Olutta ja tabuja – saako kehitysvammainen käydä kaljalla?

Sanat: Mervi Vuorela
Kuvat: Jussi Helttunen


”Tervetuloa Lehtori Korpisen olutkoulun luokalle 1A.”

Koko luokka repeää nauruun, kun olutkouluttaja Santtu Korpinen tervehtii oppilaitaan.

”Tämän koulun tarkoituksena ei ole pelkästään maistella oluita, vaan myös käydä läpi mitä olut on, miten sitä valmistetaan ja mistä erilaiset maut syntyvät. Olisi hyvä, jos koulusta jäisi päähän muutakin kuin kanuuna”, hän jatkaa.

Taas koko luokkaa naurattaa. Joku naputtelee malttamattomana edessään olevaa olutlasia.
On torstai-ilta Helsingin Jalkapallopubissa. Pitkän pöydän ympärille on kerääntynyt viitisentoista oluenystävää, jotka aikovat pian maistella viittä erityyppistä ohrapirtelöä.

Ensimmäiseksi pöytään kannetaan jokaiselle suomalaiselle tuttu Koff III. Korhonen valistaa sen olevan ohrasta, vedestä ja humalasta valmistettu pohjahiivaolut.

”Nyt se alkaa!” joku hihkaisee innostuneena, mutta hämmentyy sitten edessään olevasta viiden lasin rivistöstä. ”Mihin lasiin tämä pitää kaataa?”

”Tyyli on vapaa”, joku toinen kommentoi. Hän on jo ehtinyt ottaa reilun huikan juomastaan.

Jos kuvasta pitäisi etsiä yksi poikkeavuus, sitä olisi vaikea löytää. Tämänpäiväinen olutkoulu on kuitenkin siitä poikkeuksellinen, että kaikki sen oppilaat (tukihenkilöitä lukuun ottamatta) ovat kehitysvammaisia. Poikkeuksellista asiassa on myös se, ettei siinä pitäisi olla mitään poikkeuksellista.

Totuus on silti toinen. Kehitysvammaisten alkoholinkäyttö on Suomessa edelleen tabu.

”Minkä takia täysi-ikäisellä Suomen kansalaisella ei saisi olla oikeutta juoda kaljaa?” Santtu Korpinen kysyy.

”Tietenkään en pyri tällä olutkoululla lisäämään kenenkään alkoholinkäyttöä, vaan yritän tehdä siitä mielenkiintoisempaa olutymmärryksen kautta.”

Korpinen tietää mistä puhuu. Hän on opiskellut oluen valmistusta Hämeen ammattikorkeakoulussa ja kirjoittanut Hannu Nikulaisen kanssa kirjan Suomalaiset pienpanimot.

Ajatus kehitysvammaisten olutkoulusta syntyi, kun Korpinen kiinnostui Helsingin Kehitysvammatuki 57 -yhdistyksen pyörittämästä Keharikaveri-toiminnasta. Siinä vapaaehtoiset voivat ilmoittautua kehitysvammaisen seuraksi vaikkapa elokuviin, uimahalliin, ravintolaan tai teatteriin.

Kun Korpinen mietti, mitä annettavaa hänellä olisi kehitysvammaisille, ajatus olutkoulusta tuntui loogiselta.

Myös Keharikaveri-toiminnan koordinaattori Severiina Winqvist innostui ajatuksesta.

Muut eivät sitten innostuneetkaan.

”Kun kerroin, että olen mukana järjestämässä olutkoulua, yleinen reaktio oli, että ’oletko tosissasi?’” Winqvist sanoo.

”Kun Suomessa puhutaan alkoholista, puhutaan lähes aina ryyppäämisestä. Ja kun keskusteluun otetaan kehitysvammaiset, puhutaan myös itsemääräämisoikeuden rajoista. Niitä rajoja etsitään vieläkin.”

Kuten kaikki Pertti Kurikan nimipäivien biisejä kuunnelleet tietävät, Kari Aalto viihtyy paremmin Kallion baareissa kuin asuntolassa Töölössä.

Kuten kaikki Pertti Kurikan nimipäivien biisejä kuunnelleet tietävät, Kari Aalto viihtyy paremmin Kallion baareissa kuin asuntolassa Töölössä.

Olutkoulun toisena juomana maistellaan lasilliset Marsalkka Tummaa. Korpinen kertoo oluen tumman värin johtuvan maltaiden EBC- eli paahteisuusasteesta.

”Mitä pidempään mallasta kuivataan, sitä paahteisempi sen mausta tulee”, Korpinen sanoo, mutta tässä vaiheessa olutkoululaiset ovat jo niin kiinnostuneita uudesta juomasta, että yleinen hälinä peittää luennon alleen. Ihastusta herättää etenkin Marsalkka Tumman kaunis lasipullo.


Seuraavaksi Korpinen ottaa puheeksi hiivan – ainesosan, jonka rooli oluen valmistuksessa keksittiin vasta 1800-luvulla. Samalla hän pyytää tarjoilijaa tuomaan pöytää englantilaista Boddingtons Pub Ale -pintahiivaolutta.

”Sanokaa jos edetään liian nopeasti”, Korpinen huomauttaa.

”Ei!” pöydän ympäriltä kuuluu tarmokkaasti. Joku suorastaan hätääntyy.

”Alen eli pintahiivaoluen nimitys tulee siitä, että hiiva kerääntyy käymisessä pinnalle”, Korpinen jatkaa. ”Se tuo makuun hedelmäisyyttä, vai mitä olette mieltä?”


Kaikki nyökkäilevät. Yksi röyhtäisee. Toinen haluaa vettä.

”Koff oli parempi”, kolmas huomauttaa.

Toistakymmentä vuotta sitten Roskapankkia kansoittaneet kalliolaiset oman elämänsä rocktähdet kutsuivat Kari Aaltoa ”Prätkäinvaksi”. Heidän yhtyeensä pääsivät harvoin edes Pitkänsillan yli, mutta Aalto on keikkaillut ympäri Suomea, Eurooppaa ja Yhdysvaltoja.

Toistakymmentä vuotta sitten Roskapankkia kansoittaneet kalliolaiset oman elämänsä rocktähdet kutsuivat Kari Aaltoa ”Prätkäinvaksi”. Heidän yhtyeensä pääsivät harvoin edes Pitkänsillan yli, mutta Aalto on keikkaillut ympäri Suomea, Eurooppaa ja Yhdysvaltoja.

Tämän vuoden helmikuussa TV2 esitti suorana lähetyksenä kehitysvammaisia käsittelevän A2-teemaillan. Päällehuutamisesta ja vastakkainasettelujen vahvistamisesta tunnetussa ohjelmassa puitiin ympäripyöreästi muun muassa sitä, onko kehitysvammaisella oikeus asua ja rakastaa kuten itse haluaa.

Alkoholista ohjelma vaikeni. Paitsi silloin, kuin Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeen solisti Kari Aalto varasti shown.

”Kun mun työpäivä on ohi, niin mä lähden polttaan tupakkaa ja ottamaan aivan muualle (kuin laitokseen) kauhean määrän alkoholia. Ja sitten mä tuun sinne joka yö kauheassa kännissä, ja se on mun elämä, ja multa otettiin alkuaikoina avaimet pois, mutta nyt ei enää oteta”, Aalto vuodatti ja sai osakseen vaivaantunutta hymisteltyä. Myös juontaja Kati Leskiselle tuli kiire ohjata keskustelu muihin aiheisiin.

Samassa ohjelmassa laitosasuja Mia Korhonen kertoi karanneensa laitoksesta baariin useita kertoja. Yhtä usein hänet myös haettiin baarista pois: välillä hoitajien ja välillä poliisin voimin. Syyksi karkaamiseensa Korhonen mainitsi baarista löytyvän juttuseuran. Tähän toimittaja ei kuitenkaan viitsinyt syventyä.

Severiina Winqvist sanoo ymmärtävänsä tilannetta.

”Kehitysvammaisella ihmisellä sosiaalinen piiri saattaa usein koostua vain omaisista, ryhmäkodin henkilökunnasta ja työtoimintakeskuksen henkilökunnasta. Niinpä baariin voidaan mennä hakemaan seuraa tai ajankulua.”

Osalle kehitysvammaisista baari on siis paikka, jonne paeta yksinäisyyttä ja eristäytyneisyyttä. Tätä taustaa vasten onkin irvokasta, että jotkin anniskeluravintolat kieltäytyvät tarjoilemasta kehitysvammaisille.

Toisinaan kiellon syynä on ennakkoluuloisuus, toisinaan hämmennys uudenlaisesta asiakaspalvelutilanteesta. Historia tuntee myös tapauksia, joissa ravintolatyöntekijä on erehtynyt sekoittamaan kehitysvamman päihtymykseen.

”Kehitysvammaisella ihmisellä sosiaalinen piiri saattaa koostua vain omaisista, ryhmäkodin henkilökunnasta ja työtoimintakeskuksen henkilökunnasta.”

Severiina Winqvist kokee, että kehitysvammaisten syyt käydä baarissa ovat samat kuin kaikilla muillakin.

”Luulen, että erot tulevat esiin enemmänkin silloin, jos puhutaan alkoholin ongelmakäytöstä. Kun asutaan ryhmäkodeissa, muut asukkaat saattavat häiriintyä, jos joku juo liikaa.”

Nuorempana Kari joi kerran kavereidensa kanssa kiljua Itäkeskuksessa. Kun he pääsivät metrolla Sörnäisiin ja lopulta Roskapankkiin, yllättäen iski niin sanottu rekyyli ja oksennus ryöpsähti pitkin baaritiskiä. Porttikieltohan siitä tuli, mutta nyt rikos on jo vanhentunut.

Nuorempana Kari joi kerran kavereidensa kanssa kiljua Itäkeskuksessa. Kun he pääsivät metrolla Sörnäisiin ja lopulta Roskapankkiin, yllättäen iski niin sanottu rekyyli ja oksennus ryöpsähti pitkin baaritiskiä. Porttikieltohan siitä tuli, mutta nyt rikos on jo vanhentunut.

”Sitten voitaisiin taas vaivata henkilökuntaa”, Santtu Korpinen sanoo ja saa olutkoululaiset kippistelemään lasejaan.

Maisteluvuoroon pääsee Thornbridge Jaipur. Se on vahvasti humaloitu englantilainen pintahiivaolut, joka tuoksahtaa mäntymetsälle.

”Tämä on olut, joka jakaa mielipiteitä”, Korpinen sanoo viitaten Indian pale ale -oluiden katkeraan makuun. Resepti sai alkunsa 1800-luvun alussa, kun oluenvalmistajat miettivät, miten saisivat oluen säilymään pitkillä merimatkoilla. Ratkaisu oli runsas humalan käyttö.

”Tämä on paras olut!” yksi huudahtaa.

Toinen ei ole yhtä vakuuttunut vaan nyrpistelee nenäänsä.

”Liian kylmää”, kolmas toteaa.

Korpinen yhtyy väitteeseen ja toteaa, että jääkaappi on liian kylmä lähes kaikille oluille. Pintahiivaoluet olisikin parasta juoda 10-asteisina, jolloin niiden maku tulee parhaiten esiin.

”Oletteko valmiita viidenteen olueen, vai pidetäänkö pieni tauko?” Korpinen kysyy.

Olutkoululaiset haluavat tauon. Joku kysyy, voisiko Pertti Kurikan nimipäivät tulla väliaikabändiksi.

Viimeiseksi olueksi Korpinen on valinnut Koff Porterin, joka ynnää edellä käsitellyt maut. Se on pintahiivalla valmistettu tumma olut, jonka aromissa maistuvat paahteisuus ja humalaisuus.

”Tämä on oma suosikkiolueni”, Korpinen paljastaa. ”IPA on tällä hetkellä muodissa, mutta toivoisin, etteivät ihmiset hurahtaisi siihen liikaa. Silloin heiltä jää helposti huomaamatta hyviä aleja, lagereita ja esimerkiksi suomalainen sahti.”

Porterien saapuessa pöytään baari täyttyy iloisesta hälinästä.

”Tämä on paras kurssi ikinä!” joku huudahtaa.

Kari ei kutsu itseään kehitysvammaiseksi vaan ”erikoislaatuiseksi”.

Kari ei kutsu itseään kehitysvammaiseksi vaan ”erikoislaatuiseksi”.

Kristillisten päihdejärjestöjen keskusliitto Sininauhaliitto teetti viime vuonna tutkimuksen, jossa kartoitettiin kehitysvammaisten päihteidenkäyttöä. Lopputeesinä oli, etteivät kehitysvammaiset juo alkoholia sen enempää kuin muutkaan ihmiset.

Ongelmakäyttäjiksi tutkimus listasi kymmenen prosenttia kehitysvammaisista. Luku on sama kuin muillakin suomalaisilla.

Olutkouluun saapuneet Laura (39), Raisa (38) ja Sanna (39) vahvistavat tutkimustulokset oikeiksi. He kertovat juovansa olutta noin kerran viikossa, ja silloinkin vain yhden tai kaksi annosta kerralla. 


”Kohtuus täytyy olla”, Laura huomauttaa.

Raisa kertoo olleensa krapulassa vain kerran: ”Se oli sen jälkeen, kun käytiin laivalla.”

Raisan mukaan on outoa, että kehitysvammaisten alkoholinkäyttöön suhtaudutaan hyssytellen.

”En tajua, mikä siinä on niin ihmeellistä. Teen kuitenkin samoja juttuja kuin muutkin. Olen töissä leipomossa ja tykkään välillä käydä baarissa.”

Ainakin Helsingin Kehitysvammatuki 57 -yhdistys järjestää kehitysvammaisille omaa baari-iltaa. Joka toinen torstai kello 19–22 järjestettävällä Villi-Klubilla kehitysvammaiset pääsevät tanssimaan, seurustelemaan ja juomaan keskenään.

”Se on kaikille avoin tapahtuma, mutta meiltä on siellä työntekijät ja kaupungilta sosiaaliohjaaja paikalla tarkkailemassa, että kaikki pääsevät turvallisesti kotiin”, Severiina Winqvist sanoo.

”Muutoin emme pyri rajoittamaan kenenkään toimintaa turhasta. Henkilön kehitysvamma ei riitä syyksi siihen, ettei hän voisi käydä baarissa tilaamassa olutta.”

Alkoholitonta olutta sisältävä tuoppi on vain rekvisiittaa. Oikeasti Kari on enemmän siiderimiehiä. Jos joku muu tarjoaa, hän juo mielellään viskikolaa, koska se on "amerikanjuomaa". Usein mennään kuitenkin ihan vain kokis- tai kahvilinjalla.

Alkoholitonta olutta sisältävä tuoppi on vain rekvisiittaa. Oikeasti Kari on enemmän siiderimiehiä. Jos joku muu tarjoaa, hän juo mielellään viskikolaa, koska se on "amerikanjuomaa". Usein mennään kuitenkin ihan vain kokis- tai kahvilinjalla.

Koff Porter -lasien tyhjennettyä olutkoululaiset alkavat vetää takkeja ylleen. Kukaan ei jää rettelöimään tai mankumaan lisää alkoholia. Kaikkia hymyilyttää.

”Tämä oli tosi kivaa, ja nyt on kiva olo”, joku kommentoi kaverilleen. ”Nyt lähdetään kotiin nukkumaan.”

Uuden kokemuksen lisäksi olutkoulu onnistui täyttämään tehtävänsä – ainakin ovensuussa käydyn keskustelun perusteella.

”Mitä opit täältä?”

”Miten juodaan olutta.”

Kommentointi