Artikkelin kuvat on otettu MEB – Mister Easy Businessin Kampin myymälässä valokopiokoneella. Ne ovat skannauksia A3-kokoisista paperivedoksista, joista on olemassa vain yhdet originaalikappaleet eikä mitään tiedostoja. Sanomattakin lie selvää, että kaikki on kaupan. Yhteys: pisnes@creat.fi.

Pihvi

Post-Pulkkinen

Miten paljon Paperi T:ssä on Henri Pulkkista? Miten paljon Henri Pulkkisessa on Paperi T:tä? Miten paljon kummassakaan on alfaa? Entä mikä on se alfaa seuraava post-alfa, josta tuo Henri Pulkkiselta näyttävä Paperi T kirjoittaa? Näihin kysymyksiin Roosa Vastamäki lähti hakemaan vastausta.

Sanat: Roosa Vastamäki
Kuvat: Ville Malja (MEB:n kopiokoneella)


Alfamiehet eivät pidä minusta, enkä minä pidä heistä. He yrittävät asettaa minua paikalle, johon en sovi. Minä käyn heidän hermoilleen, kun en tunnusta heitä elämäni auringoksi, jota kiertää palvoen.

Paperi T, oikealta nimeltään Henri Pulkkinen, on tänä syksynä julkaissut esikoisrunoteoksensa Post-alfa. (Pulkkinen haluaisi kirjoittaa teoksen nimen pienellä ja erikseen, mutta Creatin teksti, Creatin kielioppi – edit. huom.) Nimensä takia teos on tulkittu tutkielmaksi miehuudesta ja valkoisen heteromiehen valta-aseman murtumispisteen raportiksi.

Pulkkinen istuu Turun messuhallin pressitilan sohvalla syömässä sämpylää ja pelästyy, kun tervehdin. Hän hymyilee vähän sisäänpäin ja vaikuttaa yllättävän skarpilta ihmiseksi, jolla on edellisenä iltana on ollut esikoiskirjan julkkarit. Sitten hän katsoo suoraan kohti ja hymy yltää silmiin asti.

Minua kiinnostaa, miksi teoksen on kirjoittanut hahmo nimeltä Paperi T eikä oikea henkilö, Henri Pulkkinen. Nyt minulla on tilaisuus kysyä.

”Kyllä mä mietin, kumpi se olisi. Voisihan tämä tietenkin olla Henri Pulkkisen pohdintaa siitä, millaista on olla Paperi T”, Pulkkinen vastaa.

Sisällön kannalta Pulkkinen pitää valintaa selkeänä. Teoksessa viitataan vahvasti Paperi T:n musiikkiin ja siihen, mitä Malarian pelko –albumin jälkeen on tapahtunut.

”Paperi T ja Henri Pulkkinen eivät ole sama ihminen eikä tämä ole minun päiväkirjani. Mutta olisi se myös musta ihan vitun vaikeata, jos olisi niin selvä hahmo tai rooli, että sitä pitäisi ylläpitää julkisesti tai lavalla tai haastattelussa tai missä vaan. Sen hahmon on tavallaan pakko olla myös minä. En mä pysty muuttamaan itseäni riippuen siitä, missä mä olen.”

Ennen Post-alfaa Paperi T on julkaissut yhden oman albumin ja ollut osa Ruger Hauer -yhtyettä. Hän on arvostettu muusikko ja kirjoittaja, joka on suosittu niin teinityttöjen kuin humanistimiestenkin keskuudessa. Paperi T on kokonaisprojekti, monimuotoinen tutkielma tunteista ja nykyajasta. Hahmon olemus paljastuu runoissa ja teksteissä.

”Ei Paperi T kirjoittaisi kolumneja”, Pulkkinen sanoo.

Paperi T:n teksteistä tulkitaan usein ironiaa, mutta hahmo on myös hyvin tosissaan, melkein uhkaavan vakava. Hahmossa kiehtovaa on ristiriitaisuus vihaisuuden, romanttisuuden ja epävarmuuden välillä. Ei voi olla täysin varma, tarkoittaako hahmo kaiken, mitä sanoo.

Paperi T voi kertoa ääneen sellaisia naurettavia asioita, joita aikuiset ihmiset eivät enää peloissaan kerro toisilleen. Tai joita ei edes ole kerrottavaksi.

”Paperi T ja Henri Pulkkinen eivät ole sama ihminen eikä tämä ole minun päiväkirjani.”

Naiivius on viehättävää muissa ihmisissä, mutta harvoin itsessä. Paperi T:n itsetietoisessa naiiviudessa onkin jotain piristävää. Hahmo on tosissaan niissä asioissa, jotka muut kätkevät ylläpitääkseen kuorensa. Hän asettuu alttiiksi, tuo esiin sellaisia tunteita, joista on yleensä ollut parempi vaieta. Hän on humalainen vuodatus, jonka jokainen on kuullut ja kokenut, rakkauskirje, joka revitään lähettämättä. Fantasioimista niin rajusta naimisesta, että sängynpäädyt irtoilevat.

Pulkkinen myöntää, että Paperi T on todella naiivi. Hän korostaa, että se on kuitenkin äärimmäisen tietoinen valinta.

”Jos Paperi T sanoo jotain naiivia, lapsellista tai kornia, ihmiset ajattelevat, että hän on epäonnistunut artisti. Hän sanoi jotain naiivia, hän on korni, nauretaan hänelle! Mä yritän sanoa, että mä tarkoitin sen noin! Tämän kuuluu olla korni ja naiivi. Ette te voi kritisoida mua sellaisesta, mitä mä halusin tehdä!”

Pulkkinen sanoo, että sitten kun valintaansa alkaa selitellä, se alkaa kuulostaa vain ”seivailulta”. Hän jatkaa siitä huolimatta.

”Ihmiset eivät ole valmiita vaivaantumaan. Jos joku tekee jotain vaivaannuttavaa, automaattisesti kelataan, että se ei ole tarkoituksellista, että se on virhe siinä työssä, teoksessa tai taiteessa. Sitä ei osata ottaa tehokeinona. Se nähdään suoraan niin, että hän on epäonnistunut siinä, mitä hän tekee, hän olikin naiivi.”

Paperi T:n naiivius on kuitenkin kauhean samastuttavaa. Se ei ole pelkästään miehistä herkkyyttä, vaan myös ihmisen herkkyyttä. Post-alfa kertoo tunteista ja antaa tunteiden tulla järjen tielle. Toisin kuin siis mitä maskuliinisilta ihmisiltä yleensä odotetaan.

”Romantiikan, rakkauden ja hyväksytyksi tulemisen kaipuuta mä olen tähän yrittänyt saada. Ensin kerrotaan, miten kaikki aloitetaan. Kun vituttaa ja ajatellaan, että minähän en ole mitään. Sitten rakastutaan ja hyvin nopeasti se rakkaus loppuu. Tulee vitun vahva tyhjyys. Enää ei olekaan mitään”, Pulkkinen sanoo.

”Ensin on vitun pitkiä listoja ja sitten onkin lyhyesti vain jotain. Sitten tulee taas joku uusi nousu ja ehkä katsotaan taas, että mitä nyt tulee. Se sykli jatkuu, kohta sä oot tässä taas. Sä petyt ja rakastut elämään koko ajan uudestaan ja uudestaan. Sitten sä aina hetkellisesti unohdat sen. Siltä se naiivius tuntuu.”

Pulkkinen jatkaa monologiaan. Hän istuu pöydän toisella puolella, mutta ei vastapäätä. Hänen kasvonsa ovat kohti seinää, ei minua.

”Täällä on, että laske kaikki maailmanloput ja -alut. Just se, että maailma loppuu ja sitten se alkaa taas uudestaan. Ja sitten se taas loppuu. Teoksen alkupuolella puhutaan Matti Pellonpään juomasta ja kirjan loppupuolella Las Palmasista. Ne ovat sama juoma.”

”Sä itse unohdat ne asiat, jotka ovat olleet sulle kauhean tärkeitä. Ne muuttuu eri asioiksi. Se on kauhean naiivia, sitä ihmisen naiiviutta siinä. Mutta kyllä mä sen verran naiivi ja romanttinen oikeasti olen, että en mä tiedä, mitä järkeä missään olisi, jos ei niitä aina välillä uskoisi.”

Tähän kierteeseen ihmiset Paperi T:ssä samastuvat, yhä uudestaan ja uudestaan. Tätä he häneltä haluavat. Paperi T antaa tilaisuuden toiveille nousta mutta myös muistuttaa, että ne hukkuvat aina uudestaan.

Toisaalta samaan aikaan kyynistyneessä maailmassa ei ole mahdollista uskoa Paperi T:tä. Hahmon naiivius on liikaa. Ironinen tulkinta tuntuu usein älyllisemmältä ja siten turvallisemmalta. Ironia ei vaadi kuulijaltaan minkäänlaista henkilökohtaista samastumista.

”Sitä mietin myös, että kun tämä ei ole kielellisesti eikä tyylillisesti mitenkään mullistavaa tai erikoista, niin kaikki, mitä tästä voi saada irti, on se, että uskotko sä siihen. Saatko sä siitä jonkin emootion?”

Pulkkinen tarkentaa, ettei hän tarkoita uskomisella sitä, uskooko kuulija tai lukija äänessä olevaa hahmoa. Hän tarkoittaa uskomista siihen emootioon, jota on upotettu hänen tekstinsä rivien väleihin. Myös asioihin, jotka jätetään sanomatta. Tekstissä on paljon banaaleja ja arkipäiväisiä asioita. Kuulijan tehtävä on pohtia, minkä takia kertoja haluaa sanoa ne.

”Mitä sen elämässä tai ajatuksissa on tai puuttuu, että se kiinnittää huomiota juuri näihin juttuihin? Jos sä saat kiinni niistä niin, että ne jotenkin resonoi sussa, voit ehkä saada sen emootion. Mutta jos et, niin sitten tämä ei varmaan anna sulle yhtään mitään. Ja se on tietenkin fine.”

.
.

Post-alfa myi loppuun kaksi päivää julkaisunsa jälkeen. Kahden viikon kuluttua siitä teoksesta otettiin jo kolmas painos. Se on äärettömän harvinaista suomalaiselle runokirjalle.

Mielipiteet ovat vaihtelevia. Hipstereimmät ovat jo sitä mieltä, että Paperi T on aivan liian nähty, liian kulunut. Että se ei enää kosketa.

”Epäonnistuminen on mun mielestä tärkeää. Etenkin sellainen, että jonkun mielestä tämä oli nyt hänen epäonnistunein teoksensa ja jonkun toisen mielestä paras. Se on kiinnostavaa”, Pulkkinen sanoo.

Sitten tulee haastattelun ensimmäinen populaarikulttuuriviittaus. Niistähän Paperi T tunnetaan.

”Mun mielestä on huvittavaa, että kun Lou Reed teki Berlin-levyn, niin se haukuttiin kaikkialla. Rolling Stone antoi sille yhden tähden. Siinä arvostelussa luki, että koskaan aikaisemmin ei ole ollut sellaista oloa, että haluan tehdä väkivaltaa artistia kohtaan. Se on kauhean parjattu ja paska levy. Ja se nostettiin kaikkialla vasta myöhemmin, se ymmärrettiin vasta myöhemmin.”

Myyntilukujen valossa Post-alfa on silti menestys. Teos on valtavan suuri onnistuminen, omassa post-alfa–kohdeyleisössään suurinta aikoihin. Eikä se ollut kenellekään yllätys, ei tietenkään. Paitsi ehkä tekijälle itselleen.

”Levyjä on tehty jo niin monta, että ne eivät enää ahdista. Mutta kyllä nyt mä myönnän, että olen ollut vähän Twitterissä. Tänään mä päätin, että ei ehkä kannata. Mutta eri tavalla tästä ajattelee.”

Takakanteen Pulkkinen, tai Paperi T, mutta ehkä enemmän Pulkkinen, on koonnut tekstin ennen teoksen julkaisua käydystä Facebook-keskustelusta. Siinä suomalaisen taiderunouden eturivi keskustelee Post-alfasta.

”Jo pelkkä tieto siitä, että tällainen teos tulee, oli provosoivaa. Että kun tämä hahmo, tämä älykköräppäri, vitun kalliolainen hipsteri, on kirjoittanut runokirjan, se vituttaa runoihmisiäkin. Että mitä vittua sä tuut tänne. Mun mielestä se oli niin absurdia. Kukaan ei ole lukenut riviäkään kirjasta, ja siellä oltiin jo kertomassa, että mitä mieltä ollaan. Aikuiset, julkaisseet runoilijat.”

Pulkkinen puuskahtaa, ettei hän ymmärrä, miten hän olisi astumassa kenenkään muun tontille.

”Mitä vitun väliä sillä on, että joku vitun räppäri tulee tekemään jotain vitun runokirjaa? Tai olkoot, se on heidän ongelmansa. Mutta jos joku noista runoilijoista tekisi raplevyn, niin se olisi mulle ihan fine, tehkööt. En tiedä, mikä siinä olisi niin provosoivaa, että tulisi sellainen tunne, että sinulla ei ole oikeutta tulla tänne. Mutta ihmiset ovat suojelevaisia.”

”Mitä vitun väliä sillä on, että joku vitun räppäri tulee tekemään jotain vitun runokirjaa?”

Koska hahmo ei ole yhtä kompleksinen kuin ihminen, hahmoon on helpompi provosoida odotuksia tai toiveita. Ihmiset pettävät, mutta hahmojen totuus säilyy kirjoitettuna. Hahmon olemus on määrätty ja määritelty, tulkittu valmiiksi ja siten pysyvämpi kuin ihmisen olemus.

”Ei sitä edes tajua, millaisia oletuksia ihmiset tekevät. Ne haluavat, että olet tietynlainen. Jos sä sitten et olekaan, ne joutuvat muuttamaan käsitystään susta”, Pulkkinen sanoo. Hän ottaa esimerkiksi Sannin kanssa tekemänsä yhteisbiisin. Oo se kun oot julkaistiin syyskuun puolivälissä.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun mun Instagram ja muu sosiaalinen media täyttyi vihaisista nuorista ja yllättävän vanhoista. Niiden maailma on musertunut siitä. Tämä tyyppi, josta ne olivat kelanneet, että se on aito! Se meni ja teki näin, myi itsensä, teki hirveän sopimuksen saatanan kanssa. Kaikki hänen taiteensa on nyt romuttunut.”

Vaikka Paperi T oli aiemmin featannut muun muassa JVG:n, Heikki Kuulan, Gasellien, Reino Nordinin ja Tuomas Kauhasen biiseillä, Sanni oli monelle liikaa.

”Mua kiehtoo se, että kaikella mitä sä teet, sä voit pudottaa pois ihmisiä, jotka pitää sua tietynlaisena. Ehkä joku muu sitten löytää. Faneille tai kuulijoille vittuilu kiehtoo mua. Se, että tekee niin kuin ne eivät halua, että sä teet. Siinä joku yhteys katkeaa.”

Pulkkinen uskoo, että ehdottomuus on edelleen ikäkysymys.

”Kyllä mä muistan, kun olen ollut nuorempi ja kaikki oli kauhean rankkaa ja vahvaa. Ehkä sitä on kasvanut kyyniseksi. En mä halua sanoa, että olisin trollaava, mutta eivät ne asiat enää tunnu niin tärkeiltä, jotka silloin tuntuivat. Ehkä niiden rikkominen on just kiinnostavaa.”

”Faneille tai kuulijoille vittuilu kiehtoo mua.”

Vaikka kuinka samastuisi Paperi T:hen, häneen ei voi saada minkäänlaista vastavuoroista yhteyttä. Paperi T on tekstuaalinen tai taiteellinen konstruktio, ja vaikka Paperi T:n taiteesta on löydettävissä varmasti myös Henri Pulkkinen, ei samastumispinnan saaminen hahmon takana olevaan tekijään ole helppoa tai edes mahdollista.

Siksi yhteyden kuvitteleminen on niin helppoa. Se on kuin odottaisi Disney-hahmoa ovelle. Kuin olisi lapsi, joka iltaisin rukoilee, että olisi synnytyslaitoksella annettu väärille vanhemmille.

Paperi T:n hahmous mahdollistaa niin rajun yksinkertaistamisen, että todellisten tunteiden projisoiminen häneen on helposti inhimillistä kanssakäymistä helpompi ja turvallisempi vaihtoehto. Siksi siihen myös turvaudutaan. Paperi T:tä kohtaan tunnetaan paljon ja intohimoisesti.

Toisaalta jos hahmoon onkin helppo suunnata herkkiä tai romanttisia toiveita, vielä helpompi siihen on suunnata vihaa. Vihaisuutta aiheuttaa myös itse hahmoisuus. Se, että on mahdollista tulkita, että tekijä piiloutuu hahmon taakse. Omasta mielestään Pulkkinen ei kuitenkaan piilottele.

”Vaikka tekisin musaa vain nimellä Henri Pulkkinen, voisin tehdä ne samat päätökset ja samat liioittelut. Se hahmo tuli kai siitä, että rapmusassa on hirveän vahvana omaelämäkerrallisuus. Ihmiset puhuvat suoraan siitä, mitä ajattelevat, kertovat mielipiteensä asioista ja puhuvat omasta elämästään. Se on hirveän juurtunut ajattelutapa.”

Pulkkinen ei kuitenkaan haluaisi, että Paperi T:n suulla sanotut asiat otettaisiin täysin hänen omina mielipiteinään.

”Levyn jälkeen huomasin, että kauhean monelle on ollut hankalaa se, että onko tämä tyyppi tässä levyllä ihan perseestä. Siihen mä olen ollut, että joo, se on. Ihmiset kuuntelevat, kun tyyppi sanoo jotain biisissä, ja säikähtävät, että voinko mä pitää tästä. Se on mulle vierasta. Mikset sä voisi? Nimenomaan epätäydellisyyshän on kiinnostavaa, särö on kiinnostavaa.”

Entä se namedroppailu?

”Musta on usein sanottu levyn jälkeen, että olen namedroppailija. Olen ajatellut, että vittu namedroppaillaan sitten, jos se kerran on niin provosoivaa. Se on niin hyökkäävää, että ihmiset ottavat sen pätemisenä. No, pädetään sitten.”

Samaan hengenvetoon Pulkkinen toteaa, ettei namedroppailu ole hänelle pätemistä. Se on rehellisyyttä. Hän kirjoittaa asioista, jotka ovat hänelle itselleen läheisiä.

”Mä en ajattele, että nyt kun mä namedroppaan tämän, niin kerron, että kuinka paljon coolimpi ja sivistyneempi ihminen olen kuin ne, jotka eivät tiedä kuka tää on. Mun maailmassa ihmiset tietävät. Ihminen joko tunnistaa tai ei tunnista itseään siitä. Kun namedroppauksen ottaa pätemisenä, siinä on varmaan sellainen tunne, että mä en tiedä, olenko nyt huono ihminen. Että mä en kuulu tähän juttuun, kun mä en ymmärrä. Ja siitä sitten tulee se, että haista vittu, en mä haluaisikaan. Itsensähän kautta kaikki aina kaiken kelaa.”

Namedroppailu liittyy myös Pulkkiseen lyötyyn ”älykköräppärin” leimaan. Harva suomalainen hiphop-genren edustaja puhuu taide-elokuvista.

”Mä ymmärrän kyllä, että monelle ihmiselle jo se saattaa olla vitun ärsyttävää. Mutta en mä itse kutsu itseäni älykköräppäriksi. Se hahmo tulee myös siitä, miten ihmiset alkavat ymmärtää tai väärinymmärtää sua. Sä voit vain tietyn verran määrittää sitä itse.”

”Olen ajatellut, että vittu namedroppaillaan sitten, jos se kerran on niin provosoivaa.”

Pulkkinen uskoo, että häneen liitetyt mielikuvat johtuvat myös ajan hengestä. Koska eletään laskelmoinnin aikaa, kaikki olettavat, että kaikki hänenkin urasiirtonsa ovat harkittuja ja jokainen sanavalinta on itsensä brändäämistä.

”On outo ajatus, että tekisi jotain päätöksiä sen perusteella, että ne sopivat tähän mun hahmooni tai brändiini. Aika moni sanoi tästä kirjastakin, että tämä oli seuraava siirto Paperi T:n brändäyksessä: älykköräppäri siirtyy kirjallisuuteen. Ei se ollut sellainen asia, joka oli päätetty pöydän ääressä. Se vain kiinnosti mua.”

.
.

Kaikesta huolimatta Paperi T on kirjallinen hahmo. Ei välttämättä edes rakennettu brändi tai Pulkkinen sinänsä. Mutta teksteissä Paperi T on olemassa hahmona, joka toimii tietyllä tavalla, ajattelee ja kertoo asioita, jotka ovat totta Paperi T:n fiktiivisessä maailmassa. Paperi T on tyylilaji Pulkkisen taiteessa.

”Mulle on ihan sama, mitä joku random hahmo internetissä kelaa Paperi T:n musiikista tai kirjoista. Mutta joskus se tulee sun henkilökohtaiseen elämään ja ymmärrät, että niille ihmisille, joille sä et ollut edes osannut ajatella olevasi artisti, oletkin keskustellessa Paperi T etkä Henri. Se on ihan vitun ahdistavaa. Kaiken hässäkän jälkeen tajuaa sosiaalisissa tilanteissa, että ei vittu, nyt tuo juttelee Paperi T:n kanssa.”

Pulkkisen mukaan pysäyttävimpiä ovat hetket, kun noin tapahtuu ihmisten kanssa, jotka ovat olleet hänen elämässään jo ennen mitään Paperi T -hahmoa.

”Mutta en mä voi päättää muiden puolesta, että miten ne kokevat mut”, hän toteaa.

Hahmo myös on keino päästä lähemmäs kokijaa. Pulkkinen on kalliolainen hipsteri ja älykköräppäri. Paperi T on sanoja paperilla, ja sanat on paljon helpompi kokea kuin ihminen. Taiteen voi aina vääntää vastaamaan omaa käsitystään maailmasta. Taide voi olla omaa mieltä ja omia tunteita vahvistava kokemus. Hahmo on kokemus.

Pulkkinen avaa samaa asiaa itsensä kautta: Henri Pulkkinen jättää tekemättä paljon sellaisia asioita, joita Paperi T tekisi tai ajattelisi.

”Tässä kirjassa Henri Pulkkinen on hyvin avonaisena ja alasti monessa kohdassa. Paperi T tulee sieltä väleistä. Niin, ettei se ahdista mua liikaa, että se ei ole päiväkirja. Ne kaikkein tunnustuksellisimmat ja täysin oikeasta elämästä otetut jutut ovat siellä jonkin muun väleissä, ne ovat siellä raoissa. Tai niin mä kelaan.”

”Joskus tajuaa sosiaalisissa tilanteissa, että ei vittu, nyt tuo juttelee Paperi T:n kanssa.”

Paperi T on hyvin sisäänpäinkääntynyt hahmo. Paperi T:n tuotannossa tosin esiintyy sinä, jolle sanat sanotaan, mutta sinä ei ole koskaan aidosti läsnä. Paperi T on pään sisällä käytävää keskustelua, sanoja, joita ei sanota ääneen. Juuri se mahdollistaa sanotun tulkitsemisen sekä tosissaan että ironisesti: jos nämä ovat ajatuksia, ne ovat totta, jos nämä ovat sanottua, ne ovat ironiaa. Paperi T samaan aikaan sekä irvailee että ei irvaile.

Sitten on myös se, että kuka se sinä on. Voisinko se olla minä?

Asioiden ottaminen tosissaan on ahdistavaa. Paperi T:n hahmon romanttisuus on myös vihaisuutta; hahmon intohimo kulkee molempiin suuntiin. Se ahdistaa kuulijoita ja lukijoita. Se herättää niitä ahdistuksia, jotka ovat jo olemassa, aivan samoin kuin se herättää niitä rakkaudellisia tunteita, joilta puuttuu kohde tai jotka ovat muuten kiellettyjä.

Pulkkinen itse sanoo huomanneensa, että hänen ajatuksensa ahdistavuudesta on erilainen kuin monella muulla. Hänen mielestään esimerkiksi Malarian pelko ei ole ahdistava levy eikä Post-alfa ahdistava kirja. Silti moni tulee kertomaan, miten synkkiä ja ahdistavia teoksia ne ovat.

”Mä itse ajattelen, että se maailma on naiivia ja romanttista. Siinä on paljon huumoria, se on enemmän katkeransuloista. Mun mielestä monissa synkissä asioissa on toivoa. Mulle esimerkiksi The Smiths on kauhean positiivinen bändi ja toivoa antavaa musaa, vaikka siinä puhutaankin suoraan asioista.”

Pulkkisen mukaan moni pitää myös suoraan puhumista synkkänä.

”Ne eivät halua kuulla, ne kysyvät, että voidaanko keskustella jostain muusta. Ne haluavat vain motivoivaa musiikkia. Mutta hyvä musiikki ja hyvä taide ovat voimauttavia. Motivoiminen ja voimauttaminen ovat eri asioita. Motivoiva musiikki ei välttämättä ole kiinnostavaa, mutta voimauttava on.”

.
.

Paperi T:n, Pyhimyksen ja Tommishockin muodostama Ruger Hauer ilmoitti lokakuussa lopettavansa. Liput jäähyväiskeikalle myytiin loppuun muutamassa tunnissa. Paperi T on kaikkien huulilla, jatkuvasti, eikä sitä voi estää.

Henri Pulkkinen on tarpeeksi fiksu ärsyttääkseen joka suuntaan. Hän ei pelkää olla esillä kuvissa tavalla, jolla miehet yleensä eivät ole, enemmän kauniina kuin rujona. Hän ei oikeastaan muistuta räppäriä, enemmänkin stereotypiaa runoilijasta. Hänessä olevat murtumakohdat kiehtovat, ne esittelevät tavan olla samaan aikaan herkkä mies ja haluttu mies.

Vähän runoteokselle oudosti Post-alfa toimii vain, kun sen lukee alusta loppuun.

”Sitä mä olen siinä ajatellutkin. Se on yksi teos eikä kokoelma vuosien varrelta irrallisia runoja. Yksittäiset jutut eivät ole niin tärkeitä”, Pulkkinen sanoo.

Eniten Paperi T:ssä herättää tunteita hänen tapansa olla niin vahvasti oman maailmansa tuote. Paperi T:n käsittelevät teemat ovat lähellä kaupungissa asuvaa kolmekymppistä ihmistä.

Paperi T saattaa parhaimmillaan toimia kanavana, jonka kautta kuulija voi käsitellä omaa kokemustaan maailmasta. Siitä, miksi YLE järjestää teemaillan syyllistääkseen naisia siitä, että nämä eivät lisäänny. Siitä, miksi kukaan ei ole naimisissa. Siitä, miksi kukaan ei koskaan rakasta takaisin tai ainakaan samaan aikaan.

Joskus tuo kanava imeekin kuulijoiden sisältä ahdistuksen ulos. Pulkkinen on usein kuullut, että Paperi T:n musiikki on hyökkäävää ja naisvihamielistä. Jopa siihen pisteeseen asti, että naisena on vaikea olla hänen keikallaan.

”Olen ihmetellyt, että mikä vittu siinä voi olla. Sitten joku sanoi, että se johtuu kontrastista. Herkkää tekstiä yhdistetään siihen, että mä räppään aika aggressiivisesti ja mun tyyli on aika suora. Sen takia ne asiat kuulostavat ahdistavilta, hyökkääviltä tai pelottavilta, vaikka eivät sitä itsessään olisikaan.”

Pulkkinen uskoo itse, että reaktiot ovat vain merkkejä kuulijan kipupisteisiin osumisesta. Merkkejä siitä, ettei kuulija ole itse pystynyt käsittelemään joitakin asioita. Kuten vaikkapa kolmikymppisen omaa sitoutumiskammoa.

”Jos Paperi T sanoo, että vaimo kuulostaa asuntolainalta ja kaikki balladit, joita sä kuuntelit, oli perseestä ja että minähän en mihinkään rivitaloon muuta, niin ei se aihe ole, että hei haistakaa muuten vittu kaikki naiset. Oma kriisi on se, jota siinä kritisoidaan, jota kohti hyökätään.”

Kun Paperi T puhuu vaimosta, se ahdistaa kaikkia. Niitä, jotka eivät halua vaimoa. Niitä, jotka haluaisivat vaimon. Niitä, joilla on jo vaimo.

Ahdistus tavoittaa jotain yleistä yhdessä sukupolvessa, yhden sukupolven mahdollisuuksien tragedian. Sen, kun haluaa kaiken, mutta ei halua olla mitään. Sen, miksi kaupunkeihin rakennetaan kiihtyvällä tahdilla uusia yksiöitä ja miksi Lieksan kolme ylimääräistä poikamiestä ovat ongelma. Sen, miksi ylipäänsä omat ja toisten suhteet ovat kaikille ongelma.

Paperi T tiivistää jotain olennaista tästä sukupolvesta, varmaankin aivan vahingossa. Sukupolven ääni tai sukupolvikokemus, ehkä vahvasti myös sukupuolikokemus (ymmärtääkseni) purkaessaan alfamiehen roolia.

Onko Henri Pulkkinen alfamies? Entä onko Paperi T alfamies?

”Paperi T on alfamaisempi hahmo kuin Henri Pulkkinen, selvästi. Henri Pulkkinen on post-alfa ja Paperi T on, no ei sekään ole alfa”, Pulkkinen sanoo. Sitten hän toteaa, ettei itsekään tiedä, mikä on alfa.

”Ehkä se on vain tietynlainen piirre, jota ei löydä itsestään. En mä tiedä, ajatteleeko alfa, että hän on alfa. Sä voit itse nähdä itsesi ihan täysin toisella lailla kuin joku toinen näkee.”

”Paperi T on alfamaisempi hahmo kuin Henri Pulkkinen, selvästi.”

Pulkkista ahdistaa ja ärsyttää, että hänen teoksensa on nähty alfamiehen kritiikkinä. Ei hänellä ole sellaiseen tarvetta. Kaikki olkoon niin kuin ovat, hän sanoo. Enemmän hän käy läpi, millaista on olla mies, joka ei pysty samastumaan tuohon alfamieheen.

”Onhan sekin yhtä huvittavaa ajatella, että tuolla ovat nuo vitun bodarit, minä menen nyt lukemaan David Straussia ja olen niin paljon enemmän ja fiksumpi, miksei minua valkoista heteroa halata tarpeeksi! Sitä mä siinä kritisoin.”

Kustantajan suoma virallinen haastatteluaika loppuu. Pulkkinen käy kiertämässä pressitilan. Kukaan ei kaipaa häntä, joten jatkamme.

Sanakirjamääritelmältään alfa tarkoittaa ensimmäistä, merkityksellisintä tai täydellistä. Alfa on kirkkain tähti tai ensimmäinen versio. Joka tapauksessa alfa on se, johon kaikkea muuta verrataan. Post-alfa ei siis välttämättä ole vähäisempi kuin alfa, se voi olla myös parempi versio, seuraava alfa.

Wikipediassa alfayksilö määritellään eläinlauman johtavaksi yksilöksi. Johtavaan asemaan yksilö pääsee usein kokonsa, sosiaalisten kykyjensä tai muiden positiivisten ominaisuuksien avulla.

”Usein alfayksilöillä on myös etuja muihin lauman jäseniin nähden, ne esimerkiksi saavat saaliista osansa ensimmäisinä tai saavat valita minkä tahansa vastakkaisen sukupuolen edustajan parittelukumppanikseen. Ihmiset ovat monimutkaisempia kuin eläimet, ja alfa-aseman saavuttavalla miehellä on useita siihen tarvittavia ominaisuuksia, kuten he ovat sosiaalisesti dominoivia. Fyysisiä ominaisuuksia ovat pituus, matala ääni ja miellyttävät kasvot.”

Näillä sanakirjamääritelmillä Paperi T määrittyy suoraan alfaksi. Hänellä on pituus, matala ääni ja miellyttävät kasvot. Hän todella saa valita parhaat parittelukumppanit.

Mitä post-alfaa on Paperi T:ssä? Sekö, että hän rakastuu takaisin?

Pulkkinen alkaa puhua miehisyydestä. Häntä huvittaa, kun sitä pidetään uhanalaisena ilmiönä.

”Jossain Ylilaudalla ollaan oltu ihan vitun raivoissaan siitä, että miksi Paperi T on olemassa. Että se on jotain feministien salaliittoa, jota tässä jaetaan. Tungetaan herkkää miestä, joka menee metsään itkemään. Miehisyys on muka niin hyökkäyksen alla, että sitä pitää suojella. Jos mä pystyn omalla tekemiselläni horjuttamaan tuollaista käsitystä miehisyydestä, niin vitun hyvä.”

Henri Pulkkinen itse ajattelee post-alfan alfaa huonommaksi versioksi tai kapinaksi sitä maskuliinisuutta kohtaan, joka jollain tavalla on kriisissä ja väistymässä. Alfamies ei näytä tunteitaan, post-alfa näyttää tai ehkä jopa velloo tunteissaan.

Itse näen alfamiehen johtamassa laumaansa maailmassa, jossa laumoja ei enää ole. Ilmapallo, jossa on reikä, mutta johon silti yritetään kovasti puhaltaa ilmaa. Sitä on alfamies.

Alfamies on myös osa raiskauskulttuuria, sitä että miehen valta naiseen on luonnollinen ja kiistämätön. Alfauros on kaikki se, mitä patriarkaatti haluaa puolustaa. Kyvyiltään ylittämätön, kestävä, kova ja valmis miellyttämään lähinnä vain itseään.

Alfauros ei ole ystäväni, eikä hänen pitäisi olla kenenkään ystävä enää. Me tiedämme jo, että alfauros ei ole maailman akseli eikä varsinkaan kirkkain tähti. Me tiedämme, että myös alfauroksen tulee muuttua maailman muuttuessa.

Mutta ei post-alfaksikaan määrittyminen vapauta ketään. Valkoinen heteromies on silti etuoikeutettu tässä maailmassamme, valkoinen heteromies saa silti kaiken helpommin. Myös itseään herkkänä pitävä mies voi olla mansplainaaja. Ei se, että kipuilee oman maskuliinisuutensa kanssa, tee kenestäkään asiantuntijaa sukupuolisen syrjinnän kokemisessa.

Post-alfa onkin helppo määritellä vain valkoisen heterouden noloksi hätähuudoksi, jonkinlaiseksi yritykseksi tavoitella traagisuutta valtavien rikkauksien äärellä. Mutta se typistäisi aika paljon pois siitä, miksi tuhannet ihmiset kuitenkin haluavat lukea ja kuunnella Paperi T:tä. Mikä on se totuus, joka siinä resonoi. Kenelle se resonoi?

Sain kirjan mukana kaksi tarraa. Toinen on teoksen kansikuva ja toinen teoksen viimeinen runo ”nää on kaikki rakkausrunoja / sä vaan luet niitä väärin”. Liimasin läppärini kanteen runotarran. Pulkkinen huomaa sen.

”Sä laitoit sen naiivin etkä sitä kylmää.”

Ehkä minäkin uskon johonkin.

”Niin, se on muistuttamassa sua siitä.”■

Ruger Hauerin viimeinen keikka Kaapelitehtaalla 12.11.2016 on loppuunmyyty. Tietenkin.

Creat ja HAM esittävät – Paperi T ja Ai Weiwein BMW

JÄIKÖ NÄLKÄ?