Espoolaisen automatkan aikana Jussi Mäntysaari ehtii yrittää siirtää nu metalin perintöä lapsilleen sekä selvittää, miksi genrestä tuli niin vihattu ja kuka tuhosi sen.
Sanat: Jussi Mäntysaari
Kuvat: Matti Närekangas
Tunnustan. Usein kun minun pitäisi tehdä töitä, käyn loppumattomia keskusteluja musiikista ystävieni kanssa pikaviestisovelluksissa. Tällä kertaa etsin erään ystäväni bändiprojektia varten stereotyyppisimpiä esimerkkejä nu metal -biisien c-osista (vokalisti hokee yhtä tai kahta lausetta epätoivon voimistuessa joka toistokerralla, kunnes bändi lopulta päästää tämän piinasta ja lähtee vielä kerran kertsiin). Etsintä vei minut alkulähteille: Kuuntelin Kornin vuonna 1994 ilmestynyttä debyyttialbumia, jolta löysinkin muutaman erinomaisen esimerkin (Shoots and Ladders niistä puhdasoppisimpana).
”Kun 13-vuotias teini noustui autoon, tulin tietoiseksi kuuntelemastamme musiikista.”
Vaikkei nu metal ole koskaan poistunut soittolistoiltani, Kornin debyyttiä en ollut kuunnellut hetkeen. Siksi laitoin sen autossa soimaan, kun lähdin hakemaan tytärpuoltani kuviskerhosta. Kun 13-vuotias teini noustui autoon, tulin tietoiseksi kuuntelemastamme musiikista. Miltäköhän Jonathan Davisin itkuinen laulutyyli, Fieldyn löysäkieliset bassot, Headin vuorotellen vinkuvat ja vuorotellen mouruavat kitarat ja David Silverian kankeasti funkkaavat rumpurytmit kuulostavat vuonna 2008 syntyneen ihmisen korvissa?
En pelännyt, etteikö lapseni ”ymmärtäisi” Kornin musiikkia, sillä hänen genredieettiinsä on pikkutytöstä asti kuulunut kaikkea black metalista vanhan liiton räppiin. Mietin millaisena hän kokee nu metalin (tai ainakin Kornin) ydinsanoman: koulukiusatun ulkopuolisuuden, jota parannetaan huutamalla tuska ulos, mutta niin että se samalla ärsyttää kunnollisia nuoria.
Sinänsä nu metalin dogmassa ei ole mitään uutta. Musiikki on toiminut nuorison kapinointikanavana monta kertaa sitä ennen ja sen jälkeen, kun Korn muovasi Los Angelesissa alternative metalista oman genren 1990-luvun alussa. Nu metalin voisi halutessaan liittää osaksi tuttua narratiivia grungesta vastareaktiona 1980-luvun pöyhkeälle tukkaheville, mutta jälkikäteen tarkasteltuna mielenkiintoisempaa on se, miksi nu metalista tuli niin vihattua musiikkia.
Luulen vihan johtuvan siitä, että hyvin pian kukoistukseensa puhjettuaan nu metalin viholliset halasivat sen kuoliaaksi. Nu metal levisi ympäri maailman, mutta se on perinpohjaisesti amerikkalainen alakulttuuri. Siksi, jotta ymmärtäisimme mitä nu metalille tapahtui, on mietittävä jenkkiläistä high school -kulttuuria ja sen heimoja: Jonathan Davis on ehdottomasti ”friikki”, jota jenkkifutisjoukkueen kundit kiusaavat ja jota suositut tytöt katsovat inhoten (Kornilla on useampi aihetta sivuava biisi, mm. Faget).
Kuitenkin jo muutama vuosi Kornin debyytin jälkeen michiganilaisen autokauppaketjun perijä Kid Rock liimautui genren kylkeen ja kutsui bileisiin Jonathan Davisia kiusanneet punaniskat. Godsmackin ja Staindin kaltaiset bändit ihastuivat rytmikkäästi pomppiviin riffeihin ja yrittivät kehittää itselleen tarpeeksi kivuliaita traumoja miellyttääkseen nu metalia himoitsevia teinimassoja. Cryin’ Like a Bitch! oli parasta mihin Godsmack pystyi, ironisesti kuin Kornin Faget-biisiin vastaten. Staindin Aaron Lewis sen sijaan määki – Michiganista käsin hänkin – olevansa Outside, niin ulkona, mutta sen verran turvallisesti, että pukukoppien bro’t tajusivat myös samaistua.
Vaikka hylkiöistä oli tullut suosittuja, nu metalia kritisoivat äänekkäimmin ne, joiden mielestä koko genre on vitsi. Kieltämättä Coal Chamberin debyyttialbumin kuunteleminen horjuttaa välillä minunkin uskoani, mutta kritiikin esittäjissä on myös paljon ihmisiä, joille nu metal on musiikkina liian herkkää ja feminiinistä. Metallimusiikin perinne on vastarannankiiskeydestä huolimatta hyvin maskuliininen, eivätkä nu metalin tunnistettava lökähousumuoti sekä masennusta ja lapsuuden traumoja ruotiva ydin istu hevimetallin sotaisaan kuvastoon.
Myöhemmin herkkyys ja feminiinisyys muuttui kitinäksi ihmissuhteista ja pahimmillaan lapselliseksi ex-tyttöystävien huoritteluksi. Juuri tässä kohtaa nu metal vesittyi teini-ikäisten poikien testosteronisyöksyjen soundtrackiksi, ja juuri tämä on suurin yksittäinen tekijä genren nykymaineen luojana. Jälkimaailmalle ilmiö kuvattiin parhaiten Woodstockissa 1999, kun nu metal -bändejä katsomaan tulleet yleisömassat sikailivat itsensä populaarimusiikin paskalistalle.
”Uskon edelleen, että Fred Durst yritti luoda sanoituksillaan vitsiä, joka ymmärrettiin karskisti väärin.”
Genren tunnetuimpiin kuuluva yhtye Limp Bizkit (joka esiintyi myös mainitussa Woodstockissa) on tapauksena niin poikkeuksellinen, ettei siitä kannata tehdä johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen. Uskon edelleen, että Fred Durst yritti luoda sanoituksillaan vitsiä, joka ymmärrettiin karskisti väärin. Hänen olisi kannattanut kysyä Ismo Alangolta, miten Rappiolla-klassikon sarkasmi välittyi ennen kuin lähti leikkiin. Musiikillisesti bändi on monin paikoin nerokas, ja varsinkin debyyttialbumi Three Dollar Bill Y’All on iloisen anarkistinen sekoitus siitä, mitä kaikkea alternative metal -sateenvarjon alla oli ennen Limp Bizkitiä julkaistu. Nykymuodossaan bändi jatkaa keskustelua yleisönsä kanssa siitä, kuinka tosissaan heidät kannattaa ottaa.
Tytärpuoleni selaa pelkääjän paikalla Tiktokia ja nyökyttelee päätään Kornin Ball Tonguen tahtiin. Hänellä on tapana hyräillä lähes kaikkea kuulemaansa musiikkia, ja minua naurattaa, kun hän tapailee biisin kertsiä: ”hmmm toooongue, hmmm hmmm”. Tiedän, että esitelmöimällä saan hänet varmasti kääntämään selkänsä koko Kornille, mutta en voi vastustaa kiusausta.
Kerron kuin ohimennen, että juuri soiva Kornin ensimmäinen albumi käynnisti koko nu metaliksi kutsutun genren, josta versoi esimerkiksi Euroviisuissa Suomea edustanut Blind Channel (kuka olisi uskonut 1990-luvulla, että nu metal päätyy Euroviisuihin), ja että albumin teemoilla on ollut tärkeä rooli koulukiusattujen äänen kuuluville saattamisessa (pieni liioittelu sallittakoon). Billie Eilishissä, Olivia Rodrigossa ja Tiktokin päivän hiteissä marinoitu Z-sukupolven edustaja nostaa katseensa kännykästä hetkeksi ja vakuuttaa ymmärtävänsä, mistä Kornissa on kyse.
Jatkan ajamista, mutta vilkuilen lapsen kännykkää. Korn ei päädy soittolistalle. Inhoan ajatusta lapsesta vanhemman musamakuprojektina, joten asialla ei ole sinänsä merkitystä. Nu metal on kuitenkin ehtinyt tulla uudestaan muotiin jo muutamaankin kertaan, ja nykymusiikki on imenyt siitä vaikutteita osaksi jatkuvasti muovautuvaa runkoaan.
Siksi, vaikka juuri pari lausetta sitten kirjoitin inhoavani ajatusta lapsesta vanhemman musamakuprojektina, innostun kun seuraavana päivänä yhteisellä ajomatkalla kuunneltu Bring Me the Horizonin Teardrops-biisi saa sanattoman hyräilyn (”…hmmmdrops, hmm hmmm drops…”) jälkeen jatkoksi kysymyksen biisin ja esittäjän nimestä – ja sen jälkeen lisäyksen Spotify-soittarille. Bring Me the Horizon ja laulajansa Oli Sykes ovat nimittäin oikealla puolella nu metalin historiaa – vaikka ovatkin musiikillisesti lähtöisin nu metalia seuranneesta metalcoresta. Brittibändi edustaa puhtaimmillaan sitä sorrettujen, mustiksi silmänsä meikanneiden nuorten armeijaa. Joka sukupolvi toisensa jälkeen tarvitsee tunnusbiisinsä ja ikoninsa, jotta lätkäjätkien vittuilu ei ottaisi päähän niin paljoa. ■
Kirjoittajalla oli teini-ikäisenä Viha On Kihti -niminen nu metal -bändi, joka joko oli ironinen tai sitten ei.