Poklomi

Lauri Kemppainen: Johdatus populaarimusiikin filosofiaan, osa 3 – Radikaali melankolia

Miksi melankolia on taiteen kuninkuuslaji?

Melankolian täytyy olla taiteen kuninkuuslaji. Se on kuin genrerajat lävistävä kapea tie, jonka kulkijaa vaanivat pateettisuuden ja anemian vaarat.

Ei eskapistinen ilottelu tai sieluton synkistelykään helppoa ole, mutta melankolian ilmaiseminen ihon alle menevällä intensiteetillä on minusta aina ihme. Melankoliassa nimittäin väreilee jännite, jossa elämän riitasoinnut – kärsimys ja kauneus, suru ja haltioituminen, rakkauden hehku ja kuolonkankeus – jostakin syystä soivat.

Melankolisen taiteen raskaassa sarjassa The National on mestari. Harva yhtye onnistuu kuulostamaan samaan aikaan totaalisen hauraalta ja ylevän voimakkaalta, pistävän älylliseltä ja tinkimättömän tunteelliselta.

Käsitellessään Trouble Will Find Me -levyn kolmosraitaa Pitchforkissa toimittaja Ian Cohen tulee tiivistäneeksi koko bändin viehätyksen: ”So for all its multitudes, ’Don’t Swallow The Cap’ comforts by commiserating right along if you’re not sure what you’re feeling, but you know it’s not quite right. In other words, it’s a National song.”

Kuva: Dlow & Nordberg.

Pohdiskelen usein, mikä ihme on se vaikeasti määriteltävä vaikea olo, jonka The Nationalin musiikki manaa esiin. Koska bändi on niin suosittu, on tunnetilan pakko olla varsin yleinen. Koska tunteessa on myös jotain lohdullista, se ei voi olla vain masennuksen ”mustaa sappea” (kreikan ”melaina kholee”). Melankolian yleisistä määritelmistä ”nostalginen ikävä” tulee mielestäni lähimmäksi.

Mutta mistä tällainen epämääräinen melankolia kumpuaa: epäonnisista ihmissuhteista, vieraantumisesta työelämässä, perheiden ja yhteisöllisyyden murenemisesta, hektisen informaatioyhteiskunnan asettamista suorituspaineista tai seksuaalisten viettien tukahduttamisesta?

Ehkä. Eri teorioilla on omat ansionsa. Olen kuitenkin taipuvainen uskomaan, että melankolia todistaa vieläkin perustavammasta inhimilliseen kokemukseen kuuluvasta jännitteestä.

Johan L. Pii ja Antti Salminen tiivistävät Niin & näin -lehdessä, kuinka jo Herakleitoksen ja Parmenideen eroissa ”vallitsee kreikkalaisen ajattelun ristiriitainen kahtiajakoisuus: pyrkiminen kohti loputtomasti muotoutuvaa, jatkuvassa liikkeessä olevaa moneutta, mutta toisaalta myös kohti selkeintä, kirkkainta ja vakainta ykseyttä.”

Entä jos melankolian mysteerissä on kyse tällaisista ristiriidoista? Se olisi siis seurausta ihmisolennon tietoisuudesta: kyvystä tarkastella omaa olemassaoloaan ikään kuin itsensä ulkopuolelta, taipumuksesta esittää perimmäisiä kysymyksiä – eksistoida. Tällöin voisi ehkä puhua ”metafyysisestä melankoliasta”.

Vaikka melankolia kuulostaa usein voimattomalta, sen ytimessä sykkii vallankumouksellinen sydän. Melankolia on salakavalan poliittista, koska se pakottaa kysymään, mikä on ihminen. Se kyseenalaistaa kuluttajakeskeisen ihmiskäsityksen haastamalla suoraviivaiset halu–täyttymys-dikotomiat.

Esimerkiksi autokuumeen kourissa kärvistelevä ei koe melankoliaa, mikäli auto jää saamatta. Melankoliaan hän vaipuu nimenomaan uudessa autossaan. Kun se ei enää tunnukaan miltään. Kun jotain jäi sittenkin puuttumaan. Kun ihminen ei kasvanutkaan taloutensa tahdissa. The Nationalin sanoin: ”You didn’t see I was falling apart / I was a television version of the person with the broken heart.”

”Vaikka melankolia kuulostaa usein voimattomalta, sen ytimessä sykkii vallankumouksellinen sydän.”

Sopivan holtittomassa mielentilassa kirjailija G. K. Chestertonin (1874–1936) sanoja voi lukea tulkintana myös The Nationalin tuotantoa leimaavasta epämääräisen vaikeasta tunteesta: ”Olemme kaikki samassa henkisessä hädässä; olemme kaikki unohtaneet nimemme. Olemme kaikki unohtaneet, keitä me todella olemme. Kaikki, mitä sanotaan terveeksi järjeksi ja rationaalisuudeksi ja käytännöllisyydeksi ja positivismiksi, tarkoittaa vain sitä, että jollakin elämämme kuolleella tasolla me unohdamme, että me olemme unohtaneet. Kaikki, mitä sanotaan hengeksi ja taiteeksi ja hurmioksi, tarkoittaa vain, että yhden kauhistuttavan tuokion ajan me sittenkin muistamme unohduksemme.”

Kuva: Dlow & Nordberg.
Kuva: Dlow & Nordberg.

Metallibändi Killswitch Engagen Disarm the Descent on levy, joka esittää teorian tästä unohduksesta. Albumin lävistävä nostalginen ikävä ei kohdistu ensisijassa menetettyyn rakkaaseen tai menneisyyden parempiin päiviin. Sanoitukset ovat täynnä kaipausta ajan raateluhampaan ulottumattomiin, kauneuden ja rauhan transsendentille lähteelle. Filosofiset teemat sanoitetaan täysin peittelemättä: ”What drags us down to ruin / Where is the power that ignites within / Seeking the substance that can’t be corrupted or changed.”

Ainakin tällaisessa platonistis-kristillisessä viitekehyksessä metafyysinen melankolia saa keskeisen sijan. Ja mikäli se on melankolian totuus, on vaikea kuvitella mitään radikaalimpaa.

JÄIKÖ NÄLKÄ?

VHS

VHS: Tämä on kauhea tapa elää

Runovallankumouksellinen esitys ilmastokriisistä. Sanat Kaisa Happonen & Karri Miettinen, sävelet Juho Viljanen. Videotaltiointi Paja&Bureaun Sideshow’sta....

27.9. 2019