siis levyllä, jota Brett on kirjoittanut samoihin aikoihin kirjojensa kanssa, sanoista lauletaan useammassakin kohdassa. Niistä minulle on muodostunut tärkeimmäksi Life Is Golden -nimisen ihmeellisen, ihmeellisen kohottavan biisin säe ”I’m there in the words that you use”. Siinä on kaikki, sillä juuri niin on: Brett on minun sanoissani, kaikissa. Jos minä sekoankin, jos kaikki välillä lipeääkin alta, jos happi välillä loppuukin, minulla on sanat. ”Brett Anderson on ainoa, joka ei ole koskaan pettänyt mua”, muistan mutisseeni jonkin räkälän lattiatasolta vuosia sitten ja tarkoittaneeni juuri tätä. Pysyvyyttä, varmuutta – sanoja. En silloin, kaksikymmentä vuotta sitten, osannut kuvitella, että Brett Anderson tulisi merkitsemään minulle myös työtä, enkä toisaalta sitäkään, että työ voisi tuntua niin intiimiltä ja täyttää minut niin jääkylmällä kauhulla. Sanat, saatana.

”’Tietenkin muistan sinut’, Brett sanoo sähköpostissaan.”

Kirja on painossa. Julkaisu on viivästynyt, ja olen työstänyt suomennosta pidempään kuin mitään aiempaani. Olen harkinnut alanvaihtoa ja maan alle kaivautumista. Olen hävennyt, hävennyt, hävennyt. Olen pohtinut uudelleen nuoruuteni ja itseni enkä ole varma, olenko päässyt mihinkään tulokseen.

”Tietenkin muistan sinut”, Brett sanoo sähköpostissaan, ja sirkkelinterät lentelevät vielä kerran, kun ajattelen, että ehkä sittenkin tein kaiken, molemmat kirjat, kuukausien ja kuukausien työn, näiden sanojen takia. Hävettää taas, alhaista. Sitten ajattelen, että Brett muistaa sen, joka olin viisitoista vuotta sitten, silloin kun kaikki oli kuumaa ja hikistä ja likaista ja neonpinkkiä ja rommikolaa enkä epäillyt mitään. Jos se ihminen oli olemassa – ja olihan se, jos Brett sen muistaa, enkä välitä, valehteleeko hän vain lämpimikseen, kohteliaisuuttaan – se ihminen on mahdollisesti minussa edelleen.

Jään odottamaan arvioita. ■

Brett Andersonin kirjoittama ja Sirje Niitepõldin suomentama Ikkunan takana iltapäivä on myynnissä ainakin Sammakon omassa kirjakaupassa.

JÄIKÖ NÄLKÄ?