VHS

VHS-veteraani muistelee – rappiotaidetta valkokankaalla ja Nightvisions-vinkkejä

Vesa Kataisto vaipui VHS-muistoihinsa, mutta heräsi Hardcore Henryyn.

Sanat: Vesa Kataisto
Hardcore Henryn traileri: STX Entertainment


Nykysikiöt eivät saata edes tajuta, missä alati ryöppyävässä elokuvien runsaudensarven ajassa he elävätkään. Ainakin tällä hetkellä portit ovat auki, kun siveysarvojaan kuin lutikoita levittävät moralistit ovat jättäneet visuaalisen viihteen toviksi lähes rauhaan.

Videolain läpi (1987–1999) eläneille elokuvafaneille sekalaisten, ties millä kielellä tekstitettyjen ja ritisevien VHS-kopioiden katselutuokio kipeimmistä ja siksi niin virkistävistä rappioelokuvista oli huumetta suoraan otsalohkoon. Oi sitä onnen päivää, kun sai käsiinsä samalle kasetille nauhoitetut Texas Chainsaw Massacren ja Night of the Living Deadin.

Vain parikymmentä vuotta sitten Suomessakin virkavalta puuttui kodeissa katseltavaan videomateriaaliin lähes samalla asenteella kuin Ceausescun Romaniassa. Ketkä muistavat, voivat vertailla katsomalla Netflixistä löytyvän dokumenttielokuvan Chuck Norris vs. Communism (2015).

Kasaritoimintaa pukkaa isolla rahalla uudelleenfilmattuna elokuvateattereihin, ja kotivideokameroilla kuvattujen splatter-videoiden auteurit ovat nyt samalla viivalla tarantinojen kanssa, ainakin mitä digitaaliseen tekniikkaan tulee. Yhä enemmän koskaan kuvattua materiaalia on keinolla jos toisella löydettävissä netistä, jopa laillisesti. Eikä edes VHS ole kuollut.

Digifilmeistä puheenollen, juuri ensi-iltaan tullut Hardcore Henry (traileri yllä olevassa videoruudussa) on napannut ideansa Raymond Chandler -filmatisoinnista Nainen järvessä (1947), jossa kaikki kuvassa oleva on ”päähenkilön näkemää” ja hänet itsensä nähdään vain heijastuksista. Hardcore Henryä katsoessa tätä historiallista taustaa tuskin muistaa, koska elokuva on silkkaa videopelitykitystä, josta ohjaaja-käsikirjoittaja Ilya Naishuller on tunnettu. Tuottaja Timur Bekmambetov taas takaa, ettei slaavilaista ryskettä ja räminää pidä puuttuman.

Kypäräkamera päässään juokseva ”kuuden miljoonan ruplan mies” Henry ihmettelee heräämistään aivan toisenlaiseen todellisuuteen, jossa hän on kokenut henkilökohtaisen rakennemuutoksen pyytämättä ja yllätyksenä.

Välillä mieleen tulevat Jason Stathamin Crank-elokuvat, joissa päähenkilöllä oli toistuvia vaikeuksia pysyä tarinan vaatimassa vauhdissa mukana. Merisairauteen taipuvaisille Hardcore Henry on varmasti koettelemus, kun kuvissa keikutaan pitkin Moskovaa ja sen liepeitä välillä milloin milläkin ajoneuvolla, joskus parkourilla, usein juosten – ja melkein koko ajan aseella räiskien.

Pientä kevennystä ja kaivattua huumoria tarinaan tuo kummallista Jimmyä esittävä Sharlto Copley (Chappie, District 9). Muuten Hardcore Henry on varsin puhdasta aivot narikkaan -rallia, valmiiksi pelattua videopeliä, jonka pahiskin on niin simppeli perushirmu, ettei yltäisi palkintosijoille Aku Ankan pahiskisassa. Kaksi tähteä.

Keskiviikkona 13. huhtikuuta Helsingissä starttaava Night Visions – Back to Basics 2016 -elokuvafestivaali tarjoilee viiden päivän aikana tuoreita ja osin hapantuneitakin, yhtä kaikki äärimmäisiä elokuvatärähdyksiä. Osa tulee myöhemmin normaaliin levitykseen, osa ryömii takaisin hyllyihin kotiteattereiden iloiksi ja iljetyksiksi.

Night Visionsissa saa ensi-iltansa muun muassa London Has Fallen, joka toistaa uskollisesti kaikkien mahdollisten 1980- ja 1990-luvun oikeistoparanoidielokuvien kaavoja. Budjettia ja pikseleitä on vain rutkasti enemmän.

Kyseessä on itsenäinen jatko Olympus Has Fallen -filmille, jossa ilkeät pohjoiskorealaiset soluttautuivat puhtoiseen Valkoiseen taloon ja ihan melkein tappoivat itsensä U.S.A:n presidentin Benjaminin (Aaron Eckhart). Mutta eivät tietenkään tappaneet, koska agentti Mike (Gerard Butler) hoiti hommat, kun muut eivät vain osanneet.

Nyt sama kuvio toistuu Lontoossa, kun lähi-itäläisten asekauppias-terroristien superjuoni kylmentää puolet länsimaiden johtajista ja tärvelee ison nipun Ison-Britannian keskeisiä monumentteja. Tällä kertaa, ihme kyllä, Big Ben pysyy pystyssä vaikka klommoja saakin.

Presidentti Benjamin on taas aivan avuton ilman miehistävää ystäväänsä Mikeä. Harmi kyllä, Butler ei ole mikään Chuck Norris, Charles Bronson, Bruce Willis eikä edes Liam Neeson saati Arnold. Sata minuuttia mennään läpi puolellatoista naamanirveellä. Mike-hahmo on lisäksi umpisadisti, joka esimerkiksi puhkoo uhriinsa puukolla reikiä ”kuulustellessaan” tätä.

Elokuvan pahikset ovat järjestään tummaihoisia ja parrakkaita, ja vaikka London Has Fallenissa ei kuulla kertaakaan huudettavan Allahia tai jihadia, tajuaa elämäm kovan apukoulun kovakorvaisinkin oppilas, mistä suunnalta paha pissii tähtilipun päälle.

”Vaikka London Has Fallenissa ei kuulla kertaakaan huudettavan Allahia tai jihadia, tajuaa elämäm kovan apukoulun kovakorvaisinkin oppilas, miltä suunnalta paha pissii tähtilipun päälle.”

Joskus aikoinaan tietyt tahot suuttuivat kovin tämmöisistä näkemyksistä, mutta omasta mielestäni London Has Fallenin voi luokitella samaan sarjaan vaikka Chuck Norrisin tähdittämän Invasion U.S.A:n (1985) kanssa. Tosin siinä oli sentään Norris.

Jotain ironiaa voi nähdä siinä, että puolen tusinan ohjaajan kieltäydyttyä näkemyserojen takia London Has Fallenin ohjasi Babak Najafi (Rahalla saa 2), joka itse pakeni Iranista Ruotsiin 11-vuotiaana. Kaksi tähteä.

Mikäli ryske ei miellytä, Night Visions tarjoaa myös mahdollisuuden rentoutua esimerkiksi Tommy Wiseaun syvällisen ja filosofisen The Room (2003) -elokuvan parissa. Sen rinnalla Kauniiden ja rohkeiden dramaturgia on kuin nobelistin kynästä lähtöisin. Vastaavaa ei ole toistaiseksi tehty, ja tuskin tehdäänkään.

Kasarikauhun ystävät voivat herkutella Don Coscarellin luoman Phantasmin parissa, joka esitetään ensi kertaa leikkaamattomana suomalaisessa elokuvateatterissa.

Kahdeksankymmentälukulaista eksploitaatiota äärimmillään tarjoavat italialaiset kannibaalifilmit, joihin perehdytetään ensin tuoreen Eaten Alive! -dokumentin perusteella. Sitten yksi eurooppalaisen elokuvan pahamaineisimmista hahmoista, Ruggero Deodato, saapuu henkilökohtaisesti esittelemään Cannibal Holocaust -filminsä. Elokuvaa ei voi oikein mitenkään puolustella, ei edes kannanottona niin ikään Italiassa tuotettuihin mondo-mukadokumentteihin. Kukin päättäköön, miten pitkälle haluaa elokuvaelämyksensä viedä.

Night Visions valvottaa jälleen kansainvälisellä elokuvakattauksellaan, moderneilla tulkinnoilla perinteisistä kauhutarinoista sekä tarjoaa vesittämättömiä ja tinkimättömiä näkemyksiä, jotka on toteutettu käytettävissä olleiden kykyjen mukaan.

Night Visions Helsingissä 13.–17.4.2016, ohjelma täällä.

JÄIKÖ NÄLKÄ?