Raimo Pesonen: Unionin kevät eli karille ajaneita kertomuksia

EU-maiden asukkaista 68 prosenttia pitää unionijäsenyyttä hyödyllisenä. Näin sanoo huhtikuussa 2019 julkaistu Eurobarometri. Lukema on korkein sitten vuoden 1983, mutta tulosta ei ole kokoonnuttu juhlimaan toreille kovin sankoin joukoin. Europarlamenttivaalien lähestyessä ilmassa vaikuttaa olevan juhlahumun asemesta enemmänkin apeutta ja epävarmuutta: erilaiset laitaoikeistoryhmät ovat lisänneet kannatustaan valtiollisissa vaaleissa ja näyttävät nyt tekevän niin myös unionin tasolla.

Laitaoikeisto – äärinationalismia, autoritaarisuutta, rasismia ja joissakin tapauksissa väkivaltaan valmista radikaalioikeistolaisuutta yhdistelevät liikkeet – on perinteisesti nähty EU:n vastustajana. Suuntauksesta puhutaan erilaisin rajauksin ja painotuksin myös oikeistopopulismina. Jos populismi määritellään vetoamiseksi ihmisten sellaisiin tunteisiin, joiden perusteella ei pitäisi tehdä poliittisia päätöksiä, voisi olla hyödyllistä jakaa ilmaisu osiin ja puhua syntyperäpopulismista, työpopulismista, lihansyöntipopulismista, veronkevennyspopulismista, säästöpopulismista, maanpuolustuspopulismista, perhearvopopulismista ja niin edelleen. Erityisesti vaalien lähestyessä kaikki puolueet ovat enemmän tai vähemmän populistisia. Tuukka Brunila on muistuttanut, että populismi voidaan nähdä myös poliittisen päätöksenteon uudelleen määrittelynä.

EU-laivan kannella tilanne on joka tapauksessa se, että matkustajat ovat kyselyjen perusteella tyytyväisiä, mutta pakkautuvat oikeaan reunaan ja paatti on vaarassa kaatua.

Ristiriita selittyy kysymyksenasettelulla.

Unionin hyödyllisyys voi tarkoittaa vastaajasta riippuen hyvin erilaisia asioita. Suositun narratiivinsa mukaan Euroopan unioni on rauhanprojekti, mutta suuri joukko suomalaispoliitikkoja haluaa nähdä sen nimenomaan sotilasliiton vastineena, ja euroarmeijasta haaveillaan muuallakin yhteishengen pelastajana. Ihmisoikeuksista kiinnostuneelta arvoliberaalilta irtoaa unionin välttämättömyyttä julistavia fraaseja selkärankareaktioina, kun taas tulevaan vaalivoittoon uskova laitaoikeiston kannattaja voi rakennella mielessään entistä korkeampia muureja EU-linnoitukseensa, jonka olemassaolon tarkoitus on turvapaikanhakijoiden pitäminen ulkona.

Kuvitus: Eetu Kevarinmäki

Kuvitus: Eetu Kevarinmäki

Jotkut näkevät unionin tarpeellisena ilmaston lämpenemisen vastaisessa kamppailussa, toisille se taas edustaa takeita siitä, että vapaakauppaa ei jatkossakaan häiritä hiilitulleilla. Euron käyttöönoton hyödyt korjannut Saksa korostaa taloutta, Ranskassa haikaillaan mahdollisuutta vanhan suurvaltapolitiikan toteuttamiseen unionin nimissä.

Brexitin kohdalla asetelma kääntyi toisin päin: Britannian eroprosessin kannalta ratkaiseva poliittinen voima olivat ne konservatiivit, joiden mielestä EU:n säätely ei anna mahdollisuutta toteuttaa tarpeeksi verenmakuista kapitalismia – samalla kun osalle työväenpuolueesta unionijäsenyys tarkoitti estettä riittävän vasemmistolaisen politiikan harjoittamiselle.

Toiveiden kumiseva tynnyri

Euroopan unioniin on mahdollista heijastaa monenlaisia haaveita ja toiveita, mutta sen rakenteet eivät tarjoa kaikille poliittisille tavoitteille tasavertaisia etenemismahdollisuuksia. Unionin perussopimukset sanelevat puolueiden pelikentän rajat, joiden puitteissa nykyisenkaltainen politiikka vaikuttaa (vähemmän yllättäen) ainoalta vaihtoehdolta. ”Mahdottomaksi on tehty kaikki se, mikä on välttämätöntä, jos halutaan toteuttaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden politiikkaa”, toteaa Ranskan kansallisen tiede- ja tutkimuskeskuksen CNRS:n tutkimusjohtaja Frédéric Lordon Le Monde Diplomatiquessa, ja lähettää samalla viestin niille, jotka haaveilevat perussopimusten kirjoittamisesta uudelleen: ”Voisiko joku kertoa heille, että sellaista ei tule tapahtumaan?”

Kuvitus: Eetu Kevarinmäki

Kuvitus: Eetu Kevarinmäki

Lordonin resepti EU:n tulevaisuudelle rakentuu eurosta luopumisen sekä tieteen ja taiteen kautta tapahtuvan kansojen lähentymisen varaan. Suomalaisen EU-keskustelun kannalta nuo pyrkimykset vaikuttavat kaukaisilta, vaikka debattiin osallistuisi muitakin kuin talouskuripolitiikan kannattajia. Meillä euron aiheuttamia ongelmia ei enää kiistetä kategorisesti, mutta muutosvaatimukset jäävät lähinnä Lordonin mainitseman haaveilun tasolle. Yhteisvaluutan hajoaminen tai siitä irtautuminen nähdään suurempana uhkana kuin nykyisten asetelmien jatkuminen.

”Refleksinomaisesti ja kysymättäkin osataan vastata, että valtioiden rajat ylittäviin ongelmiin tarvitaan valtioiden rajat ylittävää päätösvaltaa.”

Suomalainen tapa korostaa jäsenmaissaan pankkikriisejä ruokkineen ja jo kertaalleen hajoamisen partaalla käyneen euron vakautta on ymmärrettävissä turvallisuuspolitiikan kautta: yhteisvaluutan kustannukset on nieltävä, koska se takaa kuulumisen unioniin, joka on sotilasliitosta haaveileville sen korvike.

Meillä arvostetaan hiljaa rivissä seisomisen taitoa, ja se leimaa suomalaispuolueiden EU-linjauksia. Refleksinomaisesti ja kysymättäkin osataan vastata, että valtioiden rajat ylittäviin ongelmiin tarvitaan valtioiden rajat ylittävää päätösvaltaa. Harvemmin kuulee jatkopohdintaa siitä, kuinka tämä periaate toteutuu Pariisin ilmastosopimuksen osalta liittovaltiossa nimeltään Yhdysvallat. Siellä jotkut osavaltiot, kaupungit ja yritykset tekevät ilmastosopimuksen suhteen sitä, mitä liittovaltio ei halua, ja todistavat, etteivät demokratia ja varsinkaan järki välttämättä viihdy parhaiten suurissa yksiköissä.

Suomalaispuolueiden EU:n suhteen osoittamalla vaisuudella on erityisesti sisäpoliittista merkitystä. Euroalueen talouskurin edessä hampaattomalta vaikuttavan vasemmiston on ollut hankalaa saada itseään näyttämään kotimaisen leikkauspolitiikan vaihtoehdolta.

Vaihtoehtona Hakkarainen

Lordonin kuvaaman politiikan kentän kapautuminen vie uskottavuutta sen sääntöjen mukaan toimivilta puolueilta ja ammattipoliitikoilta. Valtansa menettävä demokratia on äänestäjän kannalta melkoinen turhake. Juuri tämän vuoksi politiikan vastuullisuudesta puhutaan nykyään niin paljon: vastuu luo mielikuvan siihen liittyvästä vallasta. Samalla ajatus politiikan rajojen laajentamista (takaisin) talouden reviirille leimataan vastuuttomuudeksi.

Vain vaihtoehtojen puutteen hyväksyminen on siis vastuullisuutta.

”Vaihtoehdoiksi noussee Teuvo Hakkaraisen tapaisia hahmoja, jotka vaikuttavat olevan riittävän kaukana kaikenlaisesta vastuullisuudesta.”

Äänestäjien turhautumista, poliittisen osattomuuden kokemusta ja äänestyspäivän väliin jättämistä ei ole tältä pohjalta vaikea ymmärtää. Alhaisen äänestysaktiivisuuden on perinteisesti katsottu hyödyttävän uskollisen kannattajakunnan omaavia konservatiivisia oikeistopuolueita, mutta se mahdollistaa myös äkilliset poliittisten voimasuhteiden muutokset turhaumien purkautuessa. Suomessa ilmiö on toistaiseksi näkynyt lähinnä perussuomalaisten kannatushyppäyksissä, mutta muualla Euroopassa puoluekenttä on myllertynyt laajemminkin.

Kevään eurovaaleissa vaihtoehdoiksi noussee Teuvo Hakkaraisen tapaisia hahmoja, jotka vaikuttavat olevan riittävän kaukana kaikenlaisesta vastuullisuudesta. Samalla he ovat täysin harmittomia unionin syville rakenteille, mikä tekee heistä potentiaalisia yhteistyökumppaneita nykyisen talouskuripolitiikan ajajille.

Kuvitus: Eetu Kevarinmäki

Kuvitus: Eetu Kevarinmäki

Europarlamentin poliittinen tilkkutäkki on Suomen eduskuntaa kirjavampi ja laitaoikeistoryhmien kyky keskinäiseen riitautumiseen legendaarinen, mutta viime vaalikauden Suomen mallin toteutuminen EU:n laajuudessa ei ole lainkaan poissuljettu vaihtoehto. Sipilän hallituksessa joskus historiassaan arvoliberaaleiksikin julistautuneet keskusta ja kokoomus löysivät yhteisen sävelen perussuomalaisten kanssa. Kokoomuksen ja perussuomalaisten edelleen jatkuvat soidinmenot osoittavat, että kyseessä ei ollut sattuma.

Liberaalioikeisto vai omistusoikeisto?

Maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen toteaa Voiman haastattelussa, että liberalismin käsitteellä hämätään tahallaan ja tahattomasti: termiin sisällytetään sekä suvaitsevaisuuteen liittyvät arvot, että ”omistusoikeuteen perustuva rahavallalle kasvanut järjestelmä”. Liberalismi-termin käyttötapojen ongelmallisuudesta on puhunut myös Marianne Sandelin, jonka mukaan liberalismin klassikoita tulkitaan väärin nykypäivän ”klassisten liberalistien” piirissä.

”Yhden suuren liberalismin sateenvarjon alla puhutaan henkeviä tasa-arvosta samalla kun toteutetaan politiikkaa, joka rakenteellisesti heikentää mahdollisuuksia tasa-arvoon.”

Teivaista voi tulkita niin, että arvoliberalismin nauttimaa suosiota käytetään talousliberalististen tavoitteiden, kuten julkisen sektorin supistamisen ja veronalennusten ajamiseen. Eli yhden suuren liberalismin sateenvarjon alla puhutaan henkeviä tasa-arvosta samalla kun toteutetaan politiikkaa, joka rakenteellisesti heikentää mahdollisuuksia tasa-arvoon. Teivainen kutsuu ilmiötä yhdeksi suurimmista ideologisista hämäyksistä, ja toteaa, että ”kapitalististen omistusoikeuksien kohdalla olisikin parempi puhua liberaalin oikeiston sijaan omistusoikeistosta”.

Omistusoikeisto-termi istuu hyvin kuvaamaan sitä yhteistä tahtotilaa, jonka vallitessa perussuomalaiset karisti 2015 Sipilän hallituksen häävalssin pyörteissä itsestään turhan vennamolaisuuden ja solahti talousliberaalin leikkaus- ja veronkevennyslinjan taakse, samalla kun kokoomus ja keskusta löysivät itsestään huomattavaa samanmielisyyttä perussuomalaisten Jussi Halla-ahon muokkaaman maahanmuuttopoliittisen linjan kanssa.

Sama kaiku on askelten

Takaisin EU-tasolle siirryttäessä on syytä muistaa, että kaikille unionin laitaoikeistoryhmille työttömyys- ja sosiaaliturva eivät välttämättä ole ”yhteiskunnan luksustoimintoja” kuten Halla-aholle, mutta autoritaariseen maailmankuvaan tällainen näkemys istuu yleensä vaivattomasti.

Tiukan talouskurin ja niukan sosiaaliturvan ohella omistus- ja laitaoikeiston voi kuvitella löytävän yhteisiä näkemyksiä myös rajavalvonnasta, varustautumisesta ja sisäisen turvallisuuden kysymyksistä. Mustavalkoisissa maailmankuvissa on paljon samaa: talouskurin ja yhtenäiskulttuurin ainoan vaihtoehdon väitetään olevan kaaos, ja ihmisarvo suhteellistetaan sitomalla se taloudelliseen menestykseen tai syntyperään.

”Tälläkin hetkellä EU korostaa julkilausumissaan ihmisoikeuksia ja tekee samalla sujuvasti diilejä Turkin tapaisten autoritaaristen valtioiden kanssa.”

Yhteisymmärryksen löytymistä helpottaa sekin, että laitaoikeisto vaikuttaa osin unohtaneen puheensa EU:n purkamisesta. Ehkä se luottaa tulevaan vaalivoittoonsa niin paljon, että näkee unionin ensisijaisesti maahanmuuton vastaisen linnakkeen aihiona. Miksipä se ei tällaiseen visioon uskoisi, koska tälläkin hetkellä EU korostaa julkilausumissaan ihmisoikeuksia ja tekee samalla sujuvasti diilejä Turkin tapaisten autoritaaristen valtioiden kanssa estääkseen turvapaikanhakijoiden pääsyn rajoilleen.

Europarlamenttivaaleissa kristillisdemokraattien ja kokoomuksen EPP:n ennakoidaan säilyvän suurimpana ryhmänä, vaikka laitaoikeistoryhmät lisäävät todennäköisesti kannatustaan eniten. Tällaisen vaalituloksen toteutuessa matka omistus- ja laitaoikeiston yhteistyön käynnistymiseen unionin tasolla saattaa olla ratkaisevasti lyhyempi kuin miltä se on liberalismi-termin sumuverhon läpi katsottuna vaikuttanut.

Aiemmin Suomen Akatemian kehitysjohtajana toiminut Paavo Löppönen totesi kaksi vuotta sitten julkaistussa teoksessaan Vapauden markkinat – Uusliberalismin kertomus (Vastapaino 2017), että ”[t]odellisen haasteen muodostaa uusliberalismin ja oikeistopopulismin yhä tiiviimpi historiallinen yhteys ja yhteenkietoutuminen. Se on vaarallinen ja tuhoisa yhdistelmä, jonka kaikkia vaikutuksia emme ole vielä nähneet.”

Kuinka 1800-luku tulee takaisin

Paavo Löppönen pitää uusliberalismia yhtenäisenä poliittisena ideologiana, jonka sisään mahtuu ”useita taloustieteellisiä ja talouspoliittisia oppeja, kuten Hayekin edustama itävaltalainen koulukunta, Friedmanin edustamat uusklassinen talousoppi ja monetarismi sekä saksalainen ordoliberalismi”. Löppösen mukaan ”uusliberalismia luonnehtii perustava olettamus markkinoiden ensisijaisuudesta” ja se on ”demokraattisen valtion ja demokraattisen kansalaisuuden vastainen poliittinen ideologia ja liike”.

Löppönen jäljittää uusliberalismin juuret 1920- ja 1930-lukujen itävaltalaiseen traumaan, keisarikunnan aristokratian sosiaalisen ja henkisen todellisuuden hajoamiseen ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Britannian ja Yhdysvaltojen kautta edenneessä ja vahvistuneessa ideologiassa onkin pohjimmiltaan kyse kaipuusta 1800-luvun lopun luokkayhteiskuntaan. Siinä missä laitaoikeisto haikailee valkoista miestä johtamaan selkeärajaista yhtenäiskulttuuria ja naisia hoitamaan kotia, uusliberalismi pyrkii kohti rakenteita, jotka tulevat tuottaneeksi saman lopputuloksen.

Kuvitus: Eetu Kevarinmäki

Vaikka äärioikeisto ja uusliberalismi ovat periaatteessa aatehistoriallisesti kaukana toisistaan, niiden tavoitteiden yhteensopivuus ei ole ollut varsinainen salaisuus – sitä ei vain ole aina haluttu nähdä. Löppönen siteeraa kirjassaan uusliberalismin keskeisiin oppi-isiin kuuluvan Friedrich von Hayekin Chilessä Pinochetin oikeistodiktatuurin aikana El Mercurio -lehdelle antamaa lausuntoa: ”Diktatuuri saattaa rajoittaa itseään, ja jos se tekee näin, se saattaa olla liberaalimpi politiikassaan kuin rajoittamaton demokratia… Jos se on ainoa vaihtoehto tietyllä hetkellä, se voi olla paras ratkaisu. Mutta vain jos diktatuuri johtaa rajoitettuun demokratiaan.

Oman kertomuksensa lävistämä

Syntykertomuksensa mukaan Euroopan unioni on rauhanprojekti, joka tavoittelee päämääräänsä talouden kautta. Lähtökohdan huomioiden on oikeastaan väistämätöntä, että EU:sta on tullut keskeinen uusliberalismia levittävä voima.

Rauhan arvoa ei voi kyseenalaistaa. Jos rauhaa edistetään parhaiten kaupan ja talouden keinoin, talouden etujen valaminen perussopimusten betoniin on rauhan jatkuvuuden varmistamista. Lopulta poliittisten vaihtoehtojen puute ja siitä kumpuava levottomuuskin kertovat vain rauhanprojektin onnistumisesta.

Tässä yhteydessä on syytä uhrata ajatus Euroopan unionin naapurille ja syntyaikojen kilpailijalle, joka piti itseään myös rauhanprojektina ja pyrki päämääräänsä nimenomaan talousvetoisesti. Neuvostososialismina tunnettu järjestelmä kaatui 1990-luvun alussa, mutta jätti jälkensä muun muassa ekonomismin käsitteeseen.

Kuvitus: Eetu Kevarinmäki

Kuvitus: Eetu Kevarinmäki

Yleensä vulgaarimarxilaisuuteen liitetty ekonomismi tarkoittaa sitä, että talous määrittelee yhteiskunnan muiden instituutioiden ja moraalin luonteen. Taloustieteilijä John Maynard Keynes arvosteli Hayekin ajattelua juuri ekonomismista, mutta kuoli niin paljon kollegaansa aikaisemmin, että Hayek sai (ainakin näennäisesti) viimeisen sanan.

Ekonomismin nykyistä asemaa meidän yhteiskunnassamme ei ole kovin vaikeaa hahmottaa: missä määrin talous määrittelee moraalia, suhtautumista ympäristöön, maahanmuuttoon, vanhustenhoitoon, koulutukseen tai tieteeseen. Talouspuheen suhde yhteiskunnalliseen keskusteluun on jotakuinkin sama kuin teologian suhde filosofiaan keskiajan Euroopassa. Uusliberalistinen hegemonia (eli ”hallitsevien kulttuuristen rakenteiden taipumus yrittää vahvistaa yhtenäisyyden vaikutelmaa tukahduttamalla alueelleen pyrkivät vaihtoehtoiset äänet”) on niin totta, että jokainen termin mainitseva ihminen ilmoittautuu täydelliseksi tylsimykseksi.

Haurastuvia tarinoita

Uusliberalismi on saavuttanut tavoitteitaan kiistattomasti. Demokraattiset valtiot heikkenevät, suuryritykset vahvistuvat. Varallisuus keskittyy ennennäkemättömällä vauhdilla väestön suurituloisimmille prosenteille ja poliittisen järjestelmän piiriin kuuluneita toimintoja siirretään talouden sektorille. Kehitys on edennyt myös Euroopassa, joka on liikkeen tavoitteiden kannalta todennäköisesti haastavin maanosa.

Euroopan unionin rauhanprojektiakin voi pitää menestyksenä, koska sen alueella ei ole sodittu. Jotkut suurvaltamenneisyyttään kunnioittavat jäsenmaat ovat toki käyneet ammuskelemassa ohjuksia Lähi-Idässä ja Afrikassa, ja jossittelijalle jää aina mahdollisuus kysyä, olisiko EU:n alueella syttynyt sotaa ilman unioniakaan, mutta rauha Saksaa ympäröivässä Euroopassa on tosiasia. Unionin rauhanprojekti-narratiivi nauttii edelleen suurta kansansuosiota.

Missä siis on vika? Miksi rauhanprojektin edellyttämää politiikkaa ei jatketa hyviksi havaituin keinoin, eli liikuta kohti 1800-lukua pienin askelin ja liberalismiin kuuluvia vapauden ja vastuun fraaseja sivistyneesti toistellen? Mihin tarvitaan laitoikeistolaista öyhötystä, kun suurista linjoista ei kuitenkaan ole erimielisyyttä eikä vasemmistosta mainittavaa vastusta?

Ongelma ei ole rauhanprojektissa, vaan kymmenen vuoden takaisen finanssikriisin aiheuttamissa kolhuissa uusliberalismin kertomukselle, johon EU:kin on kietoutunut.

Kyseessä ei ole enempää eikä vähempää kuin kokonaisen maailmanselityksen kriisi.

Yuval Noah Hararin määritelmän mukaan uskonto on ”inhimillisten normien ja arvojen järjestelmä, joka perustuu uskolle yli-inhimilliseen järjestykseen”. Uusliberalismin kertomuksessa yli-inhimillistä järjestystä edustavat luonnonlainomaisesti tomivat markkinat, jotka pysyvät aina ihmisjärjelle käsittämättöminä, mutta tuottavat silti parasta mahdollista tietoa – aiheesta kuin aiheesta.

”Uusliberalismin kertomusta syövyttää myös edessä häämöttävä ympäristökatastrofien sarja.”

Finanssikriisin käynnistämä kaaos (jolta talouskurin pitäisi meitä varjella) nosti epäuskoisia ilmeitä muidenkin kuin USA:n keskuspankin pitkäaikaisen johtajan Alan Greenspanin kasvoille. Euro onnistuttiin pelastamaan, osakkeiden arvot pumpattiin romahduksen jälkeen kuntoon keskuspankkien rahoituksella ja television talouskommentaattorit saivat nuottinsa uudelleen järjestykseen, mutta järjestelmän uskottavuus oli saanut säröjä, joita ei enää saa piiloon.

Uusliberalismin kertomusta syövyttää myös edessä häämöttävä ympäristökatastrofien sarja. Jatkuvan talouskasvun ajatuksella on perusteltu eriarvoisuutta: varakkaimpien on saatava lisää heti, koska se on hyväksi taloudelle, jonka kasvu puolestaan mahdollistaa sen, että köyhimmätkin saavat joskus myöhemmin osansa. Kun ympäristöongelmien kiistäminen muuttuu koko ajan vaikeammaksi ja kasvun rajat tulevat vastaan, eteen nousee väistämättä myös kysymys resurssien jakamisen oikeudenmukaisuudesta. Voittajien ja häviäjien tuottamiseen pyrkivän kilpailun asemesta huomion keskipiste siirtyy selviytymiseen.

”Yhteiskuntaa ohjaavan kertomuksen kyseenalaistuminen merkitsee aina levottomuutta.”

Keskiluokka uskoi kilpailun ihmisluontoa jalostavaan vaikutukseen ja markkinoiden erehtymättömyyteen niin kauan kuin näki itsellään roolin voittajien joukossa. Kun talouskurin noudattamista vaativien puolueiden valta tai henkilökohtaisessa elämässä osoitettu kurinalaisuus eivät suojaakaan kaaokselta, usko maailmanselitykseen järkkyy. Järkähtänyt usko ei palaa vakuutteluista huolimatta entiselleen, ja kaikkein kalvavin voima on epäilys, jota ei voi myöntää edes itselleen.

Tätä keskiluokan pettymyksestä syntynyttä jäsentymätöntä vihaa laitaoikeisto nyt oikeuttaa ja kanavoi omaksi kasvuvoimakseen. Fasismille luonteenomainen tikarinpistomyytti (kaiken pahan takana on jonkin tietyn ihmisryhmän tekemä petos) toistuu lukemattomissa salaliittoteorioissa.

Euroopan historian dosentti Jouko Jokisalo toteaa kirjassa Vapiseva Eurooppa – Mitä seuraa eurooppalaisen politiikan kaaoksesta? (Vastapaino 2019), että taloudellisen eriarvoisuuden ja sisäisten ristiriitojen kasvu vaarantaa yhden rauhanprojektina alkaneen EU:n alkuperäisistä tavoitteista, eli fasismin ja rasismin paluun estämisen. Jokisalo nostaa ”uusliberalistisen politiikan hegemonian” kyseenalaistaneen finanssikriisin äärioikeiston nousun keskeiseksi taustatekijäksi.

Kuvitus: Eetu Kevarinmäki

Kuvitus: Eetu Kevarinmäki

Yhteiskuntaa ohjaavan kertomuksen kyseenalaistuminen merkitsee aina levottomuutta. Prahan kevääksi kutsutun uudistusliikkeen päättyminen Tšekkoslovakian miehitykseen syksyllä 1968 oli käänne, josta neuvostososialismi ei koskaan toipunut. Opin puolustajat niin itäblokin sisällä kuin rautaesiripun toisellakin puolella kävivät entistä äänekkäämmiksi (tästähän oli kyse Suomen taistolaisuudessa), mutta hiljaisten luopujien määrä ja lopulta voimakin oli suurempi: kun usko järjestelmän kykyyn korjata itseään katosi, hiipui myös usko itse järjestelmään.

Tšekkoslovakian miehityksestä kului neuvostososialismin kaatumiseen kaksi vuosikymmentä. Historiallisten rinnastusten ja ennusteiden kanssa on aina syytä olla varovainen, mutta kymmenen finanssikriisin jälkeistä vuotta on jo muuttanut suhtautumista uusliberalismin kertomukseen niin paljon, ettei opin valta-aseman mureneminen seuraavan vuosikymmenen aikana tunnu aivan mahdottomalta.

Kuohuntaa on joka tapauksessa luvassa.

Ehrnroothin moralismi ja Trumpin pissaleikit

Laitaoikeisto nousee muuallakin kuin Euroopan unionin alueella. Pelkkä talouden globalisaatio ei ilmiötä selitä, mutta uusliberalismin kriisiytyminen kyllä.

Ideologian puolustajat ovat koonneet rivejään, ja samalla yhteisiä tavoitteita jakavat uusvanhat maailmanselitykset rasistisesta äärinationalismista kristillissävyiseen moralismiin ovat tehneet paluun. Jälkimmäiset täydentävät ja tukevat markkinauskon ihanteita omine perusteluineen, jotka olisivat finanssikriisiä edeltäneinä arvoliberalismin vuosina kuulostaneet lähinnä oudolta muinaisuuden horinalta.

Suomen bruttokansantuote syöksyi 2009 ennätysmäisen jyrkästi. Vuonna 2011 perussuomalaiset sai ensimmäisen suuren vaalivoittonsa. BKT nousi, sukelsi uudestaan ja ryömi vaivoin takaisin nollakasvun tasolle vaalikauden lopulla. Hyvinvointiyhteiskunnan jäljellä olevat puskurit ottivat töyssyjä vastaan kuten niiden on tarkoituskin. Tämä merkitsi tietysti myös julkisen velan kasvua. Uusliberalismin logiikan mukaisesti Suomen talousromahdus selitettiin (myöhemmin tapahtuneen) velan kasvun eikä suinkaan globaalin finanssikriisin aiheuttamaksi. Talousliberaali eli omistajaoikeistolainen ratkaisu tilanteeseen oli vaatimus valtion menojen leikkaamisesta (kuten se aina on).

”Huhtikuun alussa uutisoitiin Yhdysvaltojen uskonnollisen oikeiston rahoittavan eurooppalaista äärioikeistoa.”

Tammikuussa 2015 tähän rintamaan asettui Helsingin Sanomien laajassa haastattelussa dosentti ja kirjailija Jari Ehrnrooth, joka julisti kristillisen hengellisyytensä näkökulmasta hyvinvointiyhteiskunnan pahuutta muun muassa henkisen ja moraalisen kasvun esteenä. On vaikea kuvitella, että Ehrnroothin 30-lukulainen moralismi olisi kiinnostanut mediaa finanssikriisiä edeltäneessä Nokia-huuman värjäämässä todellisuudessa, jossa uusliberalismin maailmanselitys vaikutti sellaisenaan täysin riittävältä.

Sittemmin Ehrnroothin saama palstatila on moninkertaistunut hänen Yle-kolumniensa myötä, ja olemme saaneet kuulla Sipilän hallituksen aktiivimallin edustavan vuoden 1918 voittajien perintöä ja sisällissodan massamurhien olevan normaalia ”vallan vakiinnuttamista kovin menetelmin”. Omaa liberalismiaan alleviivaava kirjoittaja käyttää kieltä, jota verenhimoisinkin kainalontuulettaja ymmärtää.

Kuvitus: Eetu Kevarinmäki

Kuvitus: Eetu Kevarinmäki

Ekumeniikan professori Risto Saarinen puhuu uusoikeiston tavoitteesta saattaa kaikki erilaiset konservatiivit yhteen. Jyväskylän Kirkkopäivillä vierailevat Jussi Halla-aho ja Björn Wahlroos.

Huhtikuun alussa uutisoitiin Yhdysvaltojen uskonnollisen oikeiston rahoittavan eurooppalaista äärioikeistoa – kymmenien miljoonien dollarien tukipotista ovat saaneet toki osansa myös seksuaalivalistuksen, abortin ja homoseksuaalien vastustajat. Yhdysvaltojen fundamentalistikristityillä on osuutensa myös uusliberalismin syntyhistoriassa ja tukemisessa, samoin kuin öljy- ja aseteollisuudella tai Kochin veljesten kaltaisilla suursijoittajilla. Samat verkostot rahoittavat ilmastodenialismia levittäviä ajatuspajoja, mikä on linjassa sen tutkimustiedon kanssa, että ihmiset jotka hyväksyvät epätasa-arvoisuuden, kieltävät useammin myös ilmastonmuutoksen.

Yhteiset päämäärät auttavat sovittamaan yhteen näennäisesti kaukana toisistaan olevia arvomaailmoja. Presidentti Donald Trump saattaa harrastaa pissaleikkejä prostituoitujen kanssa, mutta pysyy uskonnollisen oikeiston suosiossa, koska ei kyseenalaista perinteisiä valtarakenteita. Kuka meistä sitä paitsi synnitön olisi.

Sanat: Raimo Pesonen

Lue myös:
Raimo Pesosen katsaus kirjaan Vapiseva Eurooppa

Kommentointi