Poklomi

Raimo Pesonen: Huumoria ja päämiehiä

Tässä tekstissä tehdään ruumiinavaus Sauli Niinistön lempivitsille – joka elää edelleen.

Sanat: Raimo Pesonen
Kuvitus: Jyrki Riekki


Huumoriin liitetään usein määre ”harmiton”. Tämä alleviivaa sitä, että huumori ei ole lähtökohtaisesti harmitonta. Veijo Meri kirjoitti Chapliniin viitaten, että ”[k]un ihminen on arka ja heikko ja huono juoksemaan ja siitä huolimatta häntä pahoinpidellään ja ajetaan takaa, se on huumoria”.

Huumorissa on kyse valtasuhteista ja niiden ravistelemisesta. Siihen pyritään arkilogiikan rikkovalla näkökulmalla, perinteisen tarinankehittelyn niskat taittavalla käänteellä tai sopivaisuuden rajoja koettelemalla. Usein käytetään näiden keinojen yhdistelmiä.

Kuolinvuoteella sairaudestaan vitsejä veistelevä ihminen kiistää sen vallan itseensä, edes hetkellisesti ja osittain. Kevätpörriäisessä leikitään aikuisten saneleman maailmanjärjestyksen kyseenalaistamista.

Huumoriin kuuluu myös hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän käytöksen rajan hakeminen. Ylilyöntejä ymmärretään, koska rajojen ajoittainen testaaminen on yhteisön kannalta tärkeää. Siksi myös huumorin taakse piiloutuminen on niin suosittua. Vihaa kylvetään netissä muka kännissä ja läpällä, eikä ole sellaista koulukiusaajaa, joka ei väittäisi toimivansa vain leikillään.

”Variksen siipien leikkaamisestakaan ei enää vitsailla kuten vielä viime vuosisadalla.”

Sopivan ja sopimattoman raja vaihtelee aikakauden, tilanteen ja tulkitsijan mukaan, mutta olennaista on se, että raja syntyy aina johonkin.

Seksistä ja pieremisestä puhuminen jaksaa närkästyttää ja huvittaa vuosituhannesta toiseen, mutta roviolla poltettavalle ihmiselle nauraminen tuntuu tällä hetkellä vieraalta, vaikka sellaista on joskus yleisesti harrastettu. Variksen siipien leikkaamisestakaan ei enää vitsailla kuten vielä viime vuosisadalla.

Meren mukaan huumori ei ole samaa kuin hauska, vaan huumoria on ”sataprosenttisesti onnistunut murhenäytelmä”.

”Rinnastus lyömiseen on hyvä, koska se kiistää ajatuksen huumorin harmittomuudesta.”

Nykyään huumorin yhteydessä puhutaan paljon lyöntisuunnasta: alaspäin ei saa lyödä, ainoastaan ylös. Rinnastus lyömiseen on hyvä, koska se kiistää ajatuksen huumorin harmittomuudesta.

Totta on tietysti myös se, että koulukiusaajia ei pidä rohkaista ja valtaa on syytä ravistella – sitä enemmän, mitä betonoidumpaa se on.

Viisasteluun taipuvainen voi kuitenkin kysyä, miten käy jos lyö ylöspäin samalla kun itse putoaa alas. Entäs sivulle huitominen?

Tällä hetkellä keskustelu huumorista, vallasta, väkivallasta ja sananvapaudesta kietoutuu väistämättä vyyhdeksi ranskalaisen satiirilehti Charlie Hebdon Muhammed-pilakuvien ja niiden vuoksi tapettujen ihmisten ympärille.

Tämä keskustelu jakautuu helppoon ja vaikeampaan osuuteen.

Helppoa on sen toteaminen, että ketään ei saa tappaa ja uskontoja on voitava arvostella. Kaikki muu kuuluu siihen vaikeampaan osuuteen, jossa erilaiset näkökulmat eivät vaikuta olevan mahdollisuus vaan uhka helpon osuuden kirkkaana pitämiselle.

Olennaista on julkisen vallan viestintätapa. Pilapiirtäjät toteuttavat sananvapauttaan, ja julkisen vallan on tehtävä se lakien puitteissa mahdolliseksi ja suojeltava sitä. Sananvapauden koskemattomuudesta viestiminen on olennainen osa sen turvaamista.

Pilapiirrosten sisällön nostaminen osaksi tätä julkisen vallan viestintää Ranskan presidentin Emmanuel Macronin tapaan on sen sijaan kyseenalaista. Se johtaa tilanteeseen, jossa pilapiirroksella ei lyö ylös- tai alaspäin ainoastaan sen tekijä ja julkaisija, vaan myös valtio. Silloin vastareaktioiden syntyä ei tarvitse ihmetellä.

Macronin kannanottoja onkin arvosteltu lähestyviin vaaleihin liittyvästä sisäpoliittisesta populismista. Vastaavaa hupenevan kannatuksen motivoimaa löylynlyöntiä harrastaa myös aiheesta Ranskan kanssa huutokilpailuun ryhtynyt Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan.

”Ranska käy edelleen sotaa entisissä siirtomaissaan.”

Tunnustuksettomuudesta, islamista ja Macronista Politiikasta-verkkolehteen kirjoittanut tutkija ja toimittaja Laura Parkkinen toteaa, että Ranskan tapahtumien Suomessa herättämässä laajassa keskustelussa ei ole huomioitu ”Ranskan erityistä kontekstia”.

Parkkisen mukaan 1980- ja 1990-luvuilla vietnamilaisia ja afrikkalaisia maahanmuuttajia vastustanut Jean-Marie Le Pen ei käynyt pohjois-afrikkalaisia tai islamia vastaan yleensä. Suurin osa Ranskan muslimeista on kotoisin Marokosta, Algeriasta ja Tunisiasta, ja asettunut maahan siirtomaakauden peruja.

Ranska käy edelleen sotaa entisissä siirtomaissaan. Virallinen ja jalo tavoite on taistelu ääri-islamismia vastaan. Siinä sivussa kiinnostuksen kohteena ovat alueen luonnonvarat. Asetelma on tuttu Afganistanista ja Irakista, ja herättää ”muna vai kana” -tyyppisen kysymyksen länsimaiden sekaantumisen tarpeen ja ääri-islamilaisen liikehdinnän syntyjärjestyksestä.

Uuden ajan siirtomaasotien väkivalta läikkyy myös entiseen emämaahan ja hyödyntää sen eriarvoistumis- ja segregaatiokehitystä. Ekstremismille altis väestönosa on marginaalinen mutta olemassa. Tämän ryhmän kasvaminen tai supistuminen jatkossa on monisyinen poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen summa. Pilakuvakeskustelu ja sen poliittiset käyttötavat ovat osa tätä kokonaisuutta.

”Vastenmieliseltä tuntuvan huumorin voi sivuuttaa, ja sivuuttaminen on helppoa, jos oma asema sen mahdollistaa.”

Osaksi Ranskan erityistä kontekstia voidaan laskea maan vallankumouksellisuuden perinne. Kadut ovat politiikan näyttämöitä ja mielenosoitukset vaikuttamisen väline aivan eri mittakaavassa kuin esimerkiksi Suomessa. Charlie Hebdon kaikkea mahdollista rienaava ja tyylikysymyksistä piittaamaton satiirin perinne on samaa sukua: valmius pilkata mitä tahansa ja miten tahansa on arvo sinänsä.

Italian maanjäristyksen uhrien esittäminen Hebdon tyyliin lasagnen täytteinä ei välttämättä ole hauskaa, mutta huumoria se kyllä on. Vastenmieliseltä tuntuvan huumorin voi sivuuttaa, ja sivuuttaminen on helppoa, jos oma asema sen mahdollistaa.

Ranskalaislähiön syrjäytyneen muslimiperheen pojan voi olla hankalampaa sivuuttaa pelkällä olankohautuksella Hebdon Muhammed-pilakuvia, joihin sisältyy väistämättä myös rasistisen stereotypian tulkintamahdollisuus, mutta minkäänlaista väkivaltaa tuo vaikeus ei oikeuta.

Ranskan osalta Muhammed-pilakuvissa ei ole kysymys vain sananvapaudesta, pilapiirtäjistä tai muslimiyhteisöstä, vaan myös maan siirtomaamenneisyydestä ja edelleen jatkuvista ulkoisista konflikteista. Euroopan unionin kautta ne ovat mitä suurimmassa määrin myös Suomea koskettava kysymys.

Mahdollisuus jatkaa suurvaltaidentiteetin mukaista toimintaa EU:n puitteissa ja tuella näyttää olevan Ranskalle mieluisa. Toki unionin militarisointi kiinnostaa myös maan aseteollisuutta.

Suomessa EU:n turvallisuus- ja puolustusyhteistyöhön liittyviä aloitteita luetaan kuitenkin toisenlaisista kulmista ja eri painotuksilla.

”Marraskuussa 2014 ensiesityksensä saaneen huumoripalan ydin on siinä, että Venäjä voidaan Suomen ulkopolitiikan johdon taholta rinnastaa kurittomaan ja varastelevaan ratsumieheen.”

Huumorille ominaisesta valtasuhteen järkyttämisestä on kyse myös presidentti Sauli Niinistön usein toistamassa vitsissä ”kasakka ottaa sen, mikä on huonosti kiinni”. Marraskuussa 2014 ensiesityksensä saaneen huumoripalan ydin on siinä, että Venäjä voidaan Suomen ulkopolitiikan johdon taholta rinnastaa kurittomaan ja varastelevaan ratsumieheen. Ei Paasikiven ja Kekkosen aikaan puhuttu näin.

Niinistö sivaltaa siis tarkkanäköisesti menneiden vuosikymmenien Suomea. Osansa saa myös Kekkosen elämämäntyönään pitämä puolueettomuuspolitiikka, josta ei ole enää muutenkaan jäljellä kuin suuren kyyneleen muotoinen muistomerkki.

Joitakin kysymyksiä jää kuitenkin avoimeksi. Kuinka negatiivisten kansallisten stereotypioiden käyttö istuu nykyaikaan, avautuvatko vitsin kaikki tasot Suomen ulkopuolella – ja kuinka hyvin se kestää toistoa.

Kovassa käytössä kasakkaläppä on nimittäin ollut.

Marraskuussa 2014 se oli presidentin puheen kohokohta maanpuolustuskurssin avajaisissa. ”Niinistön kasakka-sananlasku kerää kehuja”, otsikoi Turun Sanomat. Jutussa puhutaan venäläisestä sananlaskusta, mutta Niinistön esittäessä saman tarinan syyskuussa 2018 Washingtonissa Brookings-intituutissa kyseessä olikin ”vanha suomalainen viisaus”.

Epätietoisuus sanonnan alkuperän suhteen ei ole estänyt ”kasakka-Venäjän” käsitteen vakiintumista suomalaiseen keskusteluun. Kesällä 2018 Niinistö pääsi toistamaan viisauden myös Donald Trumpille.

Kasakkavertauksineen Niinistö on muutenkin arvovaltaisessa seurassa. Keisarinkruunun menetettyään Napoleon lausui St. Helenalla ”happamia ovat pihlajanmarjat” -tyyppisen ennustuksen, jonka mukaan Euroopasta oli tulossa kymmenessä vuodessa joko kasakkavaltio tai tasavalta. Kasakasta ei taas ole enää pitkä matka hunniin tai mongoliin.

Tästä kulmasta presidentin kasakkaläppää voi pitää nykymaailmassa jossain määrin ongelmallisena. Redskins ei enää sovi urheiluseuran eikä Eskimo jäätelön nimeksi, eikä noiden vanhojen brändien perään itketä ainakaan Hommaforumin ulkopuolella. Niinpä herää kysymys, kuinka hyvin tietyn maan tai kansan leimaaminen varasteleviksi barbaareiksi istuu ulkopoliittisen johdon suuhun.

Jos tarkoitus on moittia Venäjää Krimin miehityksen tapaisista kansainvälisen oikeuden loukkauksista, sen voi tehdä korrektin selkokielisesti, ja numerot puhuvat oman varustautumisen tasosta ilman muihin kohdistettuja negatiivisia stereotypioita.

”Innostunut kotimainen palaute selittää Niinistön halun toistella juttuaan vuodesta toiseen.”

Kasakoista puhumisesta pitäisi varoittaa senkin, että Putin käyttää nimitystä omiin tarkoituksiinsa. Osa Venäjän valtion virallistamista kasakka-asuja käyttävistä äijäporukoista rinnastuu lähinnä kolmannen valtakunnan SA-joukkoihin. Ratsumiehet sopivat moottoripyöräjengiläisten ohella Putinin vaalimaan machokuvastoon.

Kasakat ovat kuitenkin Venäjällä ja Ukrainassa myös oma väestöryhmänsä, jota on historian saatossa potkittu niin paljon, että kaikki heistä eivät välttämättä ilahtuisi sen enempää venäläisiksi kuin varkaiksikaan kutsumisesta.

Mutta Venäjäähän presidentti Niinistö kasakasta puhuessaan tarkoittaa. Rinnastuksen ongelmallisuus ei poistu, vaikka ymmärtäisikin vitsin kärjen sojottavan kohti Suomea ja sen YYA-aikakauden puhetapaa.

Innostunut kotimainen palaute selittää Niinistön halun toistella juttuaan vuodesta toiseen, mutta on hankala tietää, miten sen vivahteet avautuvat Suomen rajojen ulkopuolella ja millaisia painotuksia esityksestä löydetään.

Ilmeisin lukutapa on se Napoleonin aikainen: Euroopan itäreunalla vaanii barbaarilauma, eikä sellainen ymmärrä kuin voimaa. Tälle tulkinnalle on helppo löytää tukea, koska sama taustaoletus on ohjannut suomalaista turvallisuuspolitiikkaa jo pitkään. Kasakkavitsiä ei siis voi vaatia hyllytettäväksi yhtä kevyesti kuin kamelia sukkahousujen värisävyn nimenä. ■

JÄIKÖ NÄLKÄ?

Pihvi

Hurahdusvaara

Saisiko olla seksuaalienergiaa, Jeesusta, enkeliennustuksia, käsihierontaa, Kaiken ja Ei-minkään teoriaa tai peniksen sinetöintiä?

18.9. 2018

VHS

Animoidun kurjuuspornon klassikko

Japanilainen animaatioklassikko Belladonna of Sadness edustaa Artemis Kelosaaren mielestä kahden sortin pornografiaa: perinteisemmän hentain lisäksi...

21.4. 2016

VHS

VHS: Tämä on kauhea tapa elää

Runovallankumouksellinen esitys ilmastokriisistä. Sanat Kaisa Happonen & Karri Miettinen, sävelet Juho Viljanen. Videotaltiointi Paja&Bureaun Sideshow’sta....

27.9. 2019

Pihvi

Post-Pulkkinen

Miten paljon Paperi T:ssä on Henri Pulkkista? Miten paljon Henri Pulkkisessa on Paperi T:tä? Miten paljon kummassakaan on alfaa? Entä mikä on se alfaa...

11.11. 2016