Poklomi

Lauri Kemppainen: Johdatus populaarimusiikin filosofiaan, osa 5 – Jumalattomuuden ilosanoma

Syyllistyykö folkpunkkariksi kutsuttu Frank Turner performatiiviseen ristiriitaan kappaleessaan Glory Hallelujah?

Frank Turnerin Glory Hallelujah on verevää rockia, mutta aneemista ateismia.

Railakkaan poljennon päälle Turner tiputtelee visioita uudesta ja paremmasta maailmasta. Paasto vaihtuu pitoihin ja uskonvahvistukset tanssikenkiin, kun veljet ja siskot rientävät pappien hallinnoimasta pimeydestä katuja kansoittamaan. Optimismin syytä toistellaan voitonriemuisasti: Jumalaa ei ole eikä ole koskaan ollutkaan!

Kyseessä on siis gospelbiisi, joka julistaa jumalattomuuden ilosanomaa.

Tunnustuksellisen taiteen miehenä arvostan Turnerin suorasukaisuutta. Paikoin Glory Hallelujah piirtää terävälinjaista karikatyyria jumalauskon lieveilmiöistä. Mutta jokin biisin sävyssä vaivaa minua. Sen ateismissa maistuu aspartaami. Pelkään Turnerin lukeneen enemmän Dawkinsia kuin Nietzscheä.

Vakavamielistä ateistia pidän kunnioitusta herättävänä, jylhällä tavalla traagisena hahmona. En nimittäin tiedä yhtään vakuuttavaa syytä, minkä takia ateisti ei olisi johdonmukaisesti myös nihilisti. Ja nihilisti joutuu katsomaan eksistentiaaliseen kuiluun (luultavasti samaan kuin uskonnollinen mystikkokin, mutta eri johtopäätöksin) ja kantamaan siitä hyvästä uurteita ohimollaan.

Moraalisen totuuden ja kauneuden kaltaiset, useimpien itsestäänselvyyksinä ottamat asiat ovat nihilistille vain hauraita illuusioita. Läpikuultavia riepuja kaaoksen voimien riepoteltavana. Ateistinen nihilisti ymmärtää, mitä jumalauskossa on filosofisesti pelissä. Huolimatta siitä, että ei itse pysty Jumalaan uskomaan.

Kuva: Dlow & Nordberg

Glory Hallelujah ei ole kuiluun tuijottelua. Sen riehakas syke kumpuaa oikeamielisestä moraalitunnosta. Protestilauluperinteen hengessä Turnerin ralli on itsetietoisesti oikealla asialla. Se on kuin emansipaatioanthemin arkkityyppi.

Ja juuri tämä minua mietityttää. Syyllistyykö Turner jonkin sortin performatiiviseen ristiriitaan? Yhtäältä hän näyttäisi allekirjoittavan oikeudenmukaisuutta, lähimmäisenrakkautta ja kaikkien ihmisten keskinäistä solidaarisuutta julistavan ehdottoman moraalieetoksen. Toisaalta hän samalla järsii virne naamalla kättä, joka tuota eetosta perinteisesti on kannatellut.

(Ohimennen sanoen: Monoteismia ja kristinuskoa moraalisista syistä puolustavia, aatehistoriaan nojaavia väitteitä eivät esitä vain kiiluvasilmäiset kiihkouskovaiset vaan myös Slavoj Zizekin, Alain Badioun ja Terry Eagletonin kaltaiset ajattelijat.)

Luulisin ristiriidan syyn palautuvan biisin jumalakuvaan, joka on ynseän antropomorfistinen. Glory Hallelujah ikään kuin kutsuu voitontanssiin pahan ja mielivaltaisen heimojumalan haudalle. Kun hullu kuningas on kuopattu, on kansa viimeinkin vapaa tekemään hyvää ja rakastamaan.

Filosofisesti ymmärretyn Jumalan kanssa tällä ei tietenkään ole juuri mitään tekemistä. On pikemminkin ajateltu, että juuri oletetun Jumalan takia on ylipäätään mahdollista sanoa, että jokin asia on objektiivisesti moraalista, kaunista ja hyvää. Tuomas Akvinolaisen twistillä: ”Jos pahuutta on olemassa, Jumala on olemassa.”

Miten esimerkiksi U2 voi väittää Pride (In the Name of Love) -kappaleessaan, etteivät Martin Luther Kingin murhaajat saaneet riistettyä tämän ylpeyttä? Minkä hämärän logiikan mukaan elottomana retkottava ruumis säilyy jotenkin voittajana? Missä ylpeys on?

Nähdäkseni ainoa mielekäs vastaus on uskoa, että itse moraalinen totuus oli Kingin puolella, eikä edes väkivaltainen kuolema kykene nöyryyttämään totuuden voimaa.

Kuva: Dlow & Nordberg
Kuva: Dlow & Nordberg

Kuten nuori Fidel Castro kirjoitti kaatuneen ystävänsä vanhemmille: ”Jokaiselle ihmiselle on opetettava, että iankaikkiset arvot ovat kaiken fyysisen elämän yläpuolella. Mikä merkitys elämällä on ilman näitä arvoja ja miksi elää? Kuinka voivat kuolla ne, jotka ymmärtävät tämän ja uhraavat fyysisen elämänsä hyvälle ja oikeudenmukaisuudelle. Jumala on korkein hyvyys ja oikeus.”

Tiedostipa asian tai ei, valtaosa ”maailmanparannusmusiikista” lepää tällaisen oletuksen varassa.

Relativismi on aina automaattisesti vahvimman puolella, ja ilman uskoa moraaliseen totuuteen useimpiin kitaroihin tulisi rehellisyyden nimissä kirjoittaa ”fascists kill this machine”.

Ilman moraalista totuutta on vain tahtojen taistelua, eikä sellaisessa taistelussa kitara voi peitota konekivääriä tai kyynelkaasua. Laulajalla on vain ”kolme sointua ja totuus”.

Nietzsche nautti ateisminsa ilman makeutusaineita ja myönsi Iloisessa tieteessä, että ”myös me nykyisen tiedon etsijät, me jumalattomat ja antimetafyysikot saamme tulta siitä palosta, jonka on sytyttänyt vuosituhansien takainen usko, se kristittyjen usko, joka oli myös Platonin usko, että Jumala on totuus, että totuus on jumalallinen.”

Jos Frank Turner siis todella haluaa eroon Jumalasta, hänen kannattaa ainakin opetella mahdollisimman paljon sointuja.

JÄIKÖ NÄLKÄ?

Pihvi

Rappiolla ei ole romanttista olla

Gino Thomas, diagnoosit mm. F31.9, F31.30 ja F41.01, kertoo elämästään määritelmiä pakenevassa kaupungissa. Kuvat Jonne Heinosen huomenna avattavasta...

3.3. 2016