Miksi veronalennuksiin on aina varaa mutta elonkehän pelastamiseen ei? Talouskeskustelussa perustelut haetaan rahasta kerrotuista tarinoista, joista osa on puhtaita satuja ja osa todellisuutta vääristäviä yksinkertaistuksia.
Sanat: Raimo Pesonen
Kuvat: Helsingin kaupunginmuseon ja Museoviraston kokoelmat
Lapsikin tietää mitä raha on.
Raha on taskuun sujahtava kolikko tai seteli, joka osaa tarvittaessa sukeltaa internetiin ja uida sen syvyyksissä ja hypätä sieltä taas vaikka maksukorttiin.
Olomuodostaan huolimatta raha on arvon mitaksi ja säilyttäjäksi tiivistettyä työtä, jota voi käyttää maksuvälineenä. Rahaa voi ansaita työn lisäksi myymällä asioita, jotka on hankittu aiemmin tehdyllä työllä. Myös työn teettäminen toisilla ymmärretään mielellään työksi, koska se vaatii omaa osaamistaan ja työn käsite kantaa itsessään monenlaisia myönteisiä merkityksiä.
Ylimääräistä rahaa voi säästää tai lainata niille, jotka katsotaan kykeneviksi maksamaan velkansa työllään takaisin.
Tällä rahaa koskevalla tietomäärällä selviää elämässä aika pitkälle.
Koska työtä voi tehdä rajallisesti, liiallista velkaantumista pitää varoa. Tulot ja menot on pidettävä tasapainossa.
Koulun historiantunneilla hereillä pysyvä lapsi saattaa oppia, kuinka raha syntyi vaihtokauppaa sujuvoittamaan. Viljasäkkiä vastaava kolikko on helppo kuljettaa mukana ja vaihtaa viiniruukkuun, jonka myyjä voi taas ostaa itselleen viljasäkin tai jotain muuta.
Viljasäkilliseen tiivistyy paljon työtä, mutta kolikko on vielä näppärämpi.
Vuosituhansien saatossa talous on kasvanut, eli ihmisiä, viljasäkkejä ja niiden vastikkeita on huomattavasti aiempaa enemmän, mutta kuitenkin rajallisesti.
Jos kolikoita tehdään paljon enemmän kuin viljasäkkejä on, kolikoiden uskottavuus katoaa. Puhutaan inflaatiosta. Yhden viljasäkin lunastamiseen tarvitaan aiempaa enemmän kolikoita.
Pidemmälle opinnoissaan ehtineille avataan rahaa säilyttävien ja lainaavien pankkien merkitystä. Luotettavat pankit voivat lainata vähän enemmän kolikoita kuin niihin on talletettu. Sitä kutsutaan luotonlaajennukseksi, ja se tekee taloudesta entistä sujuvampaa.
Perusasiat eivät silti muutu: viljasäkkejä on rajallinen määrä, samoin niitä vastaavia kuparisekoite- tai bittikolikkoja. Ohra- ja kolikkosäkit ovat molemmat niukkoja hyödykkeitä, ja jos ne käyvät oikein niukoiksi, alkaa väistämättä rähinä.
Tämä kaikki vaikuttaa niin itsestään selvältä, että pankkisektorin toimintaan ei ole uhrattu kovin paljoa huomiota edes liike-elämää palvelevassa korkeakouluopetuksessa.
Vielä vähemmän pohditaan rahasta kerrotun tarinan sisältöä ja merkitystä yhteiskunnan toiminnan kannalta.
”Kunnan palkkaaman sairaanhoitajaisän tai valtion palkkaaman poliisiäidin työ ei näytäkään tiivistyvän rahaksi.”
Laillistetun varkauden jäljillä
Vallitsevan kertomuksen mukaan valtion käsi käy verotuksessa ihmisen kukkarolla ja vie osan hänen omistamastaan tiivistetystä työstä. Se on laillistettua varkautta, jolla maksetaan kuntien ja valtion kulut.
Tässä yhteydessä rahan tarinaan ilmestyy kiinnostava sivujuonne: kunnan palkkaaman sairaanhoitajaisän tai valtion palkkaaman poliisiäidin työ ei näytäkään tiivistyvän rahaksi, vaan tilipäivänä heidän pankkitililleen ilmestyvät eurot on yksinkertaisesti otettu pois muilta. Yksityinen sektori elättää julkista sektoria.
Saman ajatuksen jatkumoa on käsitys, jonka mukaan vientiteollisuus vetää perässään koko yhteiskuntaa. Siksi vientiyrityksiä on kohdeltava silkkihansikkain.
Jos julkisen sektorin palkat ja investoinnit vaativat pääoman haalimista yksityiseltä sektorilta joko lainaamalla tai verottamalla, kotitalouksien, pankkien ja muiden yritysten käyttöön jää vähemmän rahaa, minkä vuoksi niiden toimeliaisuus vähenee ja talous kokonaisuudessaan kärsii.
Koska Suomen kaltaisessa pienessä maassa on liian vähän tiivistettyä työtä, sitä on hankittava muualta – mutta jos valtio lainaa liikaa ulkomailta, inflaation vaara kasvaa ja suorat ulkomaiset investoinnit yrityksiin vaarantuvat.
Kaiken tämän vuoksi valtion menojen ja verotuksen tason painaminen mahdollisimman alas alkaa vaikuttaa välttämättömältä.
Edellä kuvattu rahan tarina on sepite, jonka puutteet vinouttavat ymmärrystä finanssijärjestelmän toiminnasta ja yhteiskunnasta ylipäätään.
”Olennainen ero rahan tarinan hopeakolikoiden ja velkakirjojen välillä on se, että jälkimmäiset eivät ole niukka hyödyke.”
Metsästäjä-keräilijät mikroyrittäjinä
Rahan maailmaa pyörittävä valta on sen tarinassa, ja tarinankerronnassa alkuperäisyydellä, aitoudella, on suunnaton voima. Sen vuoksi menneisyyteen kurkistamista ei voi välttää.
Väite rahan syntyjuurista vaihtokaupan sujuvoittajana on järkeenkäyvä, mutta arkeologia ja antropologia eivät sitä tue. Rahan alkuperä on toinen.
Heimoyhteisöt eivät ole muodostuneet oravannahka- tai kolikkokasoja kerryttävistä mikroyrittäjistä, vaan heimojen toiminta on muistuttanut nykyistä perheyhteisöjen sisällä tapahtuvaa jakamista. Heimoyhteisöjen välisessä vaihdannassa fyysisillä maksuvälineillä ei välttämättä ole ollut suurta merkitystä, vaikka jonkinlaista kirjanpitoa vaihtosuhteista on pidetty yllä.
Velkakirjat ovat ratkaisevasti vanhempi keksintö kuin hopeakolikot.
Heimoyhteisöjen välisessä käytössä ”raha” on ollut tulevaisuudessa toteutettavaksi tarkoitettu taloudellinen sitoumus.
Sitä raha on edelleen.
On aivan sama, kuinka paljon menneet polvet ovat hikoilleet lipaston laatikkoon säästettyjen perintökolikkojen eteen, jos ihmissuvun tulevaisuus pyyhitään pois muutamien vuosien tai vuosikymmenien varoitusajalla: rahan arvo haihtuu taivaan tuuliin ratkaisevasti nopeammin kuin viimeiset viljasäkit tyhjennetään.
Olennainen ero rahan tarinan hopeakolikoiden ja velkakirjojen välillä on se, että jälkimmäiset eivät ole niukka hyödyke. Maailma vaikuttaa myös toimivan sen mukaisesti.
”Rahatarinan lasten versio ei kerro tästä todellisuudesta olennaisia seikkoja.”
Kun pankkiirien katse harittaa
Nykyisellään tavarasta ja palveluista suoritettujen maksujen osuus maailman rahaliikenteestä on muutaman hassun prosentin luokkaa. Luotonlaajennusta harjoittavat pankkiirit ovat nähneet viljasäkit reilusti enemmän kuin kahtena.
Pankkitalletukset huomioiden maailmassa on olemassa rahaa todennäköisesti vähemmän kuin 100 000 miljardia, siis kymmeniä tuhansia miljardeja.
Yksityisten ja julkisten velkojen karkea yhteissuuruusluokka on alle 300 000 miljardia.
Lukujen suuruudella ei sinänsä ole merkitystä, vaan niiden keskinäisillä suhteilla.
Vaikuttaa siltä, että veronmaksajien taskuilla käyvien valtion varkaankäsien täytyy liikkua todella vikkelästi saadakseen sairaanhoitajien ja notaarien palkat maksettua, koska rahaa näyttää ylipäätään olevan olemassa niin paljon vähemmän kuin velkaa.
Kuvio on toki huomattavasti monimutkaisempi.
Nykyisellään keskuspankkien tappiotakuuta nauttivissa vedonlyöntipaikoissa eli pörsseissä rahaa on kiinni suunnilleen saman verran kuin pankkitalletuksissa ja johdannaispuolella taas huomattavasti enemmän – siellä liikutaan ehkä noin 1 000 000 miljardin suuruusluokassa.
Rahatarinan lasten versio ei kerro tästä todellisuudesta olennaisia seikkoja, vaikka oma arkijärkinen vahvuutensa silläkin on: kertomus on selkeä ja helposti omaksuttavissa, ja käsitys rahasta tiivistettynä työnä vastaa ihmisten enemmistön kokemuksia.
Rahalla maksaminen on helpompaa kuin vaihtokauppa, ja valtaosa meistä maksaa kulutusluottonsa ja asuntolainansa vääntäytymällä jonkinlaisen sorvin ääreen räntäsateisen maanantaiaamun ruuhkan läpi, ja niitä maanantaiaamuja on peräkkäin niin monta, että ajatus suu säkkiä myöten elämisestä säilyy kirkkaana mielessä.
Lause ”lapsikin tietää mitä raha on” kannattaa kuitenkin lukea muodossa ”myös lapsi tietää mitä raha on – yhdestä näkökulmasta”.
Arkielämän kannalta näkökulma ei ole merkityksetön, vaikka sen kautta voi olla vaikeaa löytää järjen hiventäkään siitä, että Norjan tai Saudi-Arabian kaltaisten upporikkaiden öljyvaltioiden julkisen velan suhde bruttokansantuotteeseen on 30–40 prosenttia. Miksi valtion pitäisi lainata näin merkittävästi, jos se voisi elää verotuloilla tai säästöillä? Saudidiktatuurin kohdalla asian voi pistää hallitsijoiden yleisen hirveyden piikkiin – mutta Norja?
”Markkinat ovat yksi kulttuurin osa, jonka merkitys ja käytännöt vaihtelevat aikojen ja olosuhteiden mukaan.”
Vapaiden markkinoiden tarinajuuri ja verotuksen siunaukset
Ajatus luomusyntyisistä ja luonnonlakien kaltaisista markkinavoimista on samaa tarinajuurta kuin käsitys rahan synnystä vaihdannan välineenä.
Vapaat markkinat ovat menetetty paratiisi, jonne pyritään ikuisesti takaisin.
Tässä Adam Smithin aloittamassa tarinaperinteessä vapaille markkinoille on annettu huomattavan jaloja ja yleviä tehtäviä. Tällä on varmistettu se, että vapaiden markkinoiden arvostelija ilmoittautuu sivistyksen vihaamisensa ohella esimerkiksi hyvinvoinnin ja vapauden vastustajaksi.
Todellisuutta paremmin kuvaava selitys markkinoista on tylsempi: markkinat ovat yksi kulttuurin osa, jonka merkitys ja käytännöt vaihtelevat aikojen ja olosuhteiden mukaan.
Verotuksella on rahan ja samalla myös valtion synnyn selittäjänä vaihtokauppaa keskeisempi rooli. Vallan vakiinnuttamisen keinovalikoimassa rahalla maksettava vero on tehokkaimmasta päästä. Kun verosuoritus suostutaan ottamaan vastaan vain tietyssä valuutassa, verovelvollisen on hankittava tätä nimenomaista valuuttaa. Se kannustaa myymään viljasäkkejä vaikkapa varuskunnalle, jonka sotilaat vahtivat muun ohessa veronkerääjiensä turvallisuutta.
Valtio synnyttää verotuksella kysynnän ja arvon käyttämälleen rahalle. Kryptovaluutoilta puuttuu tämä ominaisuus ja sen myötä paljon muutakin.
Verotus sitoo alamaiset tai kansalaiset tehokkaasti yhteiskuntaan.
Näin syntynyt kokonaisuus tarjoaa myös kasvualustan ja pelikentän markkinoiden synnylle ja yritystoiminnalle siinä mielessä kuin se nykyään tunnetaan.
”Knappin mukaan raha on verojen maksamista palveleva oikeusjärjestyksen luomus.”
Verotus huoltotoimenpiteenä
Voi pohtia, millä tavoin erilainen maailma olisi, jos saksalaisen Georg Friedrich Knappin viime vuosisadan alussa esittämä määritelmä rahasta olisi hyväksytty yleisesti. Knappin mukaan raha on verojen maksamista palveleva oikeusjärjestyksen luomus.
Veroilla ei rahoiteta valtion menoja, vaan valtion menot rahoittavat veronmaksun luodessaan siihen tarvittavat tulot.
Velkaantumalla valtio siis synnyttää rahaa, joka virtaa reaalitalouteen esimerkiksi budjettimomenttien kautta.
Verotusta ei ainakaan kutsuttaisi varkaudeksi. Paremminkin se voitaisiin nähdä huoltotoimenpiteenä, jossa valtio pitää huolta rahan uskottavuudesta keräämällä ylijäämää pois talouden kierrosta. Koska pääomilla on taipumuksena kasautua, tehokas rahan uskottavuuden huolto tarkoittaisi esimerkiksi kaikkiin tulolajeihin yltävän ja riittävän korkean veroprogression käyttöä.
Nyt kun inflaation karkaaminen on jatkuva uhka ja muutama kymmenen englanninkielentaitoista miestä omistaa enemmän kuin kuin maapallon neljä miljardia köyhintä ihmistä yhteensä, huolto- ja korjaustoimenpiteille voisi kuvitella olevan tarvetta.
Poliittisesti ajatus on kuitenkin tällä hetkellä mahdoton. Niinpä vuoden 2008 finanssikriisin sammuttamiseksi aloitetut ja pandemian myötä laajennetut keskuspankkien rahoitusohjelmat ovat kerryttäneet galaksikokoluokan pääomakertymiä muutamille maapallon rikkaimmille, samalla kun turvasatamia etsivä raha on synnyttänyt absurdeja hintakuplia.
Korjausliikkeet ovat vaikeita. Pörssiromahdus USA:ssa tarkoittaisi varsin suoraviivaisesti yhdysvaltalaisten eläkkeiden romahdusta, eikä vaadi kovin suurta mielikuvitusta hahmottaa, millaisille poliittisille voimille se avaisi pelikentän.
Rahaan ja velkaan liittyvä populismi kukoistaa tosin jo nyt – ja erityisen vahvasti Suomessa.
”Populismi tarkoittaa poliittisten päätösten tekemistä vetoamalla sellaisiin tunteisiin, joiden pohjalta ei poliittisia päätöksiä pitäisi tehdä.”
Säästö- ja veropopulismi
Kertomus rahasta tiivistettynä työnä on yleisessä käytössä ja elinvoimainen, koska se palvelee eräitä populismin muotoja, ja populismihan on politiikan kovaa ydintä.
Populismi tarkoittaa poliittisten päätösten tekemistä vetoamalla sellaisiin tunteisiin, joiden pohjalta ei poliittisia päätöksiä pitäisi tehdä. Kognitio- ja neurotieteilijöiden mukaan yleisimmät poliittisten mielipiteiden muodostamista ohjaavat tunteet ovat pelko, halveksunta ja viha.
Niinpä populismin alalajeja on lukematon määrä.
Maahanmuuttopopulismissa lietsotaan pelkoja ja oikeutetaan vihaa maahanmuuttajia kohtaan. Oikeuspopulismissa keskitytään rikoksentekijälle kostamiseen rikollisuuden vähentämisen asemesta.
Rahasta puhuttaessa kaksi keskeistä populismin lajia ovat säästöpopulismi, jossa julkisen sektorin menojen väitetään olevan ensisijaisesti tuhlaamista, sekä veropopulismi, jossa verotus esitetään työn ja omaisuuden laillistettuna varastamisena.
Knappin rahamääritelmän käyttöönotto tekisi säästö- ja veropopulismiin vetoamisen hankalaksi. Politiikan teatteri on kuitenkin siinä mielessä postmoderni tai suorastaan queer laji, että monet keskenään ristiriitaiset tarinajänteet voivat kietoutua sulassa sovussa toisiinsa ja olla näyttämöllä läsnä samanaikaisesti.
Niinpä käsitys rahasta tiivistettynä työnä ja siitä seuraavasta verotuksen varkaudenomaisuudesta voi toimia populististen intohimojen polttoaineena edelleen, vaikka keskuspankit ovat julkaisseet aivan toisenlaisia määritelmiä rahan olemuksesta.
Vuoden 2008 finanssikriisin jälkihoito teki nuo avaukset välttämättömiksi: pankkien ja sijoittajien pelastamiseksi pumpattujen tuhansien miljardien ilmestyminen tyhjästä vaati selitystä.
”Lainan myöntämisvaiheessa siis muodostui lisää rahaa.”
Puheenvuoro keskuspankille
Suomen Pankki kertoo verkkosivuillaan, että ”rahaa syntyy etenkin silloin, kun joku ottaa lainan. Suurin osa rahasta on pankkien velkoja yleisölle. Kun pankki myöntää lainaa, sekä sen velat että saamiset kasvavat. Lainaa myöntävä pankki ottaa asiakkaalta allekirjoituksen velkakirjaan ja merkitsee varoihinsa tämän saamisen. Mutta laina on nostettu vasta, kun sitä vastaava talletus on kirjattu asiakkaan tilille, joten myös pankin velat kasvavat.
Näiden velkojen lisääntyminen on rahan määrän lisääntymistä. Asiakas havaitsee pankkitilinsä saldon kasvaneen ja hänellä on enemmän rahaa kuin hetkeä aikaisemmin. Kun asiakas maksaa lainansa pois, hänen on järjestettävä jostain tililleen tarvittava summa. Takaisinmaksuhetkellä sekä velat että saamiset pyyhitään pois pankin kirjanpidosta.”
Lapsen näkökulmasta rahaa tutkailemaan tottuneelle tällainen rahan käyttäytyminen on sen verran eksoottista, että Suomen Pankki kertaa.
”Lainan myöntämisvaiheessa siis muodostui lisää rahaa. Lainan tullessa kuoletetuksi rahaa lakkasi olemasta, ja perittyjen korkojen vuoksi vieläpä hiukan enemmän kuin mitä lainaa myönnettäessä muodostui. Miksi rahan määrä taloudessa ei vähitellen supistu nollaan? Yksi keskeisin syy on, että rahaa muodostuu antolainauksen lisäksi myös pankkisektorin maksaessa kulujaan ja jakaessa voittojaan.”
Määritelmä ei ole ristiriidassa rahan syntyhistoriaa koskevan tutkimuksen kanssa. Se myös selittää todellisuutta paremmin kuin rahatarinan lasten versio.
Jos keskuspankkiraha vielä ymmärrettäisiin yleisesti keskuspankkien myöntämäksi takuutodistukseksi liikepankkien luomalle rahalle, rahaan, julkiseen velkaan ja verotukseen liittyvä keskustelu voisi saada aivan uusia sävyjä ja suuntia.
Pyrkimyksiä tähän on toki olemassa, mutta esimerkiksi modernin rahateorian eli MMT:n ympärillä käyty keskustelu on jähmeää ja varovaista säästö- ja veropopulistisen möläyttelyn rinnalla. Modernin rahateorian ideoilla saattaa kuitenkin olla päättäjien keskuudessa laajempi kannatus kuin politiikan teatterin tämänhetkisistä vuorosanoista voi päätellä.
Rahaa ja taloutta käsittelevän julkisen keskustelun monipuolistumisen voisi kuvitella rohkaisevan myös poliitikkoja argumentoimaan aiheesta.
”Tähän kertomukseen sisältyvä ajatus rahan niukkuudesta selittää, miksi veronalennuksiin on aina varaa mutta elonkehän pelastamiseen ei.”
Itselleen velkaantumisen synti
Valtioiden mahdollisuus velkaantua itselleen haluttiin 1980- ja 1990-luvuilla estää. Esimerkiksi Euroopan unionissa suoran keskuspankkirahoituksen kielto kirjattiin Maastrichtin sopimukseen 1992.
Kieltoa perusteltiin sillä, että niin voidaan estää poliitikoiden holtiton ja ideologisesti suuntautunut varojen käyttö. Liikepankit ja muut rahoituslaitokset edustivat kertomuksessa objektiivista, ideologioista vapaata näkemystä siitä, minkä verran ja mihin tarkoitukseen valtion sopii rahaa käyttää.
Luonnonlainomaiset markkinat siis rankaisivat valtioita niiden holtittomuudesta nostamalla lainarahan hintaa.
Valtion lainaaminen liikepankeilta on linjassa sen tarinan kanssa, jossa raha on tiivistettyä työtä. Valtio näyttää kilpailevan lainamarkkinoilla muiden toimijoiden kanssa, jolloin se heikentää yksityisen sektorin rahoitusmahdollisuuksia.
Tähän kertomukseen sisältyvä ajatus rahan niukkuudesta selittää, miksi veronalennuksiin on aina varaa mutta elonkehän pelastamiseen ei. On vain leikattava ja säästettävä, heiluteltava valtiovarainministeriön virkamiesten avuliaasti ojentamaa lihakirvestä.
Valtioiden velkaantumista talouskuri ja veronalennukset eivät pysäytä, mutta varallisuuseroja ne kasvattavat kyllä tehokkaasti. Tämä palvelee olemassaolevien hierarkioiden vahvistamista. Hierarkinen järjestys vetoaa ihmisiin selkeydellään. Varallisuus kasautuu ylös, turvattomuus alas.
Jos rahaa ei selitettäisi niukaksi hyödykkeeksi, suoran keskuspankkirahoituksen kieltoon sisältyisi irvokas vivahde: miksi valtioiden on lainattava liikepankeilta ja muilta rahoituslaitoksilta, jotka ovat liikaa ahnehdittuaan kaatuneet säännöllisesti samaisten valtioiden pelastettaviksi?
Finanssikriisissä pää tuli vetävän käteen, ja keskuspankit ovat parhaansa mukaan ryhtyneet kiertämään niille määrättyä – ja niiden itse aikoinaan vaatimaa – suoran keskuspankkirahoituksen kieltoa ostamalla valtioiden velkakirjoja jälkimarkkinoilta. Pandemia ja Ukrainan sota ovat jatkaneet poikkeuksellisia ratkaisuja vaativaa aikaa.
Finanssikriisin ollessa kuumimmillaan lontoolaispankkiirit soittelivat sukulaisilleen ja kehottivat ostamaan säilykkeitä. Keskuspankkien suorittama hätäsammutus oli perusteltua, mutta siitä ei ole päästy missään vaiheessa eroon. Keinottelijoiden pelastaminen on käynyt todella kalliiksi.
Tämä kaikki ei estä velkapopulisteja puhumasta valtion velasta rahatarinan lasten version käsitteillä ja syyttämällä julkista sektoria tuhlaamisesta.
Yksi velkapopulistien säännönmukaisesti sivuuttama fakta on se, että tällä hetkellä Suomen valtion velasta 47 miljardia eli noin 40 prosenttia on velkaa Suomen pankille. Velkapaperit on ostettu jälkimarkkinoilta Maastrichtin sopimuksen kiertämiseksi, mutta lopputulemaa se ei muuta.
Leikkausvaatimusten mielekkyyden perään on kuitenkin turha kysellä, koska niiden varsinainen tavoite on vetoaminen tunteisiin, kurin ja järjestyksen kaipuuseen.
Populistisen väärinkäytön kohteeksi joutuneella rahatarinan lasten versiolla on edelleen paikkansa kotitalouksien arjessa, mutta aikuisen ihmisen on syytä olla kiinnostunut myös laajemmista tulokulmista.
Mistä me olemme varsinaisesti huolissamme silloin, kun olemme huolissamme velan määrästä? Mihin kaikkeen rahan – eli maksuvälineeksi kelpuutettujen velkasuhteita koskevien kirjanpitomerkintöjen – hallussapidon pitäisi oikeuttaa? Kuinka suuren palan sademetsää saa muuttaa tuhkaksi kryptokasinosta ansaitulla miljoonalla? Entä miljardilla?
Tällä hetkellä velasta syntyvä raha kasautuu hallitsemattomasti ja ihmiskunnan rikkain kymmenesosa kilpailee keskenään kekseliäimmistä tavoista muuttaa planeettamme elinkelvottomaksi.
Siinä todellinen velkaongelma. ■
Muutamasta kuvasta teknisistä syistä uupuneet kuvatekstit:
Dollarihymy, tarkemmin sanottuna Dodge Charger, Pohjoismaiden Yhdyspankin (PYP) edustalla Aleksanterinkadulla. (Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / Eeva Rista, 1972)
Suomen markkoja. (Kuva: Museovirasto / Kari Pulkkinen, 1979)
Kansalainen laskee kolikoita Rautatientorilla. Tolpan ulkomainoksessa Uusi Suomi ”laukoo oikealta”. (Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / Harri Ahola, 1974)
Lukusuositus: lähteitä, linkkejä ja kirjoja
HS Visio: Mikä talousjournalismia vaivaa?
YLE: Pekka Seppäsen kolumni: Suomi ei ole vientivetoinen, vaan itseensä käpertynyt maa
Politiikasta: Talouskurin kieli suomalaisessa journalismissa
Kansan Uutiset: Superrikkaat tekevät supervirheitä – superlaskut maksaa kansa
Luotonlaajennus – eksogeenistä vai endogeenistä?
Presidentti Niinistö, keskuspankit ja velka
Adam Smith – markkinoiden sivistävä vaikutus
Rahapoliittista ja -teoreettista keskustelua Saksassa
Ha-Joon Chang: Taloustiede – käyttäjän opas (Into 2015)
Jussi Ahokas ja Lauri Holappa: Rahatalous haltuun (Like 2015)