Viikate-yhtyeen kitaristi Ari Taiminen kuuntelee Francis Goyan musiikkia meidän kaikkien puolesta.
Sanat ja kuva: Ari Taiminen
Francis Goya -intoiluni lähti puhtaasti kirppislaareista. Päätin että postaan omalle Instagram-tililleni jokaisen vastaantulevan Goya-levyn kansikuvan. Lopulta luontoni petti ja päädyin erään kirppisreissun myötä ostamaan kymmenen kappaletta Goyan hyväkuntoisia lp-levyjä. Sijoitus ei rahallisesti ollut iso (10 €), mutta henkisellä puolella kulut olivat kovemmat.
Goyan habitus ja musa olivat toki tuttuja lapsuuden tv-mainoksista ja c-kaseteilta, mutta koskaan ei diggailu mennyt hymistelyä pidemmälle. Ikävuosia riittävästi keränneenä uskaltaa jo tarttua siihen epäolennaisimpaan ilman epäonnistumisen ja pettymyksen pelkoa.
Kuka oikeasti kuuntelee Francis Goyaa? Onko Goya vain oman aikansa ilmentymä, jonka voi niputtaa samaan kategoriaan Richard Claydermanin, Julio Iglesiasin, Klaus Wunderlichin ja monien muiden mukavien artistien kanssa? Tästähän pitää ottaa selvää!
”Kitarat soivat komeasti, ja asiaankuuluvaan tyyliin tilppauksen lisäksi myös vispataan!”
1. Syysunelma
Summernight Moods (1979) on henkilökohtaisia suosikkeja Goyan tuotannossa. Tällä levyllä Goyan kitarointi mielestäni soundaa parhaalta kautta linjan. Akustinen kitara soi luomusti, ja Goyan selkeät linjat ja maltillinen fraseeraus pääsevät oikeuksiinsa. Ei kikkailua, ei kitarasankaruutta, vaan puhdasta asiaa! Taustalla on myös todella kova orkesteri, jossa ovat mukana muun muassa Olli Ahvenlahti kiippareissa, Häkä Virtanen bassossa ja svengaava Roope Koistinen rumpujakkaralla. Edellä mainittujen lisäksi levyllä on mukana myös orkesteria ohjastava legendaarinen Nacke Johansson. Veikko Samulin säveltämä Syysunelma on poikkeuksellisen hieno iskelmäpop-sävellys. Kappale tuli toki jo aiemmin tunnetuksi Katri Helenan tulkinnan myötä Syksyn sävel -kilpailussa vuonna 1975. Albumin kannessa on klassinen Francis Goya -logo.
2. Lost Paradise
Francis Goyan ensimmäiseltä albumilta Nostalgia (1975) löytyy mainio, lähes post-rock-sävytteinen Lost Paradise -kappale. Tämä ei ehkä parhaiten edusta Goyan hieman myöhemmin tunnetuksi tekemää kitarasoundia, mutta esitys on hyvinkin tummapaahtoista elokuvamaista maalailua ja maisemointia. Tämä menee suoraan luun alle. Bonusbiisinä soittolistalla samalta lp:ltä: Nautilus.
3. Vihreät niityt
Kesäunelmia (1982) palaa takaisin vuodenaikateemaan. Jokaisen rautalankayhtyeen ohjelmistoon kuuluva Vihreät niityt soi hienosti myös Goyan käsittelyssä. Kappaleen sovitus on viihteellinen, mutta polveilee omaan korvaan hienosti akustisen komppikitaran, jousien, koskettimien ja syntetisaattorisoundien summana. Kannessa taas klassinen Francis Goya -logo.
4. Kalinka
Loppukevennyksenä Moscow Nights –levyltä (1980) löytyvä trad. sävelmä Kalinka. Versio on vedetty ronskisti bossanovaksi. Bolshoi-kuoro laittaa vielä extra-höögaa peliin. Kitarat soivat komeasti, ja asiaankuuluvaan tyyliin tilppauksen lisäksi myös vispataan! Lopun rave-up kruunaa kappaleen. Bonusbiisinä soittolistalla levyn päätöskappale Forget the Past.
5. Kyllikki
Pohjolan yössä -levyltä (1981) löytyy suht mystinen Paroni Paakkunaisen Kyllikki-kappale. Tämä kappale voisi olla elokuvamusiikkina jossain italialaisen Giallo-leffan taustalla. Hyvinkin lähellä Suspiria-elokuvan fiiliksiä. Valitettavasti tätä ei löytynyt Spotifystä, mutta laitoin muutaman extra-kappaleen soittolistalle mukaan. Kannessa klassinen Francis Goya -logo. ■
Ari Taiminen on Viikate-yhtyeen kitaristi. Soolona hän tekee musiikkia nimellä Taiminen!. Hän soittaa myös Koljosen tiekiistassa, ja takavuosina Kouvolassa hänellä oli bändi nimeltä The Weirdtones.
Kuuntele tästä Taimisen Goya-valinnat.
Sarjan seuraavassa osassa Francis Goyan musiikkia kuuntelee Karri ”Paleface” Miettinen.