Pihvi

Makkara, siitä suomalaiset tykkää – mutta maistuuko Erwin Wurm?

Erwin Wurmin makkarat saivat Jean Ramsayn ajattelemaan paikkaansa historian nakkiketjun jatkumossa Kurt Cobainin ja Rockyn kanssa.

Sanat: Jean Ramsay
Kuvat: Erwin Wurm


On pronssisia makkaroita, on kutsuvassa asennossa makaavia makkaroita, on huumeita vetäneitä ja pyöräileviä makkaroita.

Tämän näyttelyn luulisi näin grillikauden keskellä uppoavan SSS-hallituksen alaiseen perse-Suomeenkin (anteeksi, ”-suoleenkin”).

Kun olin lapsi, kaupoista sai hetken ostaa Erwin’s Corn Dog -nimisiä tuotteita. Niissä makkara oli piilotettu maissitaikinan sisään ja sitten uppopaistettu. Perässä tökötti tikku, josta kyrsää työnnettiin suuhun kuin tikkaria konsanaan.

Tuote oli nerokas. Sen olisi voinut kuvitella saavan suosionosoituksia Aurinkokuninkaan – Louis XIV:n, ei Juhani ”Tami” Tammisen – hovissakin. Siellä kun kyllästymistä leikattiin naamioimalla ruoka toisen näköiseksi kuin se oli.

Samaan aikaan 80-luvulla corn dogeja veti toisella puolella maailmaa, Washingtonin osavaltion itsemurhistaan ja puuteollisuudestaan tunnetussa Aberdeenin kaupungissa eräs nuori Kurt Cobain. Se oli nuoren Kurtin lempiruokaa, ja sitä hän söi vielä nuorena aikuisenakin. Sen eltaantuneella ja käristetyllä rasvalla ja pohjattomalla huolehtimisella hän poltti mahansa pohjaan reiän, johon upposi heroiinia ja maailmanmaine ja tulevaisuus ja unelmat.

”Mietin näitä kaikkia asioita: kulttuurimme viehätystä rasvaan ja kuolemaan, voittoon ja makkaraan.”

Seison itävaltalaisen kuvanveistäjä Erwin Wurmin (s. 1954) luonnollisen kokoisen makkaran edessä. (Siis luonnollisen ihmisen kokoisen. Ei luonnollisen makkaran.) Mietin näitä kaikkia asioita: kulttuurimme viehätystä rasvaan ja kuolemaan, voittoon ja makkaraan. Cobainia ja corn dogeja. Wurmia ja wursteja. Erwiniä ja Erwin’s Corn Dogeja.

Makkaralla on kädet ilmassa, ja se katsoo sinua silmästä silmään (silmiä ei ole, mutta peräaukko, eräänlainen ”silmä” sekin, näyttäisi olevan juuri oikealla kohdalla, siinä missä nakinkuori on supistunut yhteen). Asento on tuttu. Makkara on Rocky, voitokas nyrkkeilijä. Amerikkalaisen unelman ruumillistuma, köyhä maahanmuuttajan poika, josta tulee maailmanmestari.

Silti se on makkara. Pronssiin valettu ja ihmismäinen, mutta makkara. Ja toisaalta, makkaroitahan me olemme kaikki, kun oikein ihon alle katsotaan. Lihajalosteita elämän, ihan jokainen.

Abstract Sculptures (Lying on the Side) vuodelta 2013 makaa kyljellään viekottelevassa asennossa. Se naurattaa, mutta on myös häiritsevä. Me on LSD as Bike (2014) taas heittää kaikki säännöt tuuleen. Se on kuin rikkinäisen makkarakoneen tuote, kuriton järjestystä pakenevien ellipsien kaksoisheliksi. Eli juuri sitä, miltä näyttää, jos yrittää pyöräillä LSD-tripillä.

Wurmin makkarat ovat kuitenkin vain sisäänheittäjiä, humoristisia seireenejä, jotka viekottelevat ja kutsuvat luokseen. Niiden sympaattinen ulkoasu peittää alleen monimutkaisia ajatusrakennelmia, joilla Wurm pelaa mestarillisesti.

Wurm haastaa muodon. Se näkyy suuren salin terrakottateoksissa, joissa yksityiskohtaisesti viimeisteltyjen savitalojen päälle on astuttu tai niihin on lyöty nyrkillä reikä.

Gunmetal (2012) näyttää siltä kuin sen läpi olisi ammuttu tykillä. Ja mahdollisesti onkin. Divergen (2012) sisällä on poljettu paikallaan, niin että sen sisällä on puolen metrin syvyiset kahden jalan painaumat. Ei ole myöskään sattumaa, että muoto tuo mieleen keuhkot, tyhjän tilan rintakehämme sisällä.

Tietenkin myös nämä on valettu pronssiin. Itsessään pronssiin valaminen karnevalisoi Wurmin humoristiset teokset, mutta myös pronssiin valamisen sellaisenaan. Pronssi on kuvanveiston mestaruusluokkaa, kallis ja ylevä materiaali, johon valetaan viimeistelty taidonnäyte, ei linttaan astuttua savista pienoismallia tai luonnollisen kokoista makkaraa.

Temppu ei tietenkään ole uusi eikä Wurm ole keksinyt sitä, mutta tässä kontekstissa se toimii jotenkin entistä paremmin.

Erwin Wurm: UFO, 2006.
Erwin Wurm: UFO, 2006.

Keskiaulan suuret villapaitoihinsa piiloutuneet hahmot jatkavat esimmäisessä salissa esillä olleiden, hieman Bruce Naumania pakkomielteisyydessään muistuttaneiden videoiden obsessiota persoonan – ja muodon – häivyttämisestä pinnan alle. Wurmin hahmot ovat kuin jättimäisiä kaksijalkaisia kilpikonnia, jotka ryömivät turvaan jonnekin.

Ei ole sattumaa, että villapaidan kaula-aukko näyttää näissä yhteyksissä vaginalta, sillä varsinkin istuvan mustan hahmon (Big Gulp, 2009) kohdalla tuntuu voimallisesti olevan kysymys eräänlaisesta antisyntymästä, kohtuun takaisin ryömimisestä.

Alakerrassa Wurm jatkaa tuhotöitään. Kilpa-auto, tuo länsimaisen muotoilun ja maskuliinisuuden viimeinen linnake, leviää kuin liian kuumaan työnnetty muovi. Guggenheim-museo taas muistuttaa sulavaa jäätelöannosta.

Ihmettelen, ettei teosta (Guggenheim – Melting, 20105) ole alleviivattu voimakkaammin, etenkin kun ottaa huomioon Helsinkiin vireillä olevan museon. Yhtäältä se on humoristinen, mutta myös kauhea: Guggenheim näyttäytyy myös sulavana jäätikkönä, jääkauden viimeisenä linnakkeena. Huumorin alla on myös aina jotain kirpeää, hattarassa on piilossa partaveitsen terä.

Erwin Wurm: Guggenheim – Melting, 2005.
Erwin Wurm: Guggenheim – Melting, 2005.

Videoklipillä olemustaan ja olemassaoloaan pohtiva vaahtokaramellitalo on kirsikka koko cocktailin huipulla, piste jossa vihdoin pitää istua alas ja miettiä mitä tapahtuu.

Aivan kuten pronssisissa makkaroissaan, Wurm jatkaa näissä muodon kyseenalaistamista, ja samalla tulee kyseenalaistaneeksi kaiken sen mikä muodon sisällä on. Cobain, corn dogit, Nauman, makkarat, Guggenheim ja Rocky, amerikkalaisuus ja eurooppalaisuus, sinä ja minä kaikki muodostavat loppumattoman nakkien ketjun, jossa kaikki on jollain tavoin yhteydessä toisiinsa.

Wurm tekee naurettavaksi kaiken sen mitä olemme vaivalla estetisoineet, ja se on hänen taiteensa suurimpia ansioita. Se rikkoo, mutta on samalla lempeää ja älykästä. Se poistaa elämältä kuoret ja antaa katsojalle vastuun maailman kasassa pysymisestä.

Enempää tuskin taiteelta voisi toivoakaan.

Erwin Wurm: Disruption Sara Hildénin museossa Tampereella 20.9.2015 asti.

JÄIKÖ NÄLKÄ?

Pihvi

Kristiina Vaara, WhatsApp?

Lasten hautausmaan laulaja Kristiina Vaara ehdotti WhatsApp-haastattelua. Kömpelön alun jälkeen oli aika jännää.

22.12. 2020