Pihvi

Pekingin rock-kuningatar Helen Feng ERIKOIS-haastattelussa: ”Vittu mä vihaan mangopoppia!”

Jos joku on sitä mieltä, ettei kuuntelisi Radioheadia kuin aseella uhattuna, Modern Sky Festivalille saapuvan Nova Heartin laulajalle kävi niin kirjaimellisesti. Creatin erikoishaastattelussa Helen Feng kertoo, miten hän joutui drive by shootingin kohteeksi ja miksi puhe kansallisen kulttuurin puhtaudesta on hevosen paskaa.

Sanat: Timo T.A. Ikuri
Kuvat: Fake Music Media


MORO Helen!

Te tuutte kohta Helsinkiin keikalle Modern Sky -festarille (MAINOS-MAINOS!) tohon Creatin konttorin naapuriin.

”Joo, Suomeen on kiva tulla kesällä! Viimeksi me oltiin siellä loppusyksystä ja viivyttiin alle vuorokausi. Ciihottaa cowasti saada vähän aurinkoa ja haahuiluaikaa.”

Niin, viimeks te kävitte täällä tän sun Nova Heart -bändin kanssa Kutosella lokakuussa 2012. (Googlasin näillä liksoilla.) Mutjoo. Sä synnyt Pekingissä, mut muutit Yhdysvaltoihin, ja sit muutit taas sieltä takas Kiinaan. Miten vanha olit sillon ku muutit USA:han? Miten vanha sä oot NY?

”Olin kuusvuotias, kun muutin Valtoihin. Aloin käydä Kiinassa 12-vuotiaana, vuonna 1990 eli noin vuoden päästä Tiananmenin aukion hommista, koska mun vanhemmat oli huolissaan, että jotenkin menettäisin mahdollisuuden tutustua sukulaisiini Pekingissä, ja melkein joka vuosi sen jälkeen sit kävin siellä, kunnes 22-vuotiaana muutin pysyvästi takaisin. Nyt oon ollu Kiinassa 15 vuotta. Laske poju siitä.”

Okei. Siis öö 37-vuotias? 1978 oli hyvä vuosi! Millasta musaa kuuntelit pentuna? Muistatko jotain erityistä artistia tai bändiä tai biisiä tai videota, joka sai sut kelaamaan, että mä haluun olla niinku TOI!??!!?!?!?

”Pikkutyttönä rakastin Pekingin oopperaa ja klasaria, koska mulle alettiin opettaa pianonsoittoa neljävuotiaana. Sit ku muutin Valtoihin, ostin yhdeksänvuotiaana alelaarista kasetin, jolla Natalie Cole – siis Nat King Colen tytär – lauloi vanhoja jazzcovereita, ja sitä sit kuuntelin niin kauan, kunnes se kassu meni paskaks. Sit aloin metskata biisejä, joita se coveroi, ja menin aika syviin vesiin vanhojen jatsihommien kanssa, mikä ei ollu vaikeaa, koska me asuttiin sillon Louisianassa. Myöhemmin sit löysin Nina Simonen. Mä tykkään Debussystä, U2:sta, musikaaleista ja vanhoista Hollywood-leffajutuista, varsinkin 50-luvun musikaaleista. Tykkäsin Mozartista, vanhoista italialaisista aarioista ja kauhuleffasoundtrackeistä. En silti ikinä halunnu olla ku joku. Paitsi ehkä Stephen King. Halusin kirjottaa romaaneja. Ehkä kun opiskelin oopperaa, halusin olla Cecilia Bartoli, koska mun laulumaikka rakasti sitä. Ja Nina Simone, koska tykkäsin sen maailmaa nähneestä soundista, politiikkameiningeistä ja kreisiydestä. Kun olin teini Yhdysvalloissa, aloin kuunnella rockia ja altsua. Sit collegessa rupesin diggailemaan kokeellisemmasta ja elektronisesta kamasta, koska me asuttiin kommuunissa, joka oli täynnä taidekoulukakaroita. Julkisesti kuuntelin Le Tigreä ja Godspeed! You Black Emperoria ja salaa tanssin Britney Spearsia ja diskomusaa homofrendien kanssa, kunnes lopulta tulin ulos kaapista diskohommien kanssa, kun LCD Soundsystem teki siitä hyväksyttävää indiepennuille.”

Okei. Cowa. Koska sä aloit tehä ja soittaa omaa musaa?

”Neljävuotiaana. Skidinä en ikinä soittanu mitään nuoteista. Myöhemmin mun maikka kertoi, että mun eka sävellys oli ollu nimeltään ’Tää on Kani ja tää on Tiikeri’.”

Luin tämmösen anekdootin, että sä kävit teininä reiveissä ja jouduit vähän kuseen ja joskus sua ammuttiin jossain bileissä ja sit sä et uskaltanu enää käydä ulkona ja kuuntelit yksin himassa Radioheadia. Kerro lisää!

”Joo, suunnilleen noin se meni. Me mentiin kellarireiveihin 1995. Me mentiin ulos, koska vesi oli helvetin kallista niissä bileissä. DJ soitti acid housea ja technoa eikä ne myyny siellä viinaa, mutta vesi maksoi jotain kolme dollaria, mikä oli meiän mielestä maantieryöstö. Meillä oli vesipulloja autossa ja frendi, jonka kanssa olin tanssimassa, laittoi punaisen bandanan päähänsä, että se imisi vähän hikeä päästä siinä kävellessä. Se ei ollut kortteleita, joissa kannattaisi olla punainen bandana päässä. Jotkut kundit ajo ohi, tosi hiljaa, ja sit ne peruutti auton takas. Näin muutaman välähdyksen ja kuulin pop pop pop. Se ei kuulostanu niin kovalta, joten en mä edes ajatellu, että ne oli luoteja, varsinkin ku olin justiinsa tullu ulos kovaäänisistä reiveistä. Olin nähny aiemmin laukauksia vain elokuvissa, joten aattelin, että ne ois kuulostanu paljon dramaattisemmilta ja silleen holy shit -pelottavilta, mut tää soundi tuli ku jostain lelusta. Sit katoin ympärilleni ja näin, että kaikki makas maassa tärisemässä. Sanoin, että olipas paska vitsi. Mun frendi oli dyykannu maahan, ja mä vain seisoin siinä niinku joku tyhmä persereikä. Sit mun frendi nousi maasta ja meni sinne, missä se auto oli ollut, poimi asfaltilta luotien hylsyt ja näytti ne mulle. Mulla meni polvet veteliks. Bileet oli lähellä Houstonin Fifth Wardia. Halusin lähteä veke, mutta kundit keiden kanssa me oltiin tultu, oli lähteny haahuilemaan jonnekin, kun ne oli ottanu vähän lappuja, eikä me tiedetty, koska ne tulis takasin. Lopulta ne sit tuli ja me päästiin turvallisesti himaan, mutta kelasin, että tää ei välttämättä oo mun juttu. Olin nössö, en käyny bileissä kolmeen vuoteen, mut sain hyvät arvosanat ja stipendin collegeen, joten ehkä se oli hyvä juttu.”

”Mun frendi nousi maasta ja meni sinne, missä se auto oli ollut, poimi asfaltilta luotien hylsyt ja näytti ne mulle.”

Kun asuit USA:ssa ja sit myös jossain vaiheessa Kanadassa, niin oliko sulla mitään hajua mitä Kiinan musaskenessä tapahtui? Yrititkö ikinä vakuutella sun frendejä, että hei, sun pitäis ehdottomasti tsekata tää, ne tulee sieltä mistä mäkin?

”Alaikäsenä kelasin että Kiina on ihan paska, koska oisin halunnu hengailla kesät frendieni kanssa niinku muutkin normaalit teinit sen sijaan, että jouduin aina pakkaamaan kamani ja lähtemään kesäks Kiinaan. Collegen jälkeen mut vedettiin takas Kiinaan, kun mulle tarjottiin duunia, mutta ei mulla vieläkään ollu hajuakaan mitä täällä oli meneillään, kunnes mun frendi vei mut punkkeikalle vuonna 2002. Punkskene oli jo sillon kuolemassa, mut muistan kelanneeni, että mun pitää perustaa bändi. Kun muutaman kerran olin taas Valloissa, mun senaikainen kundifrendini oli Stiff Little Fingers -fani, skeittaaja, kalifornialainen punkkijäbä, joka oli sellanen saippuatukka, kun mä tapasin sen, mutta sit se laimeni ja teki maisterintutkintoa animaatiohommista. Mun mielestä se taisi olla ainoa tyyppi, jonka ikinä siellä vakuutin siitä, että Kiinassakin on musaskene, koska se oli ollu mun kanssa joskus Kiinassa. Kaikki muut vain uskoo, mitä media kertoo, eli Kiina on vain tehtaita ja savua ja sortovaltaa. Kiinassa on tietysti muutakin kuin sitä, mut useimmat amerikkalaiset uskoo, mitä ne näkee töllössä, eikä mulle tullut sellasta fiilistä, että mun pitäis todistella niille siitä maasta yhtään mitään muuta. En tiedä, ei mulla ollu ikinä tarvetta näyttää jengille mitään. Oon enemmän sellasta tyyppiä, että jos tykkään jostain, hyppään sekaan.”

Selevä. Sit susta tulikin MTV:n VJ Shanghaissa. Miten sä sinne päädyit ja millasta se oli?

”Ei siihen vaadittu ku casting couch, vähän suojelurahaa mafialle ja pikku temppu, jonka osaan tehä hamsterin ja helminauhan kanssa. Oikeastaan se on pidempi stoori, mut siinä oli kyse hyvästä tuurista. Olin oikeessa paikassa oikeaan aikaan. Itse duuni ei ollu sitä mitä odotin, mutta osa siitä oli kyllä glamoröösiä. Kaks päivää sen jälkeen, kun olin tullut duuniin, seisoin muotigaalassa punaisella matolla haastattelemassa julkkiksia, joita en tuntenu yhtään, koska en ollu yhtään perillä kiinalaisesta mediaskenestä. Mut lopulta se duuni ite ei tarjonnu mulle mitään luovaa kanavaa tai kasvun ja oppimisen paikkaa, joita oisin tarvinnut. Kiinan television toimintaympäristö on niin outo. Otin sit loparit ekan vuoden aikana.”

”Ei siihen vaadittu ku casting couch, vähän suojelurahaa mafialle ja pikku temppu, jonka osaan tehä hamsterin ja helminauhan kanssa.”

Suomessa töllö ei oo enää teineille eikä oikeastaan muillekaan populaarikulttuurista kiinnostuneille enää minkäänlainen suunnannäyttäjä. Toki MTV oli sitä vielä 90-luvulla, mutta nykysin on noi youtubet ja muut. Tietty isot formaattiohjelmat (en nyt tässä ala selittää sulle mikä on Vain elämää) vaikuttaa siihen mistä juntit diggaa, mutta össönsöö. Mites Kiinassa, oliks tai onks MTV kovakin juttu?

”Töllö on edelleen vaikuttaja, mut enimmäkseen isot skabat, kuten säkin sanoit. Kiinan MTV käpähti siihen, ettei se päässyt kaapeliverkkoihin monessa kaupungissa. TV-termeillä sitä ei saatu ’ländättyä’ useimpiin territorioihin Kiinassa, ja ne sit teki enempi tai vähempi sisältöä muille kanaville, ja sit piti mennä aina sen kanavan maun ja sääntelyn mukaan, mikä usein tarkotti, että siitä tuli aika rajottunutta ja paskaa. Televisio itsessään on tosi hevisti säännteltyä, joten oikea kulttuuribuumi Kiinassa tuli internetin myötä, ja Euroopan lailla tai ehkä vieläkin rajummin kuin Euroopassa, perinteinen media ei oo läheskään niin tehokasta kuin ihmisten itsensä luoma sisältö. Piratismi kaikkine pahoine puolineenkin oli isossa roolissa siinä, että Kiina pääsi näkemään maailmaa, koska se toi matskut laajasti saataville eikä menny sensuurifiltterin läpi. Nyt ku piratismia kitketään veke, netissä saatavilla olevan kulttuurin määrä laskee myös. Mut se ei tarkota, etteikö sosiaalinen media ois edelleen merkittävä juttu. Meiänlainen artisti rakennetaan verkossa, koska melkein mikään matsku mitä teen ei toimis perinteisessä telkkarissa, koska se ei läpäsis sensuuria, joten me ei edes yritetä. Me ratsastetaan internetillä ja meiän oma sosiaalisen median tiimi on mun Fake Love Music -leibelin promohommien sydän.”

Jostain tullu vitusti perhosia Helen Fengin ympärille.

Viime vuosikymmenen ja jopa viiden vuoden sisään Kiinan musa- ja etenkin festariskene on kasvanu massiivisesti. Onks se just sosiaalisen median ansiota: jengin on helpompi löytää toisensa, etsiä uutta kamaa ja promota tapahtumia? Vai onks suhteellisen nuori vaihtoehtokulttuuri vihdoinkin saavuttanu siellä kriittisen massan ja nyt sit RÄJÄYTETÄÄN?

”Musta festaribuumi on osittain sellasten asioiden seurausta, joilla ei oo välttämättä mitään tekemistä musan kanssa. Enimmäkseen sisältö sinänsä ei vedä jengiä vaan se, että järkätään iso tapahtuma, jossa jengi kokoontuu. Mun mielestä se ei ooo mikään oikea indikaattori sille, että vaihtoehtoisempi kulttuuri ois saavuttanut kriittisen massan, koska jos niin ois, se näkyis terveempänä meininkinä kaikilla muillakin musabisneksen alueilla. Mulle musabisneksessä on edelleen kyse musasta, ja jos festaribuumi menis samaa tahtia ku kiinalaisten artistien tuottaman sisällön määrä ja laatu, sit siinä ois järkeä, mut samaan aikaan ku festarien määrä kasvoi, uusien laadukkaiden artistien ja bändien määrä jämähti dramaattisesti vuoden 2008 jälkeen. Katopa montako kiinalaista headlineria noilla festareilla on perustettu vuoden 2008 jälkeen. Vituttaa sanoa näin, mutta uusien hyvien bändien määrä ja laatu on ollu laskussa eikä kasvussa. Jos taas festareilla tsiigailee ympärilleen, siis katsoo yleisöä eikä numeroita, näkee ettei monikaan festarikävijöitä ole musadiggareita vaan ihan vain uteliaita tyyppejä, jotka tulee hengailemaan isoon porukkaan ja ihmettelemään, mistä tässä hässäkässä on kysymys. Tavallaan se on myös hyvä juttu, koska paljon uusia ihmisiä tutustuu koko livemusan konseptiin, ja siitä on mun mielestä tullu festarien tärkein tehtävä. Viistoista vuotta sit useimmat artistit auko suitaan taustanauhan päälle, mutta nyt jengi tietää, että on kitara, basso, rummut, syna ja laulajan pitäis oikeesti laulaa. Kun mä oon tehny promoa lafkoille seitsemän vuoden ajan ja nyt oon oman levylafkan pomo, mä oon muutamankin kerran pudonnu niihin infrastruktuurin aukkoihin, jotka aiheuttaa tän stagnaation. Mut koska talous on niin hevisti kallistunu festareilla soittamiseen äänitetyn musiikin sijaan, harva haluaa investoida aikaa tai rahaa niiden infrastruktuurin aukkojen täyttämiseen. Vielä on paljon duunia ennen ku oikea käännekohta tulee.”

Helen Fengin mielestä Kiinan festaribuumi ei tarkoita sitä, että maahan olisi syntynyt samaa tahtia uusia bändejä, joilla olisi jotain annettavaa yleisölle. Itse hän taistelee vuoteen 2008 jämähtäneen musaskenen stagnaatiota vastaan pyörittämällä omaa levy-yhtiötään.

Kun mä kävin Pekingissä 1999, punkskene oli voimissaan. Onkohan muuten Anarchy Jerks ja Brain Failure ja noi muut vanhat bändit vielä olemassa?

”Punkskene kuihtu 2000-luvun alussa. Vain muutama bändi selvis: Brain Failure, Reflector ja Mi San Dao, mut sen johtohahmo muuten kuoli just sydäriin. Jotkut sai jalan länkkärileibelien oven väliin, niinku vaikka Hell Catille, ja rundas USA:n punkskenessä, mut jotkut punkkarit meni elektroskeneen ja toiset taas mainstreamin suuntaan väsäämään hoilotusbiisejä collegeteineille, niinku vaikka Reflectors. Pekingin punkskene menetti hetkeks puhtinsa, kun kaikki vanhat venuet pantiin maan tasalle. Viime aikoina on tullu muutama uus venue, kuten School Bar, jossa on tosi hyviä uuden sukupolven garagepunkbändejä niinku vaikka The Diders. Muissa kaupungeissa on vahvoja skenejä, jotka on menny koko ajan eteenpäin, ehkä kovimpana Wuhanissa.”

Niin, sitä piti äsken kysyä, että sillon 1999 Kiinan musaskene näytti tosi kahtiajakautuneelta. Oli joko ihan vitun hirveetä superkaupallista muovista poikabändihuttua tai sit sellasta maanalaista punkskenen outlaw-touhua. Tuntui, ettei siinä välissä ollu mitään. Tai no, Modern Sky -lafka oli just julkassu ekat juttunsa, mutta siinä se sit melkein olikin. Nykyisin tuntuu, että toi kuilu ois jotenkin täyttyny: ei tarvi olla enää superkaupallista tai supermarginaalista vaan on sellasia teidän kaltasia bändejä, jotka tavottaa paljon jengiä mut silti tekee musaa omilla ehdoillaan. Voin tietty olla ihan vitun väärässäkin. Mitä mieltä – what mind?

”Oli siellä jotain kamaa, jotain ei ehkä ollu niinkään ulkkarien saatavilla vaan enempi kiinalaisten tietosuudessa. 80-luvulla Rock Records loi ekan rocktähtisukupolven, ja niiden kulta-aikoina oli staroja, jotka täytti stadioneja. Sit vuoden 1989 jälkeen se kyykähti, koska kulttuuri joutui koville Tiananmenin jälkeen. Sit 90-luvun lopulla tuli punk- ja metallibuumi, jonka alotti Scream Records, ja sit alko Modern Sky, joka aluks keskitty pop-punkiin ja brittipoppiin. Seuraavassa aallossa tuli Shan Shui Records, joka teki elektronista musaa. Sit kaikki ne kyykkäs 2000-luvun alussa, kun Taiwanista tuli mandopop-buumi, eli vissiin sit just se paskapoikabändihomma, joista puhuit. Sit viime vuosikymmenen puolivälissä tuli hirveä levylafkabuumi: Pilot oli alkuun hajanaisempi mut sit keskitty raskaampaan musaan, 13 Months Records, joka keskitty enempi folkiin, ja muutama muu, jotka tasapainoili mainstreamin ja altsun välillä, ja sit Maybe Mars, joka alkoi tuupata artsu- ja post-rockia ja kokeellisempaa kamaa. Vikat kuus vuotta on sit pyöritty paikallisten artistien kanssa, jopa popmaailmassa, kun toi aiemmin voimakas mandopop-homma sai bitch-släppiä musaskabavoittajista, niinku China Voice, China Song ja sillee. Hyvä asia tossa hommassa on se, että useimmat niistä onneks vähintään osaa laulaa ja tanssia. Vittu mä vihaan mandopoppia! Nyt varmaan voi sanoa, että just sitä mä jouduin hehkuttamaan MTV:llä, ja se oli iso syy, että otin loparit.”

”Vittu mä vihaan mandopoppia!”

Jos punkskene kukoisti sillon viistoista vuotta sit (vittu ku tuliki vanha olo), missä pörisee NY?

”Tyylillisesti ei oo mitään yhtä juttua. Tosi moni tyyli on levinny tosi laajalle. On artisteja, jotka tekee mitä vaan. Elektro oli vähän aikaa iso juttu. Pakko sanoa, että mä olin osa sitä mun aiemman bändin Pet Conspiracyn ja varhaisen Nova Heartin kanssa, mutta nyt on taas iso post-rock-juttu menossa ja New Noise -lafkalla on hyviä sen alan juttuja, niinku Wang Wen, joka teki just Euroopan-rundin. Mut mikä ois tuoreinta ja kiinnostavinta kamaa. Okei, Peking ja Shanghai on aika vakiintuneita musakaupunkeja, jotka on kiinni kansainvälisissä trendeissä, mutta tuorein soundi tulee muista kaupungeista. Wuhanissa, Chengdussa, Xi Bein alueella on vahva skene, ja Länsi-Kiinasta tulee tosi siistiä, teeskentelemätöntä ja tuoretta kamaa. Musta tuntuu, ettei fokus ole enää Pekingissä, ehkä koska se on liikaa klikkiytyny liian monen asemansa vakiinnuttaneen artistin ympärille, vaan se kiinnostavin kama syntyy siellä, missä ympärillä ei oo liikaa sitä olemassaolevien ja voimakkaiden vaikutteiden hälyä.”

Aikoinaan Kiinan musaskene eli eristyksissä. Jengi sai ulkomaiset vaikutteensa himassa äänitetyiltä kokoelmakassuilta ja kauppoihin dumpatuista länsimaisista cut-out-cd:istä, valtio sensuroi mediaa ja jakelukanavia ja sillee. Nyt netin kautta on saatavilla kaikki maailman musa. Voiks kiinalainen musa sen takia vesittyä ja menettää omaleimaisuutensa? Uhka vai mahdollisuus? U/M?

”Mahdollisuus. Jos jengi sanoo, että miksette ota vaikutteita omasta kulttuuristanne, niin minäpä kerron. Kuuskytluvulla tuli kulttuurivallankumous. Jengiltä riistettiin niiden luovuus, historia ja melkein kaikki kulttuuri. Ne aivopestiin ja koulusysteemi muutettiin niin, että ne näki kulttuurin uhkana, joka piti avoimesti tuhota, lukuun ottamatta tosi tosi harvoja valtion hyväksymiä teoksia. Kuvittele, että sulla on kiva hima, joka on täynnä kivoja esineitä ja valokuvia sun perheestä. Sit joku tulee ja polttaa sun talon maan tasalle. Sun täytyy rakentaa se uudestaan, mutta jos et sä lähe sieltä veke, sulla ei ole mitään muuta kuin tuhkaa, josta sä voisit kasata jotain. Eli sun on pakko lähteä metskaamaan niitä juttuja, jotka sä tarviit rakentaakses sen talon uudestaan, ja ehkä sä voit jopa löytää niitä kuvia sun perheestä naapurilta tai frendiltä. Se on Kiina. Kun me alettiin jälleenrakentaa kulttuuria vuonna 1976, meillä ei ollu mitään muuta ku raunioiden tuhkaa. Mitä kauempaa meiän talosta me lähettiin hakemaan rakennustarvikkeita, sitä parempi. Viime vuosina meillä on ollu mahdollisuus matkustaa meiän bändin kanssa Afrikkaan, mikä vaikutti tosi paljon meiän uusimpaan levyyn. Sieltä löytyi niitä tarpeita, joista me sitä taloa rakennettiin. En mä usko, että muiden kulttuurien vaikutteiden omaksuminen heikentää omaa kulttuuria. Uskon, että mitä enemmän vaikutteita on, sitä enemmän syntyy myös itseluottamusta, ja sitä enemmän pystyy tekemään jotain omaa. Minkä tahansa mahtavan imperiumin kulttuurin huippu saavutettiin sillon ku imperiumi oli laajimmillaan. Kelaa brittejä ilman teetä, ranskalaisia ilman kahvia tai amerikkalaista musaa ilman afrikkalaisia vaikutteita. Ei me haukuta Debussyä siitä, että se yritti matkia itämaista musaa, me kutsutaan sitä merkittäväksi ranskalaiseksi säveltäjäksi, vaikka sillä oli pakkomielle itämaisesta musasta. Taide ei saa olla nationalismin väline, ja kaikki puhe kulttuurin puhtaudesta on täyttä hevonpaskaa. Kuka tahansa, joka tietää yhtään mitään musiikin historiasta, tietää että se on hevonpaskaa.”

”Taide ei saa olla nationalismin väline, ja kaikki puhe kulttuurin puhtaudesta on täyttä hevonpaskaa.”

Meiän länkkärien on helppo kuvitella, että joka puolella maailmaa jengi janoaa angloamerikkalaisia vaikutteita. Se kulttuuri-imperialistinen kela on iskostettu meihin. Mut miten tärkeitä muista Aasian maista tulevat vaikutteet on kiinalaisille artisteille? Jos vaikka Koreassa tai Japanissa nousee joku musatrendi, heijastuuko se kiinalaiseen musaan?

”Onks amerikkalainen musa pelkkää countrya? Onks brittimusa pelkkää Oasista? Onks espanjalainen musa pelkkää flamencoa – joka muuten tulee alun perin Lähi-idän musasta? Kulttuuri on liikkumista, matkustamista, vaikutteita ja kasvamista. Countrymusa on oikeesti osittain saanu vaikutteita intiaaneilta, jotka taas on aasialaisia, jos mennään historiassa tarpeeksi pitkälle jääkauden lopulle asti, ja niiden kulttuuri oli asia jota eurooppalaiset yritti hävittää, mutta myöhemmin se sekoittui eurooppalaiseen kansanmusaan, mistä syntyi amerikkalainen country. Ainoa syy, miksi jengi kuvittelee, että kaikki janoaisivat angloamerikkalaisia vaikutteita, on se, ettei jengillä ole hajuakaan, miten se mitä ne pitää angloamerikkalaisena, ei ole angloa eikä amerikkalaista. Se musa on sekoitus juttuja, jotka tulee Afrikasta, Etelä-Amerikasta ja Aasiasta, mistä esimerkiksi kitara on peräisin. Ei ole mitään aitoa angloamerikkalaista musaa, aivan kuten ei ole puhtaasti kiinalaista musaa, koska Kiina oli myös valtakunta, johon naapurimaat ja kauppakumppanit vaikuttivat vahvasti. Ajatus jonkin kulttuurin ylivertaisesta vaikutusvallasta on poliittinen konstruktio eikä kulttuurinen fakta. Jengi käyttää näitä kapeita määritteitä hälventääkseen menneisyyden ja antaakseen ne nykyisten vallanpitäjien käsiin, jotka voi sit todistella vaikutusvaltaansa ikään kuin ne ei ite ois historian vaikutteiden tuotteita. Kulttuuri-imperialismi tarkottaa alkuperäisten juttujen väkivaltaista tukahduttamista, mutta myös vallotetut voi vaikuttaa vallottajiinsa kulttuurillaan. Afrikkalainen musa ja sen leviäminen vaikutteina ympäri maailmaa on vahva esimerkki.”

WÖÖRD. Vielä yks juttu: miten sillä teidän lafkalla eli Fake Music Medialla menee? Vallotatteko maailman?


”Me avataan toimisto Berliinissä ja ollaan just saamassa investointifyrkkaa, jolla voidaan tehä jotain isoa ja sainata paljon artisteja. Me kasvetaan ja haalitaan lisää jengiä. Me käydään paljon yhdessä ulkona syömässä, koska mun mielestä meiän duunarit on liian laihoja. Me yritetään lihottaa niitä.”

JÄIKÖ NÄLKÄ?