Pihvi

Oksennuspussien oratorio – Nick Caven ylijäämähourailu turskahtaa maaliin

Nick Cave kirjoitti romaanin oksennuspusseille. Jean Ramsay repii ne silpuksi.

Sanat: Jean Ramsay
Piirros: Jenni Väre


”Voisin syödä aakkossoppaa ja paskoa parempia tekstejä kuin hän.” Tom Waits on tarinan mukaan sanonut näin Bruce Springsteenistä.

Kai sen sopan voisi oksentaakin. Niin Nick Cave on varmaan miettinyt istuessaan lentokoneessa viime kesänä.

Tarkoin varjeltu ja valmiina median kouriin pudotettu Balladi pahalle ololle (The Sick Bag Song) on päällisin puolin oksennuspussien pintaan raapustettu matkakertomus Bad Seedsin kesän 2014 Yhdysvaltain-kiertueesta.

Kuten tästä saattaa päätellä, se on fragmentaarinen, impressionistinen ja täynnä mustaa huumoria. Se on myös kuumehoureinen, surrealistinen ja täynnä toistoa ja takautumia.

Siinä mielessä se todella on laulu, jonka kerroksellisuus taotaan tajuntaan nimenomaan kertosäkeiden ja koukkujen kautta. Eli klassista Cavea, kaikin puolin.

Idoli

Viime vuosina Cave on raottanut verhoja munkinkammioonsa, paikkaan jossa luominen tapahtuu. Balladi pahalle ololle asettuu tähän jatkumoon vaivatta. Jollain tasolla se ottaa rakenteensa viimevuotisesta, Ian Forsythen ja Jane Pollardin dokumenttielokuvasta 20 000 Days on Earth ja toissavuotisen Push the Sky Away -levyn kolossista Higgs Boson Blues.

Kuten nämä, se on henkilökohtainen, näennäisen avoin, ja täynnä haamuja ja muistumia. Näennäisen rehellinen, mutta pinnan alla tikittää tarkoin viritetty referenssien ja oman ilmaisun toisiinsa tukeutuva mekanismi. Cave näyttää itsestään juuri sen verran kuin teos tarvitsee, muttei pätkääkään sitä enempää.

Oksennuspussi itsessään on parodia Patti Smithin repusta, jonka pohjalta tämä kirjoitti kirjansa Woolgathering (1992). Siinä missä Smithillä on repussaan rubiini, villalankaa ja transistoriradion osia, Caven pussin pohjalla on eräänlaisia painajaismaisia pikkuhahmoja. Se on täytetty ikään kuin elävillä guatemalalaisilla ”huolinukeilla” hänen tärkeimmistä vaikuttajistaan Elviksestä Hank Williamsiin (ja mielipuoliseen James Browniin!). Mutta oksennuspussissa on myös neljä savista lasta (Caven omat pojat? Kaksospojat Susie Bickin kanssa, Luke ja avioton poika Australiassa = 4) ja huvittavimpana sokerina pohjalla tragikoominen pieni Bryan Ferry sinisissä uimahousuissaan.

”Oksennuspussissa on myös neljä savista lasta ja tragikoominen pieni Bryan Ferry sinisissä uimahousuissaan.”

Ferryn hahmo on kirjan surullisin. Cave kohtaa sen ensimmäistä kertaa vieraillessaan vaimonsa kanssa tämän malliystävättären, Ferryn vaimon ja Ferryn kodissa nukahdettuaan uima-altaan reunalla olevaan aurinkotuoliin. Cavelle ilmestyvä (unessa vai hänen herättyään, tämäkään ei ole varmaa, ja sillä pelataan tietoisesti) Ferry sinisissä uimahousissaan on jonkinlainen luovuuden ja viriiliyden vastakohta.

”Olimme tulleet käymään Lucy Ferryn luona. Bryan oli työmatkalla. Olin helpottunut. Kuka haluaa tavata lapsuuden sankarin?

[…]

Ajauduin omille teilleni ja löysin uima-altaan, jota ympäröi korkea aita. Riisuin takkini, istahdin aurinkotuolille varjon alle ja nukahdin.
Herätessäni näin Bryan Ferryn uimahoususillaan seisomassa altaassa. Hän oli kalpea, komea ja aivan paikoillaan.

En ole kirjoittanut yhtäkään laulua kolmeen vuoteen, hän sanoi.

Mikset? Mikä sinua vaivaa? kysyin.
Hän heilautti epäröivästi kättään, viittilöi ympärilleen.

Ei ole mitään, mistä kirjoittaa, hän sanoi.

Sitten hän sukelsi pinnan alle.” (s. 48)

Kohtaaminen saa Caven työskentelemään kotiin päästyään ennenkuulumattomalla vimmalla, kirjoittamaan kirjoittamasta päästyään – mistä tämä käsillä oleva kirjakin on eräässä mielessä lopputulos.

Poika

Kuten laulussa tai balladissa, kirjassa on hahmoja ja elementtejä, jotka toistuvat ja saavat sitä kautta syvempää merkitystä. Keskeinen on ”siltapojan” hahmo, jolle kirja on omistettu ja johon tutustumme heti alussa.

Kirjan avaavassa kohtauksessa poika kuuntelee lähestyvää junaa raiteen kautta välittyvän jylyn hypnotisoimana. Kuvailtu kohtaus on romantisoitu, selkeästi kauan sitten tapahtunut, ja ehdottomasti jossain maalla, luultavimmin syvässä Etelässä. Tai niin Cave sen ainakin maalaa.

Caven mytologian tuntien poika on junien laulun ja siinä vapauden kaiun kuuleva pieni Johnny Cash (mieleen palaa The Firstborn Is Dead -albumin Folsom Prison Bluesin vuoden 1968 vankilaliveä ”whoo-hoo!” huutoineen ironisoiva Train Long Suffering), tai nuori Elvis Aaron Presley, jonka syntymää mytologisoiva Caven kappale Tupelo (samalla vuonna 1985 julkaistulla levyllä, muuten) kaikuu selkeästi myrskyisenä jylynä taustalla tässä lapsuuskuvaelmassa.

Juna on tietenkin tulevaisuus, mainen mammona mömmöineen, teknologian maailma iphoneineen ja interneteineen, lentokoneet oksennuspusseineen, heroiinin jyly suonissasi sen matkatessa kohti aivoja. Poika on Elvis ja Cash, mutta myös tietenkin: Cave itse.

Myöhemmin kirjassa paljastuu, että kyseessä on hänen kotikaupungissaan sillalta pudotessaan kuollut pieni poika. Se on jälleen jonkinlainen tiedostamaton kaksonen, sijaiskärsijä; kirjallinen versio Elviksen kuolleesta kaksoisveljestä Jesse Garonista tai Johnny Cashin Jack-veljestä, jonka sahanterä halkaisi 15-vuotiaana. Nämä tietenkin olivat vaikuttimina Caven debyyttiromaanin sankarin Euclid Eucrow’n pahvilaatikkoon kätkytkuolleelle veljelle.

Tämä referenssien kerroksellisuus on Caven helmasynti, ja se pääsee kukkaan tässä kirjassa pahemmin kuin koskaan aiemmin. Kenties siksi, että Cave kirjoittaa viimeinkin kirjaa samalla ahnaalla ja sadomasokistisella otteella kuin lauluja: satyyrin ruumistaan länsimaisella sivistyksellä runkaten. Paradoksaalisesti se on myös kirjan viehättävimpiä puolia, sillä Cave tekee myyttien ja mudan sekoittamisensa todella hyvin, mestarin hallituin ottein.

”Cave kirjoittaa viimeinkin kirjaa samalla ahnaalla ja sadomasokistisella otteella kuin lauluja: satyyrin ruumistaan länsimaisella sivistyksellä runkaten.”

Parhaimmillaan Cave on silloin, kun hän ei masturboi omalla nokkeluudellaan eikä kudo pientä viitteiden hämähäkinverkkoaan vaan on hetkessä läsnä ja viiltää kynällään tarkoin sivalluksin.



”On countryn aika, ja minä olen Austinin kummajainen! Viereisessä pöydässä naispuolinen euroopanihminen paljettistetson päässä kuopaisee aivot miehensä katkaistusta päästä. Hän syö miehen silmät. Tämä on muuten täysin totta. Naulitsen itseni mustuneeseen brontosauruksen kylkiluuhun ja ankanrasvaranskalaisiin, ja pureskelen, sitten huoneen toiselta puolelta kuuluu ’Jabadaba saatanan duu!’ kun Retu tinttaa himoshoppailijavaimoaan Vilmaa keilapallolla ja jättää rusikoidun ruumiin
Willie Nelsonin patsaan juureen. Olen Austinin kummajainen!”
(s. 116)

Tämä voisi olla kadonnut säkeistö yhdestä Caven hienoimmasta mytologian ja tradition pyöräytyksestä, Stagger Leestä. Ilkeä ja humoristinen, rustojen suorastaan kuulee musertuvan.

Tiresias

Uskontoa, klassisista mytologiaa, korkeakulttuuria ja rock’n’rollin mytologiaa sekoittava Balladi pahalle ololle on Caven oma Autio maa (1922), ja T.S. Eliot on Tiresias sen keskipisteessä. Silti tuon teoksen ensimmäiset rivit tuntuvat selittävän Caven kirjan paremmin kuin mikään lehdistötiedote voisi.

”Huhtikuu on kuukausista julmin,
kasvattaa syreenejä kuolleesta maasta
sekoittaa muiston ja halun,
herättää kevätsateellaan tunnottomat juuret.”

Muisto, halut, tunnottomat juuret. Siinä ne kaikki tämän kirjan teemat ovat, tuossa lähtöpisteessä. Se, että kirja päästetään markkinoille juuri huhtikuussa, on tietoinen valinta.

Eliotin runon alku on halpa goottiklisee, samassa mielessä kuin se pitkänäperjantaina Golgatan ristille rusikoitava mies on referenssi, joka Caven kaulassa kultaisena sijaiskärsijöiden sijaiskärsijänä killuu läpi tämän kirjan ja koko hänen uransa.

Eliotin, kaksineuvoisen Tiresiaksen, tilalla on henkitoreissaan olevan lohikäärmeen hahmo, jonka Cave pelastaa sillan alta ja tuo hotellihuoneeseensa. Tuon ensimmäisen yön aikana se sekoittuu Caven mielessä hänen vaimoonsa ja sen kautta romantisoituun Muusaan. Se on ikiaikainen ja syöksee tulta, mutta se kuolee Caven syliin.

Tuossa hetkessä on tämän kirjan keskipiste, piste jonka ympärillä maailma pyörii, Caven oma vuorisaarna:

”Kaikki tapahtuu, on tapahtunut ja tulee tapahtumaan uudestaan. Kaikki mikä on olemassa, on aina ollut ja on vastakin. Muisto on kuvitelmaa; se ei ole totta. Älkää hävetkö sen luomisvimmaa; se on sydämenne hurmaavin sopukka. Myytit ovat todellista historiaa.” (s. 68)

Lohikäärme kuolee ja löytyy aina uudestaan. Poika sillalla palaa sillalle, vaikka on hukkunut sen alle. Maailma toistaa itseään. Mitään uutta ei ole auringon alla.

Lohikäärmeeseen liittyy myös sillalla silloin tällöin kohdattavan tytön hahmo. Mustan tytön valkoiseen minihameeseen ilmestyy aina sen valtion lippu, jossa he sillä hetkellä ovat. Musta tyttö on tietenkin valkoisen pojan vastakohta, junaraiteiden tuolla puolella asuva Toiseus siinä yhteiskunnassa, johon Cave tässä kirjassa (ja urallaan muutenkin) selkeimmin viittaa, Yhdysvaltain syvässä Etelässä.

Narkissos

Henkilöhahmojen ohella on muitakin toistolla tajuntaan ankkuroitavia tehokeinoja. Luku yhdeksän on tärkeä, ja se toistuu erilaisina eri lentoyhtiöiden oksennuspusseina, muusien niminä (Kalliope, Euterpe, Erato, Kleio, Melpomene, Polyhymnia, Terpsikhore, Thalia ja Urania), yhdeksänä enkelikuorona, yhdeksänä eri ihmisenä tai ryhmänä, joita Cave kiittää kirjan lopussa, ja niin edespäin.

Kuten Cavella aina, luku yhdeksän tulee tietenkin Raamatusta, niistä yhdeksästä pienestä sileästä kivestä, jotka Daavid valikoi laukkuunsa lähtiessään taisteluun Goljatia vastaan.

Caven yhdeksän oksennuspussia ovat siis pieniä ohjuksia, ja hän tähtää ne meihin, jättiläismaiseksi paisuneeseen yleisöönsä. Välillä hän osuu silmien väliin, välillä sileä kivi lentää ohi.

Kuten sanottu, mitään uutta ei ole auringon alla. Cave varastaa – kuten hän tässä kirjassa myöntää – sumeilematta, ottaa rakenteita jonka päälle ripustautuu, käyttää nimien ripottelua eräänlaisena referenssien meikkipussina, mutta myös sumuverhona.

Ei ole mitään kovin omaperäistä tai edes omaa: aivan kuten 20 000 Daysin taustalla kaikui Einstürzende Neubautenin 12305(te Nacht), on tämän kirjan konsepti pitkälti pöllitty tuon samaisen yhtyeen Blixa Bargeldilta, tuolta ensimmäisen sukupolven Bad Seediltä.

Vuonna 2009 Bargeld julkaisi matkapäiväkirjan Europa Kreuzweise: Ein Litanei (Rezidenzverlag), jossa hän kävi läpi Alles Wieder Offen -kiertueen aikana Euroopan pääkaupunkien hotelleissa ja lentokentillä muhineita ajatuksia. (Helsinki mainitaan sivuilla 51–53: Bargeld yöpyy mitä ilmeisimmin Glo-hotellissa ja syö Chez Dominiquessa ”vanhahtavaa ranskalaista keittiötä bisnesmatkailijoille ja ruoalla tärkeilijöille”.) Ainoa mitä Cave ei varasta on Bargeldin suorastaan onanistinen ruoalla mässäily, mutta paheensa kullakin.

Kuten Liken käännöksissä silloin tällöin tuppaa käymään, Einari Aaltosen pääpiirteittäin onnistuneeseen käännökseen on eksynyt harmillisia huteja. Kun sivulla 35 Cave sekoittaa mustaa hiusväriä värjätäkseen tukkansa, on alkukielen ”paste” käännetty voiteeksi, vaikka tahna olisi kenties ollut parempi.

Yksi kirjan läpi kulkevista toistuvista elementeistä, klassisen murhaballadin (kuinka yllättävää, Nick) The Butcher Boyn kertosäkeen viimeinen rivi (”died for love” alkuperäisessä balladissa, Cavella kuitenkin ”died of love”, s. 87) on käännetty muotoon ”kuolin rakkauteen”, vaikka ”rakkaudesta” olisi kenties ollut oikeampi. Nyt valitussa muodossa rakkaus näyttäytyy pikemminkin jonkinlaisena lätäkkönä, johon kertoja on hukkunut sammuttuaan siihen, mikä tietenkään kirjan teemat huomioimatta ei ole ollenkaan huono valinta. Toivottavasti se ei ole tahaton.

Pahiten kuitenkin särähtää kirjan nimen käännös, mutta tämä voi yhtä hyvin olla kustantajan linjaus eikä kääntäjäparan kämmi.

Jos The Sick Bag Song ottaa siis nimensä lentokoneiden oksennuspusseista – joihin se on Yhdysvaltain-kiertueen aikana pääasiallisesti raapustettu (tai siis näin halutaan ainakin uskotella), Balladi pahalle ololle menee käännöksenä sivuun ainakin seuraavista syistä:
a) ei ole pahaa oloa vaan oksennuspussi
b) ei ole balladia vaan laulu
c) laulu ei kerro pahasta olosta vaan se on kirjoitettu oksennuspusseihin.

Jos Cavella olisi ollut ”paha olo”, oksennuspusseille olisi varmaankin ollut muuta käyttöä. Niissä olisi oksennusta. Tätä kirjaa ei olisi.

Kenties sillä tarkoitetaan jonkinlaista henkistä pahaa oloa, joka ”oksennetaan” kynällä pussin pintaan?

Ei.

Cave on pääosin hyvällä tuulella, kirjan tyylilaji on pikemminkin sivistynyt kuumehoure, ja todistettavasti Cave oksentaa vain kerran: simpukoita ja suolarinkeleitä Milwaukeessa, teatterin takakujalla, suoraan katuojaan.

Closure

Kirjan ehkä hienoin lause on välittömästi alussa tuleva, käännöksen ulkopuolelle jäävä, ensimmäisen oksennuspussin vasempaan yläreunaan raapustettu ”Closure is the numbness of memory”.

Termi ”closure” itsessään on leimallinen: nykyamerikkalaisuuden (Yhdysvaltain-kiertue, muistattehan?) yksi Pyhistä Sakramenteista, pahan olon oksentamisen ja viidenpennin self help -terapoinnin korkein huippu, latteuksien ja lässyttelyn nirvana.

Sitä ei edes kunnolla voi kääntää, sillä kyseessä on uusiotermi, joka ei tule mistään tai varsinaisesti tarkoita mitään. Yhtäältä se on keskustelun vaikenemista, päätepisteeseen saapumista, tai ihan vain kunnon perinteistä arpeutumista, sillä arpikudoshan ei tunne mitään.

Arpeutunut kohta on se kohta, jossa muisti on turtaa, ja siitähän tämä kirja lähtee liikkeelle: kiertämisen junnaavasta tylsyydestä, siitä tyrmästä, johon kiertävä muusikko on lukittuna vuodesta toiseen, usein samojen syntisten kanssa – niin lentokoneissa ja takahuoneissa kuin myös omassa päässään.

Yhdeksän on myös tietenkin Danten Helvetin yhdeksän piiriä. Bad Seedsissä soittaa tätä kirjoitettaessa kahdeksan jäsentä, mutta ei se yhdeksäs kaukana menneisyydessä ole.

Kenties siinä kohdassa sattuu vain olemaan turta kohta, arpi.

JÄIKÖ NÄLKÄ?