Pihvi

Savonlinnassa todellisuus on vain tiellä

Raskas juttu. Lukekaa varovasti.

Sanat: Roosa Vastamäki
Kuvat: Antti Sepponen

Matkustin seitsemän tuntia Onnibussissa, trippailin kuolemanpelossa ja oksensin sappinestettä ahtaassa vessassa.

Psykoosilääkkeeni unohdin kotiin, ne jäivät siistissä turkoosissa dosetissa keittiönpöydälle. Makuupussini jätin kotini kuistille, johon olin sen nostanut, että muistaisin ottaa mukaan. Kondomeita oli sentään mukana yksi, meikkipussissa.

Halusin vain osallistua Savonlinnan uuden taidemuseon avajaisiin. Perjantain alkuillasta kaikki olikin vielä hyvin.

SavonLinnan Uusi Taidemuseo = SLUT.

Savonlinna on kaunis ja ystävällinen, mutta rapistuva. Paikka on ehkä ollut aikoinaan tärkeä satamakaupunki Saimaan rannalla, mutta nyt se on muuttotappion kuihduttama muisto, joka yrittää elää oopperaturismilla.

Kävelemme perjantai-iltapäivänä kuvaaja Antti Sepposen kanssa Olavinkatua. Yli 33 000 asukkaan kaupungin pääkadun varrella on tyhjiä liikehuoneistoja ja varisevaa maalia. Jukka Rintalalla on kuitenkin oma putiikkinsa keskustassa.

Meitä ei nyt kiinnosta kaupunkikierros vaan tänään avattava Savonlinnan uusi taidemuseo. Enää pitäisi tietää, missä se on. Kotoisasti lyhennetty SLUT ei nimestään huolimatta ole museo, vaan taidenäyttely ja tapahtuma, joka on esillä 12.–21. heinäkuuta. Sen taiteelliset johtajat ovat muusikko-taiteilija Lauri Ainala ja muusikko Joose Keskitalo.

Tiedämme, että näyttely järjestetään Nälkälinnanmäellä vanhan kirjaston tiloissa. Emme löytäneet mistään osoitetta. Osumme tuurilla oikeaan paikkaan. ”Ei tälle paikalle ole osoitetta”, Ainala sanoo.

Johtajakaksikko tekee roolijakonsa selväksi.

”Mie hoidan nämä haastattelut ja Lauri hoitaa sisällön”, naurahtaa Joose Keskitalo. Mieheksi, joka laulaa lähinnä kuolemasta, Keskitalo nauraa paljon.

Tähän asti olen ajatellut, että paikkakuntaa voi pitää kaupunkina vain jos sillä on taidemuseo. Savonlinnassa sellaista ei ollut. Keskitalon mukaan he ovat kyllä aistineet, että museolle olisi markkinarako. ”Vaikka ei rahallisessa mielessä”, hän lisää ja nauraa.

”Jonkin verran tuo esityspuoli on enemmän miun vastuulla. Kyllä minun roolini on enemmän sellainen palveleva eikä niinkään tuottava rooli”, sanoo taiteellinen johtaja Joose Keskitalo.

Oikeaan käsivarteeni on tatuoitu teksti ”Olisin kyllä tullut luoksesi, mutta maailma keinuu kuin laiva.” Otin tatuoinnin viikko sen jälkeen, kun olin päässyt osastolta vuonna 2018. Lainaus on Joose Keskitalon kappaleesta Olisin kyllä tullut, joka on Tule minun luokseni, kulta -levyllä.

Minun on pakko tietää, mistä siinä on kyse.

”Miulla on sellainen muistikuva, että mie oon menossa johonkin opiskelija-asuntolaan ja ovi ei avaudu. Se on lukossa. Sitten miuta ärsyttää se asia, että mikä järki on rakentaa ovi, jos siitä ei pääse sisään. Koska oven tarkoitus alun pitäen on se, että se avautuu ja pääsee sisälle tilaan”, Keskitalo kertoo.

”Mie koin sen kauhean vahvasti sartremaisena eksistentiaalisena ongelmana, aika naiivistikin. Miksi, siis miksi rakentaa ovi, jos ovesta ei pääse sisälle.”

Keskitalon mukaan se on ainoa asia, jonka hän kappaleesta muistaa.

”Ja se, että olisin kyllä tullut luoksesi, niin se on tuohtumus siitä, että totta kai mie olin tulossa, kaikki tarkoitus oli tulla!”

Ainala kertoo tehneensä levyn kannen ja kuvanneensa samalla Me palvelemme kuolemaa -videon.

”Mie kuvasin sen kannen tuolla Huvikummussa. Maksimi-zoomi ikkunan läpi, se oli vanha ikkuna ja siinä oli vääristymää. Se oli se päivä, kun meidän äiti kuoli. Mie kuvasin ne videomatskut ja meidän isä tuli hakemaan miut tyyliin heti, kun mie olin kuvannut ne. Sitten me mentiin sinne sairaalaan ja äiti oli oikeastaan aivokuollut. Elintoiminnot olivat jollain tavalla päällä, mutta…”

”Siihen levyyn on kyllä henkilökohtainen suhde.”

Osa Jussi Kiven teoksesta.

Kierrämme näyttelyä ennen ohjelman alkua. Paikalla on kourallinen ihmisiä. Teokset ovat installaatioita, videoita, piirroksia, maalauksia, tekstiä ja valokuvia, mutta niitä ei ole merkitty mitenkään. Jää täydeksi mysteeriksi, mikä on kenenkin taiteilijan tekemä.

Mukana pitäisi olla ainakin Hemuloordi (Creat Spacestakin tuttu – leuh. leuh.), Kalevi Helvetti, Milena Huhta & Diana Luganski, Jussi Kivi, Jaakko Pallasvuo, Lauri Löppönen, Marko Kaiponen ja Savonlinnan palvojat. Lisäksi avajaisissa esiintyvät Säästöpojat, Pöölö ja ystävä, Haaksirikon säkeet – RaViRa, Harmaa Getto ja Henrik!

Meillä on aikaa ja istumme pihalla, vähän syrjässä vehreän koivun alla, juomassa kaljaa. Havahdun liikkeeseen silmäkulmassani ja ehdin kuiskata Sepposelle, että nyt meitä lähestyy joku henkilö. Sokea joulupukki kävelee tietä ohitsemme.

”Taiteilijana ja kuraattorina toimiminen ilman minkään sortin koulutusta kuihtuvassa itäsuomalaisessa pikkukaupungissa on mielestäni rohkeaa”, Lauri Ainala kirjoitti apurahahakemuksessaan Koneen Säätiölle. Sillä Ainala sai joulukuussa 2018 päätöksen kahden vuoden apurahasta, yhteensä 57 600 euroa.

”Sinne on pakko kirjoitella tuollaista. Mutta ehkä se on jossain määrin tottakin”, Ainala sanoo.

”Ongelma täällä on, että vaikka olisikin koulutus, jollei ole Akseli Gallen-Kallela, ei ole tunnustettu kuvataiteilija”, Keskitalo jatkaa. ”Kun täällä Savonlinnassa on taidelukio, kaupunkilaisille tulee helposti sellainen kuva, että ahaa, joku on tehnyt tällaista, tämä on tällaista taikkarijuttua. Menee helposti siihen samaan kategoriaan kuin taikkarilaisten viimeisenä vuotena pitämät lopputyönäyttelyt. Ei hahmoteta välttämättä sitä, kun tulee tänne näyttelyyn, että täällä on merkittäviä taiteilijoita.”

Avajaisissa esiintyivät Pöölö ja ystävä sekä performanssitaiteilija Marko Kaiponen.

Pihalla on laudoista peräkärryille kasattu ja osittain maalattu epämääräinen pieni vaja. Sen ikkunaan on liimattu lappu, jossa lukee ”Tämä on Savonlinnan kaupungin hyväksymä taideteos. ÄLÄ VIE POIS”. Lapun on allekirjoittanut Lauri Ainala.

Pian meille selviää, että kyseessä ei totisesti ole vaja vaan sauna. Myöhemmin Ainala kertoo meille ilmoittaneensa jo poliisille, että mäeltä nouseva savu kuuluu performanssiin.

Sauna on Savonlinnan palvojien, eli Ainalan oman ryhmän teos. Mutta miten muut taiteilijat on valittu mukaan?

”Tässä oli se ajatus, että pyydetään hyvin erilaisia tekijöitä aiheeseen liittyen. Ihmiset urputtavat, että nyt ei ole hyvin piirretty eikä tälle kuulu apuraha. Että nämä ovat loisia yhteiskunnassa, puhuvat itsestään jonain taiteilijoina. Ne ovat sossun pummeja eikä se ole oikein”, Ainala sanoo.

”Kalevi Helvetti on kiinnostava juuri tämän keskustelun kannalta, koska jos katsoo sen kuvia, että mitä se on töhertänyt tuohon tuollaista. Sitten se kehitysvammaisuus siihen vielä lisäksi, niin siinä tulee sellainen kummallinen olo, että saako tätä kritisoida vai ei”, jatkaa Keskitalo.

”Se on tuollainen helppo esimerkki. Se on just sitä rautalangasta vääntämistä. Mutta sitten toisena ääripäänä Jaakko Pallasvuo. Jaakko lukee taiteen teoriaa ja filosofiaa, se on täysin toisen äärilaidan hommaa”, Ainala sanoo.

Keskitalon mukaan Pallasvuon teokset joku voisi määritellä kuuluvaksi genreen ”tekotaiteellista paskaa”.

”Ilman sitä arvolatausta, että se on paskaa, mutta että mikä taide nyt on tekotaiteellista paskaa. Akseli Gallen-Kallela ei ole tekotaiteellista paskaa. Se on juuri se, että mikä on kaupallisuuden ja epäkaupallisuuden raja.”

”Täällähän on ainakin jollain tavalla aika kaupallista taidetta, koska nuo Diana Luganskin ja Milena Huhdan juttuja on ollut jossain Image-lehdessä. Että ei siitä voi sanoa, että se olisi epäkaupallista”, Ainala sanoo.

”Niinpä. Ja Kalevi Helvetti ei ole epäkaupallista, se on todella kaupallista. Mutta sen kaupallisuus on vain aika erityyppistä. Siinä on hyvä sellainen kaupallisuuden ja epäkaupallisuuden ristiveto. Se on hauskaa. Mutta mie en ole ollut niin paljoa päättämässä näitä.”

Taiteellinen johtaja Ainala päättää keskustelun.

”Et sie ole ollut ollenkaan päättämässä näitä. Ainoastaan minä olen.”

Avajaisissa ei saa juoda alkoholia, mutta piha on täynnä juhlijoita.

Ensimmäinen ohjelmanumero on Säästöpojat. Kyseessä on jonkinlainen teos, jotain bändin ja performanssin väliltä. Murskamurrena tunnettu hahmo, kaverien kesken Murskis, heiluu ilman paitaa vesimelonin kanssa. Poppersia nautitaan lavalla. Järjestyksenvalvojilla salissa on siistit kauluspaidat ja kravatit.

Olen lukenut ennen matkaa Lauri Ainalan toimittaman kirjan Tuote. Tämä vuonna 2018 julkaistu teos kuvaa 2000-luvun alkua, aikaa, jolloin Ainala, Keskitalo ja muutama muu asuivat hylätyssä Tuote-tehtaassa. Teoksessa kuvataan varsin elävästi asunnotonta elämäntyyliä, joka on itselleni täysin vieras.

Nykyään niin Laura Ainala kuin Joose Keskitalokin ovat kodillisia perheenisiä. Tosin Ainala huomauttaa Keskitalolle, että tämän talo oli kolmekymmentä vuotta hylättynä ennen muuttoa.

”Eli asutte hylätyssä talossa”, Ainala sanoo.

”Mut siis mie on remontoinut sitä ihan tavallisesti”, Keskitalo sanoo ja nauraa.

Ainala korjaa, että Keskitalo on remontoinut ”omalla tyylillä”. Se ei ole tavallinen keskiluokkainen tyyli.

”Totta kai mie yritän päästä mahdollisimman vähällä. Kyse on siitä, minkälaisen tason haluaa valita”, Keskitalo sanoo. Hän täsmentää vain haluavansa, että talo on pragmaattinen ja siellä voi asua. Ei hänellä ole tarvetta saada mitään siistejä pintoja. Jos lattiat ovat vinossa, siinähän ovat, kunhan eivät romahda.

”Mie oon tarkkaillut sitä, vajoaako se vaiko eikö. Ja niissä miun mittauksissa olen todennut, että se ei ole vajoamassa. Ei siinä ole mitään ongelmaa, jos se on rakenteellisesti kestävä. Se on juuri sellainen asia, joka korjattaisiin, mutta täysin turhaan.”

Savonlinnan uuden taidemuseon taiteilijat on valinnut taiteellinen johtaja Lauri Ainala.

Savonlinnan uusi taidemuseo ei ole Tuote-porukan ensimmäinen galleriaprojekti. Heillä oli jo vuonna 2004 oma taidemuseo, Zorro.

”Silloin oli Sorry-niminen galleria myös. Aateltiin, että myö ei pyydellä anteeksi, ei mitään sorrya vaan taidemuseo Zorro”, Ainala kertoo.

Näyttelyssä oli esillä Joose Keskitalon taidelukiossa tekemiä kuvia, mutta tekijän nimeä ei ollut mainittu. Kuten ei kenenkään muunkaan taiteilijan. Zorron kuraattorina toimi hieman yllättäen Murskis.

”Siis myö vaan keksittiin se”, Ainala kertoo. ”Itä-Savo-lehden toimittajat tulivat paikalle, niin ne ne olivat suorastaan vihaisia, että mitä vittua jätkät. Murskis heräsi autosta sieltä pihalta, se oli sammuneena siellä. Sitten se tuli sinne kertomaan, että minähän tämän kuratoin.”

”Niin ne lähti sitten pois. Eivät tehneet juttua Itä-Savoon”, Keskitalo sanoo.

”’Voi helvetti jätkät nyt ei ole hyvä homma tämä’. Meistä se oli hyvä taidemuseo.”

”Se on, kun asuu kaupunkialueella. Perseestä. Ranchilla on hyvä, kun siellä voi tehdä ihan mitä huvittaa, siellä kahdenkymmenen kilometrin päässä. Työhän näitte meidän vuokralaisenkin. Hän sanoi, että haluaa asua navetassa ja siellä hän asuu sellaisessa huoneessa, joka on vain kehikko, jossa on styrox-levyjä seinissä ja katossa. Hän haluaa asua siellä”, kertoo Savonlinnan uuden taidemuseon toinen taiteellinen johtaja Lauri Ainala.

Myös Savonlinnan kulttuuritoimenjohtaja on paikalla. Keskitalon ja Ainalan mukaan hän suhtautuu SLUT:iin ”ihan hyvin”, mutta kulttuurille suodut määrärahat eivät ole kovin kummoisia. Naurettavinta heistä on byrokratia. Se toki yhdistää kaikkia kaupunkeja, mutta Savonlinnassa koomisuus korostuu, koska kaikki on niin pientä.

”Esimerkiksi meille annettiin budjetista neljäsataa euroa vuokraan, tämähän on kaupungin omistama, mutta kiinteistöpuoli oli sillä välin kulttuuritoimen tietämättä nostanut sitä vuokraa niin, että kuukaudelle pyyntö oli 1 300 euroa”, Keskitalo kertoo.

Vuokra on aika kova rakennuksesta, joka on tyhjänä koko ajan. Mutta Keskitalon mukaan hinta ei määrity markkinalakien vaan byrokratian mukaan. Eli luultavasti laiskuuden.

”Kun me Laurin kanssa olimme siellä kiinteistöpuolella, yksi kaupungin työntekijä pahoitteli, kun ei hän oikein tiedä näitä Savonlinnan tiloja. Sitten hän kutsui tuon Erkin tuolta, että Erkki tietää paremmin nämä paikat, ja sitten hän huusi sinne käytävälle, että ’Erkki ootko siellä?’ ja Erkki tulee sieltä, en mie tiedä, ei sen nimi kai oikeasti ollut Erkki, mutta sitten ne alkaa siinä miettiä, että joo on sellaisia ja tällaisia paikkoja, mutta ei sinne ja sinne voi, on liian huonossa kunnossa…”

”Ei niistä kukaan tiedä oikeastaan mistään mitään”, Ainala sanoo.

”Ei. Ja se vaatisi suurta vaivaa niiltä, että ne selvittäisi ne kaikki kymmenet tyhjät tontit ja talot, mitä kaupungilla on. Tai, että miettii niiden sopivuudet ja säätäisi sen byrokratian kuntoon. Miksi ne näkisivät sen vaivan johonkin tällaiseen juttuun?”

Lopulta kaupunki antoi käyttöön kirjaston. Sillekin määriteltiin käyttötarkoitus: tilan tulee liittyä matkailuun.

”Savonlinnassa on perinteisesti olleet galleriatilat ja taidetilat kaikki matkailuun liittyvää alaa. Aluksi me yritimme, että jos me pidämme jotain matkailuesitteitä jossain, niin se menisi siihen juttuun. Lopulta meidän ei tarvinnut tehdä edes sitä. Tämän tyyppistä on se byrokratia. Ne menee siitä, missä aita on matalin, ja meidän täytyy keksiä, että mikä olisi niille helppo reitti. Että ne pääsisi pienimmällä vaivalla tekemään sen jutun. Mutta eivät ne itsekään hallitse sitä kokonaisuutta, se on sellainen hirviö”, Keskitalo sanoo.

”Sen takia meidän pitäisi saada tämä Lasarus”, sanoo Ainala.

”Niin, me nimettiin yksi talo tuossa”, jatkaa Keskitalo.

”Koska se on sellainen, että kaikki ajattelee, että ei sille voi tehdä mitään muuta kuin kaivinkoneella vetää.”

”Katto romahtanut.”

”Joo se on romahtanut siellä ihan sisään asti, kaikki välikatot ja kaikki. Meillä oli ja on ajatus, että kyllähän sen voi, seinät vain tukee ja sitten myö rakennetaan sinne vähän uutta kattoa, kyllähän siitä voi saada uuden taidemuseon.”

”Sen voisi saada aika halvalla.”

”Meidän pitäisi ostaa se.”

”Niin se pitäisi ostaa. Se olisi kova juttu.”

”Ja kaikki olisi silleen, että ei vittu mitä nuo oikein duunailee täällä näin.”

”Ja kun se tuntuu niin mahdottomalta jutulta. Mutta ei se oikeasti ole niin mahdoton. Se on vain se, että täytyy hyväksyä, että rakennuksen tason suhteen täytyy vähän tehdä kompromisseja. Ei se ole mikään galleriatasoinen tila, mutta ketä se kiinnostaa. Ei ainakaan meitä.”

Ainala spekuloi jatkosta: ”Ensi vuonna voisi olla täysin virtuaaliympäristössä oleva SLUT. Siinä olisi mallinnettuna joku paikka, joka täällä on tunnettu, mutta jota ei enää ole. Tällaisen idean mie sain, mutta ei se kyllä varmaan toteudu. Vielä.”

On kylmä heinäkuuksi, mutta bileet jatkuvat pihalla. Olen vaatimattomasti varautunut kolmella kaljalla. Ne loppuvat aika pian. Lauri Ainala lykkää meille vitosen setelin ja pyytää tuomaan kaupasta halvinta kaljaa. Taiteilija Marko Kaiponen alkaa kutsua meitä Seiskan toimittajiksi.

”Poppers-pulloja kiertää kädestä käteen, niitä tuntuu olevan loputtomasti.”

Saamme bäkkärillä kasviskeittoa. Poppers-pulloja kiertää kädestä käteen, niitä tuntuu olevan loputtomasti. Olen merkittävästi päissäni.

Minulle tarjotaan keksiä, ja syön siitä puolet. Lähetän ystävälleni viestin, että poppersit ja keksit eivät tunnu missään.

Sitten en pysty enää keskustelemaan. Tuijotan tyhjää pistettä seinässä ja yritän pysyä mukana. Ymmärrän, että minun pitää olla yksin, ja istun tyhjentyneeseen katsomoon.

Lavalla ei tapahdu mitään, mutta ympärilläni aaltoilee keveitä valkoisia pitsiverhoja. Tiedän etukäteen kaiken, mitä ihmiset aikovat sanoa. Minulla on vielä puolikas kalja, muovikassimme viimeinen. Piilolinssini kuivuvat silmiini niin, että on vaikea nähdä.

Savonlinnan palvojat ovat rakentaneet useita saunoja pitkin kaupunkia. Yksi on nähtävillä ja kokeiltavissa myös Savonlinnan uudessa taidemuseossa.

Istuin paikoillani ehkä viisi minuuttia, ehkä tunnin, ehkä koko yön. Sepponen löytää minut tuijottelemasta seiniä. ”Nyt katsotaan tää näyttely alusta alkaen!” Menemme ensimmäisen teoksen luo. Sen vieressä olevassa lapussa lukee nyt 16. Kierrämme hetken aikaa hölmistyneinä taulua. Missä helvetissä täällä muka on viisitoista teosta ennen tätä?

Alamme etsiä. Aikaisemmin melko simppeli, iso ja avara kirjastotila on nyt monikerroksinen labyrintti. Hämmästyn joka kerta, kun tajuan olevani taas teoksen numero 16 luona. Nauran niin, että pitää oikein keskittyä, etten pissaa housuun. Olen jo siinä iässä, jossa virtsanpidätysvaivat ovat todellinen ongelma. Ykköstä ei näy missään.

Savonlinnan uuden taidemuseon tilana toimii vanha kirjasto. Kuulemme kyllä huhua suihkusta, mutta emme koskaan löydä sitä.

Päässäni kaikuu Ainalan ja Keskitalon välinen keskustelu realiteeteista.

”Meillähän oli sellainen tilanne, että ei saatu mitään myönteistä päätöstä apurahoista. Mutta eihän se oikeastaan haitannut meitä millään tavalla. Ajateltiin vaan, että saatana sitten me ei tulla tänne. Meillä on ostettuna aggregaatti ja mehän voidaan tehdä ihan mitä vain. Sitten tämä olisi ollut jossain muualla ja toisenlainen, mutta me olisimme kuitenkin tehneet tämän”, Ainala kertoo.

”Niin, se on yksi perusperiaate, että mennään niillä, mitä on”, Keskitalo sanoo.

Ainala jatkaa: ”Silleenhän myö ollaan aina tehty kaikki jutut, mitä me ollaan tehty. Myös niillä taidoilla, mitkä meillä on. Myös kun tehtiin sauna, niin sehän oli ihan päin helvettiä tehty.”

”Ja hyvä tuli!” hihkaisee Keskitalo.

”Kyllä, jes!”

”Mutta alkaen vaikka siitä, että meidän täytyy äänittää tätä musiikkia ja meillä ei ole mikrofoneja. Meidän täytyy jostain saada joku, millä me saamme jotain ääntä. Katsotaan, mitä meillä on ja pelataan sillä. Että ei me ruveta ostamaan jotain kalliita laitteita, hyvänen aika!”

”Ei tietenkään!”

”Mutta niin. Pienet kulut ja pienet tulot. Ja sitten toivotaan, että se jää kuitenkin plussan puolelle. Meillä on se, että jos jää miinuksen puolelle, niin ei se nyt niin kauhean paha juttu ole.”

”Siis, että tietenkinhän se jää miinuksen puolelle.”

Toivakka on kunta lähellä Jyväskylää. Marko Kaiponen on kotoisin sieltä. (Arja Koriseva myös!)

Vilkaisen alas ja yllätyn. Kädessäni on teoslista. Tavaan pomppivia kirjaimia. Ensimmäinen teos on pihalla oleva sauna. Kun tajuan sen, nauran niin, että täytyy laskeutua lattialle.

Orjallisesti teoslistaa noudattaen menemme ulos katsomaan taas saunaa. Kaksi miesoletettua vaikuttavat vähän kireiltä, kun lähestyn pukuhuoneen virkaa toimittavaa penkkiä. ”Ei helvetti, jos sä tuut, niin sitten tää on naistenvuoro”, toinen sanoo.

Yritän vakuuttaa, että miehet saunassa eivät haittaa minua. Että olen suorastaan sekasaunojen vannoutunut kannattaja. Onneksi, siis luojan kiitos oikeasti, joku aivojeni takanurkan osa tajuaa, että olen aivan liian sekaisin mennäkseni saunaan. Pihakin on jo labyrintti.

”Kun täällä Savonlinnassa kävelee, on se tunne, että mie tiedän nämä kadut, nämä tuntuvat tärkeiltä, ne eivät ole kulisseja. Kaikkialla muualla ne ovat kulisseja”, sanoo Joose Keskitalo kotikaupungistaan.

Könyän vessajonoon ja olen huojentunut, kun edessäni jonottava ihminen ei halua keskustella. Oksennus nousee jo. Tässä tilanteessa olen ollut lukemattomia kertoja ennenkin.

Sydän alkaa hakata villinä, kun pääsen lukkojen taakse sylkemään vessanpönttöön äskettäin syötyä kasviskeittoa.

Palaan bäkkärille nieleskellen. Rojahdan polvilleni sen ovensuuhun. Maailma ympärilläni ei ole enää pehmeä, hohtava ja monikerroksinen, vaan ahdas ja puristava. Kylmä hiki nousee otsalle, kun tajuan, että nyt olen kuolemassa. Enkä saatana soikoon halua kuolla Savonlinnassa.

Yritän sanoa, että soittakaa minulle ambulanssi, mutta en saa sanaa suustani. Yllätyksekseni kaipaan Sepposta aika paljon, hän kun on täällä ainoa, jonka jollain tavalla tunnen.

Joku tulee viereeni kaivelemaan kassiaan. ”Hei onks kaikki hyvin?” hän kysyy. Saan sanottua, että ei. Hän tuo minulle lasin vettä, jonka juon. Se ei auta yhtään. Sanon kuitenkin, että kiitos, nyt helpotti.

Muutama muukin huomaa, että kaikki ei ole ihan kohillaan. Joku käskee syömään makeaa ja työntää syliini melkein tyhjän sipsikulhon. Syön yhden sipsin ja oksennan kulhoon.

Haluan uudestaan vessaan. Liikun niin hitaasti, että askeleiden välissä on minuuttien taukoja. Vessassa oksennan lisää. Aika pitkän tovin tuijotan vessanpönttöön, sitten nousen ja vedän sen. En tiedä, kuinka kauan annan veden valua lavuaariin ennen kuin muistan, että minun piti pestä kädet ja suu.

Lauantaiaamu bäkkärillä.

Syljeskelen ja yritän tehdä päätöksiä. Tiedän, että tarvitsen apua. Päätän kaatua, että joku huomaisi minut ja auttaisi.

Kiitän kaikkia jumalia Antti Sepposesta, joka sattuu kävelemään ohi, kun olen vessojen edessä rähmälläni. Nolottaa, ahdistaa, olen kuolemassa ja mahdollisesti menossa psykoosiin. Tajuan kirkkaasti, että en vittu voi kirjoittaa tästä reissusta yhtään mitään.

Jumitan kummallisessa loopissa, josta en pysty murtautumaan ulos. ”Mitä sä oot vetänyt?” joku kysyy. Kuulen, kuinka tieto kulkee ihmiseltä toiselle, vaikka en huomannut, että olisin vastannut. Sepponen on silminnähden huolissaan.

Vastapäätä istuutuu ihminen, joka on ystävällinen, komea ja täysin tuntematon. Tämä ihminen alkaa puhua rauhoittavasti kuin olisin itkevä lapsi tai hurjistunut eläin. ”Sulla ei ole mitään hätää, se menee ohi”, hän toistelee.

Savonlinnan palvojat ovat rakentaneet vanhaan kirjastoon alttarin.

Minulta kysytään, pystynkö nousemaan ylös. Kaksi, tai ehkä kolme, ihmistä alkaa kantaa minua nukkumaan. Kello on saattaa olla mitä tahansa iltayhdentoista ja aamuviiden väliltä (se oli kaksitoista). Kävelen mielestäni omin jaloin takaisin bäkkärille, mutta todennäköisesti olen väärässä.

Sepponen etsii jostain minulle makuupussin. Vielä, ennen kuin putoan, joku työntää käteeni Opamoxin ja käskee pureskelemaan. Työnnän pillerin tahmaisten huulieni väliin ja saan sen nieltyä turvonneella kurkullani. Maailma pyörii kuin hedelmäpeli.

Sepponen asettelee makuupussin jonkun patjalle. Oma makuualustani on repun pohjalla, kerron sen, mutta yhtään ketään ei kiinnosta alkaa pumpata ilmapatjaani. Enpä voi heitä siitä syyttää. Kuulen, kun Marko Kaiponen sanoo, että onpa sattumus, että juuri Seiskan toimittajalle kävi näin.

Vielä ennen nukahtamista ryin limaa viereeni tuotuun kulhoon ja osittain omien hiusteni päälle. Nukahdan kuitenkin kaikkien yllätykseksi.

Heräilen muutaman kerran, kun ihmiset käyvät tarkistamassa, kuinka voin. Unen läpi kuulen keskusteluja, joissa puhutaan minusta.

Kaikki yllättyvät, kun nousen aamulla reippaasti ylös. Vessassa pesen hampaani ja pyyhin suurimmat meikkivanat pois poskiltani. Laitan uuden kerroksen ripsiväriä vanhan päälle.

Haen oksennusvatini ja yritän pestä senkin vessassa. Pyyhin paperilla sappinesteen hajuista tahmaa pois ja totean, että ei onnistu. Melko ylimalkaisen pesun jälkeen palautan vadin.

Ei mitään niin pahaa, että ei jotain hyvääkin. Ainakin kaikki tietävät nyt nimeni. ”Oliko paha trippi?” joku kysyy.

Ainala herää ja yhdessä ihmettelemme, miten kaikki 250 lahjoitukseksi saatua kaljapulloa on juotu. ”Tämä antaa ihan väärän kuvan miun arjestani. Yleensä olen vain kotona lasten kanssa ja laitan ruokaa”, hän sanoo.

Joose Keskitalo tulee bäkkärille vauvansa kanssa. ”Sä puhut aina joko vauvoista tai siitä, kuinka sekaisin oot ollut”, yksi ystäväni kerran sanoi minulle.

Päivä numero kaksi on alkamassa Savonlinnassa.

SLUT oli olemassa 12.–21. heinäkuuta 2019 ja saattaa ilmestyä ensi vuonna uudestaan.

JÄIKÖ NÄLKÄ?