Pihvi

Vilhelm Hammershøi – tyhjyyden maalari, aineettoman tallentaja

Amos Anderssonin taidemuseo täyttyi tyhjyydellä ja muuttui psykologiseksi kauhuelokuvaksi.

Sanat: Jean Ramsay

Tuntuu kuin kävelisi sisään johonkin painostavaan installaatioon. Amos Anderssonin entisen 1800-luvun kaupunkiasunnon tyhjät huoneet ovat täynnä tauluja tyhjistä 1800-luvun huoneista.

Puuttuu vain, että tauluissa seinillä olisi tauluja, joissa olisi tyhjiä huoneita.

Joissain niistä onkin.

Tanskalainen Vilhelm Hammershøi (1864–1916) on tämän näyttelyn nimen mukaan hiljaisuuden maalari. Se tuntuu terminä jotenkin liian laimealta ja veltolta sille intensiiviselle tunnelmalle, joka saleissa leijailee.

Hammershøi on pikemminkin tyhjyyden maalari, aineettoman tallentaja.

”Hammershøi on tyhjyyden maalari, aineettoman tallentaja.”

Näissä huoneissa tyhjyys on miltei tyhjiö, tila josta jotain on keinotekoisesti poistettu. Huoneet ovat tylsämielisen hyvässä järjestyksessä olevia 1800-luvun lopun keskiluokan asuntoja, joista lapset on lähetetty sisäoppilaitoksiin, naiset ompelupiireihin tai operetteihin ja miehet johonkin tekemään kauppaa ja polttamaan sikareita. Palvelusväki puurtaa keittiössä kellarissa, elämä on toisaalla.

Vilhelm Hammershøi: Lepo (1905). Kuva: Grand Palais / Martine Beck-Coppola.
Vilhelm Hammershøi: Lepo (1905). Kuva: Grand Palais / Martine Beck-Coppola.

Koti, joka jää taakse, on eräänlainen kiireen keskelle raivattu tyhjä tila, jonka elottomuus on varallisuuden äärimmäinen ilmentymä, eräänlainen aineeton statussymboli. Nämä huoneet kertovat, että näillä ihmisillä on varaa pitää yllä huoneita, joissa ei ole elämää.

Tai siitä, että elämää ei ole ollutkaan. Ei lapsia, ei iloista puheensorinaa, vaan pelkät kulissit, komeasti sisustettu lavaste, jossa ainoa elonmerkki on seinälle kurittomasti piirtyvä auringonvalo. Auringonvalon epäsymmetrisyys korostaa sen ulkopuolisuutta tässä järjestyksellä hallitussa maailmassa.

Myös Hammershøin värisävyt puhuvat sammumisesta, elottomuudesta. Syksyiset harmaat, vihreät ja ruskeat ovat hiljaisia maavärejä, sammuvan luonnon harmaan eri sävyjä, talven ja kuoleman rajallista väriskaalaa.

Implikoitu kuolema ja kiivas tyhjyys tuovat 2000-luvun sensibiliteeteillä varustetun katsojan mieleen väistämättä myös Hitchcock-tyylisen psykologisen kauhuelokuvan. Äänettömissä ja tyhjissä tiloissa on jotain kiistattoman pahaenteistä. Tekee mieli vilkuilla taakseen.

Tavallaan Hammershøin autiot huonetilat (mutta myös merenrantamaisemat) ovat sukua myöhemmän hiljaisuuden ja tapahtumattomuuden mestarin Edward Hopperin (1982–1967) autiutta ja tyhjyyttä tallentaville maalauksille sekä niitä edeltäneille teoksille, kuten Room in Brooklynille (1932). Jälkimmäisessä on Hammershøin naishahmoista muistuttava, takaapäin nähty nainen (kauhuelokuvan klassikko sekin, vrt. Vertigo).

”Äänettömissä ja tyhjissä tiloissa on jotain kiistattoman pahaenteistä.”

Maalauksessa Sisäkuva, piano ja mustiin pukeutunut nainen (1901) tuo nainen muistuttaa kuitenkin jostain hyvin paljon vanhemmasta. Vasemmalta ikkunasta tuleva valo, seinällä olevat taulut ja musiikki-instrumentti naisen edessä ovat häkellyttävän tarkka toisinto Johannes Vermeerin (1632–75) maalauksesta The Music Lesson / A Lady at the Virginals with a Gentleman (1662-65). Joskin Hammershøi jättää naisen yksin intrumenttinsa äärelle. Myös huoneiden seinällä olevat peilit ovat Vermeeriä ja Hammershøita yhdistävä tekijä.

Vilhelm Hammershøi: Sisäkuva, piano ja mustiin pukeutunut nainen (1901). Kuva: Ordupgaard / Pernille Klemp.
Vilhelm Hammershøj: Sisäkuva, piano ja mustiin pukeutunut nainen (1901). Kuva: Ordupgaard / Pernille Klemp.

Hammershøin Sisäkuva (Strandgade 30) (1901) ja Hopperin Rooms by the Sea (1951) tuntuvat niin ikään olevan sukulaisteoksia, vaikkakin Hopper on eräänlainen Hammershøin amerikkalainen technicolour-versio. Avoimet ovet ja yhteys erilaisiin tiloihin tekevät kummastakin maalauksesta monimutkaisen, miltei kolmiulotteisen palapelin.

Olennainen ero on siinä, että Hopperin maalauksessa ilma tuntuu virtaavan tilan läpi ja ovi merelle on auki, kun taas Hammershøilla yhteyttä ulkomaailmaan ei ole. Huoneiden tunkkaisen ja seisovan ilman voi miltei aistia. Auringonläiskä lattialla vain korostaa tilan sulkeutuneisuutta, yrittää paistaa risukasaan.

Häkellyttävän moderni Sisäkuva (Strandgade 30) (1905) vie kurinalaiset muodot vielä pidemmälle. Avoin ovi avaa yhteyden johonkin muuhun tilaan, mutta tulee huoneessa olevien esineiden kautta latistetuksi ja vangituksi. Etualalla oleva kirjahylly ottaa vertikaaliteeman maalauksen kehyksen oikeasta pystypuusta, kesyttää oven laittaen sen toistamaan kirjahyllyn ja sen välissä olevan piirongin pystysuuntaisia linjoja, lukitsee sen linjatessa sen ääriviivan tasan piirongin ulkoreunan kanssa.

”Huoneiden tunkkaisen ja seisovan ilman voi miltei aistia.”

Aivan kuin huonekalut ilkkuisivat ovea, pyrkisivät näyttämään sille paikkansa, kumoamaan sen harhaisen luulon siitä, että huoneesta olisi jonkinlainen ulospääsy.

Hammershøin merkityksettömän ja epätasapainoisen tuntuinen huonekuva on voimakkaiden linjojensa ja värikenttiensä johdosta miltei konstruktivistinen maalaus: omien tiukkojen linjojensa vanki. Ovet ja hyllyt ja piironki – ja jopa maalauksen kehys – ovat ilmentymiä ympärillä olevasta yhteiskunnasta, sen joustamattoman kulmikkaista ja tasapäistävistä järjestelmällisyyksistä ja säännöistä.

Kolmiulotteinen tila on alisteinen siinä oleville linjoille. Ne imevät sen itseensä, täyttävät sen, latistavat sen. Sisäkuva on järkyttävä teos, eräänlainen häkellyttävä planeettojen asettuminen linjaan, tukahduttava sattumanvaraisessa täydellisyydessään.

Hammershøin maalausten keinotekoisessa tyhjyydessä on myös jotain surrealistista. Fredrik V:n ratsastajapatsas (1896) tuo mieleen Giorgio de Chiricon (1888–1978) maalaukset, etenkin La Torre Rossan (1912), jonka oikeassa laidassa pilkottaa samanlainen patsas. Ratsastajahahmon kasvoilla on samankaltainen hämmästynyt ilme kuin klassikkoteoksessa La Canción De Amor (1914), kun taas teoksen kompositio – klassisen veistoksen sijoittaminen keskelle tyhjää kaupunkitilaa – tuo mieleen maalauksen Piazza D’Italia (1916).

Koko tila on niin tarkkaan puhdistettu elämästä, että syntyy vaikutelma elokuvalavasteesta juuri ennen kuin joku huutaa: ”Pyörii!”. Maailma on jäädytetty hetkeen ennen kuin jotain alkaa tapahtua. Ratsastajapatsas – ja koko maailma sen ympärillä – tuntuu pidättelevän henkeään.

Toki surrealismin alitajuntaa hyödyntävä magneetti oli keskeistä myös Hitchcockin elokuville, eli siinä mielessä ympyrä sulkeutuu.

On mielenkiintoista huomata, että Hammershøin ilmeisimmät vertailukohdat – Hopper ja de Chirico – tulevat näyttämölle vasta vuosikymmeniä hänen jälkeensä. Se on todiste siitä, miten aikaansa edellä Hammershøi oli. Taaksepäin katsoessaankin Vermeer on aikakauteensa suhteutettuna anomalia, poikkeuksellisen moderni ja monikerroksinen maalari, ja sikäli hyvä astinlauta Hammershøin outoon hiljaisuuden maailmaan.

Vilhelm Hammershøi: Hiljaisuuden maalari Amos Anderssonin taidemuseossa 18.5.2015 asti.

JÄIKÖ NÄLKÄ?

Pihvi

Hurahdusvaara

Saisiko olla seksuaalienergiaa, Jeesusta, enkeliennustuksia, käsihierontaa, Kaiken ja Ei-minkään teoriaa tai peniksen sinetöintiä?

18.9. 2018