Poklomi

Sirje Niitepõld: Äitiydestä

”Olemme epäilemättä tehneet lukemattomia virheitä, ja osasta niistä saamme itse kärsiä. Lapsi on kuitenkin toimivan oloinen.”

Sanat: Sirje Niitepõld
Kuvat: Jenni Väre / Creat

1

Lapseni putoaa levysoitinpöydältä. Hän on yhdeksän kuukauden ikäinen ja oppinut kiipeämään levysoitinpöydälle samana päivänä, olen ottanut hänestä kuvan hymyilemässä sen päällä ja lähettänyt kuvan lapsen isälle, valinnut saatetekstiksi kauhistuneen sinikeltaisen naaman. Olen nostanut lapsen alas ja sanonut, ettei hän saa enää kiivetä levysoitinpöydälle. Sitten hän kiipeää levysoitinpöydälle taas, huomaan sen liian myöhään vaikka olen aivan vieressä, juoksen häntä kohti, mutta hän ehtii pudota, kaikki tapahtuu hetkessä ja yhtä aikaa niin kuin tällaisissa tilanteissa aina.

Jälkikäteen kuvittelen, että näin hänen niskansa vääntyvän luonnottomaan asentoon, enkä tiedä keksiikö järkyttynyt mieleni sen itse vai ei. Itken tunnin, ensimmäistä kertaa äitiyteni aikana itken kauhusta ja syyllisyydestä. Koko loppupäivän, kun lapsi on jo tunteja minuutteja viikkoja ollut oma kaikelle naurava itsensä, oloni on jaloista ontto ja onneton. En pysty keskittymään, olen hervoton.

2

Kun päätimme yrittää raskaaksi tulemista, sain rahaa vapaaehtoista lapsettomuutta käsittelevän teatteriesityksen tiedotuksesta.

Työminäni viilaili somepäivityksiä lisääntymättömyyden autuudesta, siviiliminäni pidätteli pissaa jalat ristissä, sillä ovulaatiotesti on tarkimmillaan, kun vessassa ei ole käynyt kuuteentuhanteen tuntiin. Katsoin kalenteria ja totesin, etten voi olla synnyttämässä ensi-iltapäivänä. Odotin kuukauden. Olin 36-vuotias, maailma karjui korvaani ajan huumaavaa kulumista, ja minä lykkäsin yritystä.

Työminäni juhli vapautta, omia valintoja, jo olevan elämän säihkettä. Siviiliminäni tiesi täsmälleen keskenmenojen esiintymisprosentin (yllättävän korkea), hedelmällisimmän iän päättymisen hetken (minun kohdallani jo mennyt), vaaralliset ruokalajit (kaikki), hedelmällisyyttä heikentävät elämäntavat (minun). Työminälleni se, että tiesin ne, oli todiste yhteiskunnan normittavasta ja litistävästä kiusanhönkäisyydestä, minäminälleni ne vain olivat totta.

3

Kun tulin raskaaksi, kun toden totta tulin raskaaksi niin kuin olisin aivan tavallinen ihminen, jonka elämässä asiat onnistuvat tavalliseen tapaan, työminäni rinnalle tuli vielä joku kolmaskin, sivustakatsoja.

Työminä: lapsettomuus on suuri kreisibailu, lapsellisuus sääli ja suru.

Sivustakatsojaminä: aloin nähdä ympärilläni muita vanhempia, äitejä erityisesti, kuplan tilan pilven totuuden ilman, jossa mitään niin suurta ei ole kuin lisääntyminen.

Liityin erilaisiin Facebook-ryhmiin. Liityin vertaisryhmään, jossa olivat samassa kuussa lastaan odottavat äidit. En ymmärtänyt heistä mitään. He olivat sisustaneet vauvojensa huoneet valmiiksi ja maalanneet niiden seinät vaaleansinisiksi tai vaaleanpunaisiksi ennen ensimmäistä ultratutkimusta. He olivat valinneet vauvoilleen sairaalastakotiutumisasun. Me emme halunneet lapselle etukäteen sukupuolta, enkä muutenkaan ymmärtänyt, miten olisin uskaltanut tehdä valmiiksi huoneen ihmiselle, joka taatusti lakkaisi elämästä vatsassani pian.

Minä nimittäin pelkäsin: minäminä.

Pelkäsin keskenmenoa niin paljon, kauhu painoi sisuskalujani niin kovaa, uskalsin hengittää niin vähän, etten julistanut raskauttani katoilta, en sometileiltä, en edes kahvilapöytien toisilta puolilta läheisille. Raivosin hiljaa, kun ystävä halusi päästä kertomaan tilastani hyvänpäiväntutuille.

Tiedän olevani tiedostavassa elämänpiirissäni reliikki. Keskenmenon tabuisuudesta tulee päästä eroon, kivuliaimmistakin menetyksistä pitää voida puhua, ja arvostan ja ihailen niitä, jotka niin tekevät, mutta minä valitsen taisteluni eikä minun taisteluni ollut tämä. Minä en aikonut olla keskenmenoavoimuuden esitaistelija. Se sai luvan olla joku muu, joku minua vahvempi. Minulla oli oltava siihen lupa, olisin vahva taas toisen kerran.

”Pelkäsin tappavani lapseni joka päivä niin monin tavoin, että kaikki muu elämässä oli silkkaa riemua.”

Kolmena minänä oli erikoista elää, mutta ei vierasta. Olen tottunut ulkopuolisuuteen, olen tottunut olemaan kolmion muotoinen palikka, joka kolhii pyöreän reiän reunoja. Niin olin nytkin. Aina vähän väärin. Usein nauratti. Enimmäkseen päässä tapahtui eri asioita kuin kasvoilla. Pelkäsin tappavani lapseni joka päivä niin monin tavoin, että kaikki muu elämässä oli silkkaa riemua. Sitten kirjoitin maksetun Facebook-päivityksen siitä, että lapsettomuus on ilotulitusta ja samppanjakuplia.

Mutta se raskaudesta.

Lapseni nimittäin syntyi. Hän todella syntyi, syntyi, syntyi. Ja alkoi elää. Ja tanssia, ja laulaa, ja huutaa elämän ihmeellisyyttä.

4

Lapseni on täydellinen.

Lapseni on täydellinen syntymänsä hetkestä alkaen. En muista mitään siitä, kun sain hänet rinnalleni: helpotuksen ehkä. Sen kuitenkin muistan, että pienestä verisyydestään huolimatta hän näytti valmiilta ihmiseltä. Ei punaiselta, ryppyiseltä sammakonpoikaselta vaan sileäihoiselta, tarkkaavaiselta ja vahvalta.

Olin luullut, että vastasyntynyt olisi jonkinlainen tyhjä, ruma ja vetelä kuori, joka sitten alkaa ilmapallon lailla täyttyä ja kaunistua ja tulla ihmiseksi ja itsekseen. Mutta hän olikin valmis ja kokonainen, kaikki oli jo hänessä. Kaikki, mitä hänessä tulisi ikinä olemaan, oli jo. Meidän tehtävämme olisi vain suojella häntä, auttaa häntä säilymään hengissä, toteuttamaan itseyttään, tekemään itsestään enemmän itsensä.

Mutta se lapsesta.

Minä!

5

Lapseni koko vauvavuoden tarkkailin itseäni, yritin huomata itsessäni värieroja, venymiä, pehmenemiä, uutuuksia. En löytänyt niitä. En ole eri.

Kun yleinen kertomus on, että vanhemmuuden myötä kaikki muuttuu, minun äitiyttäni on väistämättä leimannut se, miten vähän se on elämääni vaikuttanut. Olen kotiluolassa viihtyvä erakko, kalsarikännittelijä ja osa-aikaintrovertti, ja etenkin muun maailman sekoittaneen kulkutaudin aikaan päiväni ovat samanlaisia kuin ennenkin, vierelläni vain on lapsi. Kalsarikännittely on vähentynyt, mutta lapseni saa kyllä nähdä kodissamme viinipullon, saa leikkiäkin sillä. En ole luopunut mistään. Olen aina nukkunut huonosti.

”Aivoissani ja sydämessäni on ollut tilaa muullekin kuin lapselle, samoin päivissäni.”

Tiedän eläväni onnellisten tähtien alla. Lapseni on terve ja keskimäärin äärettömän tyytyväinen, ja perheeseeni kuuluu toinen aikuinen, joka kantaa puolet vastuusta lapsen hoitamisessa ja huvittamisessa. Pystyn poistumaan kotoa ilman lasta tai vetäytymään työhuoneeseeni lapsen harjoitellessa tyytyväisenä elämäänsä seinän takana. Aivoissani ja sydämessäni on ollut tilaa muullekin kuin lapselle, samoin päivissäni. Kodissanikin. Jos näin ei olisi, kirjoittaisin toisenlaisia sanoja, ehkä jollekulle toiselle.

Sittenkin. En oikein tiedä, kuka tai mikä – paitsi tietenkin patriarkaatti – hyötyy sen ajatuksen ylläpitämisestä, että ihminen muuttuu vanhemmaksi tultuaan kokonaan. Lapseni on tajunnanräjäyttävän, järisyttävän, selittämättömän taianomainen olento, mutta minä olen yhtä kaikki minä, ja olen siitä iloinen, olkoonkin, että ’minä’ merkitsee pelkoja, epävarmuuksia ja katkeruuksia, vihoja.

Olen siitä iloinen myös siksi, että se tarkoittaa, että tämä kaikki on mahdollista: meidänlaisemme perheys. Että minunlaiseni ihminen, joka ei ole koskaan oikein osannut tehdä asioita niin kuin kuuluu, olla niin kuin kuuluu, kuulua, voi onnistua tässä.

Olen nimittäin hyvä äiti.

6

En ole lukenut kasvatusoppaita, mutta olen lukenut kirjoja, joiden kirjoittajat olen kuvitellut kaltaisikseni äideiksi. Sellaisia on viime vuosina julkaistu: nyt murretaan äitimyytit – boom! Joka kerta olen toivonut, odottanut, joka kerta olen hiljaa pettynyt, lannistunut, vähän lysähtänyt kuin hitaasti tyhjenevä rantalelu. Kirjat ovat olleet hyviä, tarpeellisia. Niissä on murrettu myyttejä – pum. Mutta en oikein koskaan ole löytänyt niistä itseäni. Kaikki kaltaisikseni kuvittelemani äidit ovat käyneet läpi kasvatusoppaidenkahluuvaiheen, hätääntymisvaiheen. Kaikki ovat käyneet läpi jonkinlaisen sekoamisen, kriisin. En löydä oikein ketään, joka vain on.

Kuuntelen pari jaksoa Natalia Salmelan ja Jasmin Hamidin Mamma betalar -podcastia, vaikken tiedä miksi, minussa ei ole yhtäkään yrittäjähenkistä solua, minulla ei ole kovin paljon rahaa enkä koe äitiyttä riittäväksi yhteiseksi nimittäjäksi yhdenkään ihmisen kanssa. Käykin niin, että Hamid sanoo keskustelussa asioita, joista viimein vähän tunnistan itseni. Minä, joka luulin löytäväni itseni boheemiäitien helkkyviltä sivuilta. Hamid kertoo podcastissa halunneensa aina äidiksi ja sanoo, ettei äitiys ole muuttanut häntä. Että se on ollut luonteva kohta jatkumossa, se mitä oli tarkoituskin tapahtua, eikä ilmeisesti siksi ole suistanut häntä identiteettikriiseihin.

”Minusta nyt vain tuli äiti.”

Minulle raskaana oleminen tuntui luonnolliselta, häkellyttävän ilmiselvältä. Tietenkin ärsytti, etten voinut käydä potkunyrkkeilysalilla enkä juoda viiniä. Inhoan joogaa. Yhdeksän kuukautta tuntui pitkältä ajalta olla tekemättä monia asioita, joita rakastan. En silti missään vaiheessa kokenut vierauden tunteita kehossani, en muista kokeneeni, että eläisin vain jotakuta muuta varten. Olin koko raskausaikani kiireinen, tein liikaa töitä, remontoin liikaa vanhoja puutaloasuntoja, pesin liikaa vanhojen naapureiden selkiä, enkä ehtinyt ajatella. En ehtinyt vajota kriiseihin. Harmittelin noina kuukausina sitä, ettei minulla ollut aikaa pysähtyä, reflektoida elämäni muuttumista, pohtia, punnita, tunnustella, hipelöidä, hiiviskellä.

Hamidin kommentin kuullessani ymmärrän, ettei minun ehkä olisi tarvinnutkaan. Kriisiä tai mullistusta ei ollut tulossa, ei tapahtumassa. Minusta nyt vain tuli äiti. Ei identiteetillisesti, vaan teknisesti, tosiasiallisesti. Synnytin lapsen ja olen siitä lähtien pitänyt häntä hengissä ja rakastanut häntä.

”Olen omaa napaani kaiveleva, nälkäinen vittupää. Ja äiti.”

Äidiksi tultuani olen vajonnut jo useisiin kriiseihin. Yksikään niistä ei liity äitiyteeni. Lapseeni kylläkin, välillisesti, sillä hänen syntymänsä sai minut viimein ymmärtämään, ettei minusta koskaan tullut nuorta äitiä. Samalla iskulla ymmärsin, ettei minusta koskaan tullut nuorta kirjailijasensaatiota, minkäänlaista yleisneroa, maailmanmatkaajaa, laskuvarjohyppääjää eikä kahvilanomistajaa. Kuolen pian. Toivon mukaan vasta vuosikymmenien kuluttua, mutta pian. Elämääni lyötiin vuosien harhailun ja lainehtimisen jälkeen numeroita, jotka eivät koskaan muutu: ikiä, vuosilukuja. Se tuntuu kylmältä, tuntuu vievän hapen ympäriltäni.

Kriisini ovat omiani, mitä ilmeisimmin vähän kiellettyjä äidille, jonka pitäisi keskittyä lapseensa ja siihen onneen, että lapsi on terve. Kiellot suututtavat. Suututtaa oletus siitä, että lapsen saatuani minusta on tullut loputtoman kärsivällinen ja epäitsekäs pyhimys. Olen kaikkea muuta. Olen omaa napaani kaiveleva, nälkäinen vittupää. Ja äiti.

7

Ennen luulin, että lapsen pukemiseen tai pesemiseen tai ruokkimiseen liittyy jonkinlaista salatietoutta. Sittemmin olen ymmärtänyt, että useimmat asiat lapsen hengissä, terveenä ja tyytyväisenä pitämisessä ovat intuitiivisia.

En ole teoreettinen ihminen vaan tunneihminen, ja niin lapsemmekin on kasvatettu pian puolentoista vuoden ikään – tunteella, lonkalta. En ole barbaari: iloitsen tieteellisen tutkimuksen olemassaolosta ja siitä, että ihmisen psykologiaa ja kehitystä on tarkasteltu sivulta, edestä ja takaa. Olen iloinen siitä, että ne, jotka haluavat, voivat perehtyä aiheisiin, joihin haluavat perehtyä, olen iloinen siitä, että on vaihtoehtoja. Olen iloinen siitä, että jos tarvitsen apua, voin saada sitä. En työnnä sormia korviini ja huuda tiedon päälle. Ensisijaisesti kuitenkin katson lapseni suuriin silmiin ja kuuntelen, mitä hän sanoo. Kokeilen, onnistun, tuskastun, erehdyn.

”Lapsen naurun hienoutta ei ole liioiteltu.”

Olemme epäilemättä tehneet lukemattomia virheitä, ja osasta niistä saamme itse kärsiä. Lapsi on kuitenkin toimivan oloinen. Näyttää ja tuntuu alastomana isolta pullataikinalta eli kaikkien todisteiden valossa kasvaa ja paksuuntuu. Nauraa kaiken aikaa.

Lapsen naurun hienoutta ei ole liioiteltu. Se on vavisuttava. Onneksi lapseni huvittuu yksinkertaisista ja toisteisista asioista, kuten siitä, että leikin syöväni hänen päänsä. Saan kaivettua naurun esiin uudelleen ja uudelleen niin kuin naisen orgasmin. Kymmenen päänsyömiskerran jälkeen se vain vähän hiljenee, haipuu. Sitä paitsi lapseni nauru kuulostaa muutenkin vähän itkulta. Se on taivaallinen ääni.

8

Kun ihminen vanhemmaksi – ilmeisesti erityisesti äidiksi – tulemisen myötä muuttuu, hänelle on tarjolla erilaisia uusia identiteettejä. Niitä voi ilmentää erilaisin uusin tavoin. Esimerkiksi: lapsen vaattein, vaipoin, ruokailutavoin.

Enhän minä halua. Ei käy.

Käytämme lapsella kestovaippoja (enimmäkseen), kannamme lasta repussa (usein), nukumme lapsen kanssa samassa sängyssä (yleensä). Nämä ovat arjessamme täydellisen neutraaleja asioita ja käytännön valintoja. Meille sopiviksi osoittautuneita tapoja, samanlaisia päätöksiä kuin se, mitä syömme tai missä asumme. Arvoihimme pohjaavia, niin kuin kaikki tässä ylellisen keskiluokkaisessa ja turvallisessa elämässämme, mutta eivät ideologisia. En osaa tehdä niistä identiteettejä.

”En osaa antaa perheelleni hashtagia.”

En ole kestovaippailija, kiitoskunkannat-äiti, emme ole perhepetiperhe. Olen vain äiti, olemme vain perhe. Olen vain minä, olemme vain me. Meidän ei tarvitse kuulua mihinkään. Rakenteet ovat toisaalla, kauempana. Ne ovat höttöisiä ja hataria, olemassa, tilastoitavissa, mutta niillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten lapseni levittää poskensa hymyillessään tai miten monta kertaa olen osoittanut hänelle omaa nenääni, hänen nenäänsä, isin nenää, tädin nenää.

Vierastan hashtagien liimaamista elämään kuin dymotarrojen jauhopurkkeihin ja leipäkoreihin. Ymmärrän kyllä digimaailman infrastruktuurin toimintaperiaatteet, olen luddiitti vain vähän ja sellaisenakin ihan perillä yhdestä ja toisesta. Silti oman identiteettini rakentaminen lapsipalasista, esimerkiksi siitä, missä lapseni nukkuu tai mihin hän pissaa, tuntuu kummalliselta, vähän ahdistavaltakin, hieman hyväksikäyttävältä, jotenkin likaiselta. En osaa olla näkemättä sitä rumana kilpailuna, pönkittämisenä ja painamisena ja pätemisenä. En halua sotkea elämääni sellaiseen, enkä lapseni, joka on kaiken ruman yläpuolella paitsi silloin kun tarttuu koiraa hännästä ja vetää. En osaa antaa perheelleni hashtagia. En osaa laskea, mikä on järkevää lapsen tulevan kehityksen kannalta. Osaan vähän hassuja tanssiliikkeitä, käytän niitä keittiössä ja lapseni nauraa. Hän ei tiedä vielä mitään Fred Astairesta, olen kotidiskon ykkönen.

(Samaan aikaan Facebookissa: Runoja kantoliinoille! Kaulakoruja äidinmaidosta!)

9

Mainitsen ystävälle, että tarvitsen puolisoltani perimääni ylisuureen puhelimeen näpykän, joka edesauttaa puhelimen pysymistä kädessä. Kerron selanneeni näpykkävalmistajan sivuja ja todenneeni, etteivät näpykkäkuosit vastaa mieltymyksiäni, mutta että on mahdollista tilata näpykkä myös itse valitulla kuvalla. ”No niin, lapsen kuvan laitat siihen!” ystäväni ehdottaa heti, ja hetken näen silmissäni paska mutsi -pisteiden ropinan henkilökohtaiseen lottopallomaljaani. Olin ajatellut Patti Smithin kuvaa tai ehkä jotain likaista lainausta jostain hyvästä biisistä. Lapsi ei ollut käynyt mielessäni. Ei siksi, ettenkö ajattelisi häntä kaiken aikaa ja etteikö hän olisi elämäni tärkeysjärjestyksen huipulla. En vain ymmärrä miksi hänen pitäisi olla puhelimeen liimattavassa muovinpalasessa.

10

Lapseni on puolitoistavuotias ja hermostun häneen usein. Kadun sitä joka kerta sadasosasekunnissa. Hän on pieni ja viaton ja olemassa siksi, että minä halusin hänet. Ehkä jonain päivänä hän vielä muuttaa minut. Ehkä paremmaksi. Nyt olemme yhdessä näin. ■

Näin Sirje kirjoitti äitiydestä. Jos haluat lukea, mitä hän kirjoitti vuosi sitten Brett Andersonista, klikkaa tästä.

JÄIKÖ NÄLKÄ?

Pihvi

Durk of Finland

Tom of Finland -säätiön puheenjohtaja Durk Dehner puhuu mm. elämästä, taiteesta, vapautustaistelusta, seksuaalisuudesta, nussimisesta, psykedeeleistä...

21.12. 2020