Francis Paleface Goya by Ari Taiminen

Poklomi

Francis Goya – Palefacen valinta

Nyt on Palefacen vuoro kuunnella Francis Goyan musiikkia meidän kaikkien puolesta.

Sanat: Karri ”Paleface” Miettinen
Kuva: Ari Taiminen


Francis Goyan nimi aiheuttaa inhon ja vilun väristyksiä paatuneimmankin crate diggerin kasvoilla. Tämä suuri viihdetaiteilija on tietysti Belgian lahja maailman kirpputorien pölyisille levylaareille. Goya on ollut paitsi uskomattoman tuottelias äänilevyjen tekijä myös mestari paketoimaan samat biisit yhä uudelleen erilaisiin kokoelmiin ja eri nimisiin uusintapainoksiin.

Vaikka sävellajit vaihtuilevat, miehen koko tuotanto on kuitenkin aina niin kutsutusti samasta laatikosta. Francon kymmenet ellei sadat eri levytykset kuulostavat siltä kuin ne olisi kaikki äänitetty samalla kertaa. Tatsi on sama. Saundi on sama. Aina. Toisaalta jos on saavuttanut juustoisuuden törkeimmät asteet, why bother?

”Francis goijaa, minä en.”

Goipeliinin tuotanto on uimamaisteritason muniinpuhaltelua. Vaikea sanoa, kummat ovat kornimpia: levyjen kansitaiteet vai sisältö. Hattu nousee tälle bisnesmiehelle, joka teki itsestään brändin jo ennen koko muotisanan keksimistä, ja loi sarjatuotannosta taidetta.

Tunnustettakoon samaan hengenvetoon, että olen kerran epähuomiossa tehnyt biitin Francis Goyan Kesäunelmia-levyltä löytyvän Kaunis kotimaani -kappaleen introsta. Muuten olen välttänyt Goyaa kuin ruttoa. Jokainen levykeräilijä kuitenkin joutuu kohtaamaan Goyan kuitenkin ennemmin tai myöhemmin. Niin houkutteleva on synnin kutsu.

Tässä omat valintani Goyan tuotannosta. Francis goijaa, minä en.

”Jännite mielikuvan ja kappaleen juustoisen pulssin välillä on häiritsevä.”

1. Disco Special (Discotheque) (7”, 1979)

Parhaiten akustisesta nynnyilystään tunnettu Goya hyppäsi hieman yllättäen myös disco-musan bandwagoniin ja julkaisi 1979 disco-poljentoa singlenä. Parasta kappaleessa on beislaini, ajan hengen mukaiset syntetisaattorit ja tietenkin se, ettei Goya soita kappaleella ollenkaan tavaramerkiksi muodostunutta akustista kitaraansa. Biisi ei ole geneeriseksi disco-biisiksi itse asiassa lainkaan hullumpi. Seitsemän minuutin mitassa riittää joraamista.

2. El Solitario (albumilta Last Summer, 1984)

En tiedä kappaleen taustatarinaa, mutta yhdistän nimen aina legendaariseen meksikolaiseen 1970-luvun showpainijaan El Solitarioon, ja salaa toivon, että näillä olisi joku yhteys. Aina kun kuulen tämän Stockmannin juustotiskin taustamusiikiksi soveltuvan kappaleen kuvittelen El Solitarion maskissaan ja kalsareissaan vääntämässä jotain vastustajaa solmuun tai suunnittelemassa jonkinlaista ”Atomic Leg Droppia”. Jännite mielikuvan ja kappaleen juustoisen pulssin välillä on häiritsevä. Vahva suositus.

”File under: tämä on jo niin korni, että se on jo vitun hyvä.”

3. I Just Called to Say I Love You (albumilta The Sound of Francis Goya, 1986)

Jo Wonderin alkuperäinen on varsin cheesy, mutta Goyan versiossa juuston määrä on jo sitä luokkaa, että pelkään Genelecieni alkavan valua sulaa cheddaria, jos soitan biisin koko mitaltaan himasysteemissä. Parasta/pahinta kipaleessa on modulaatio loppupuolella biisiä.

4. Syysunelma (albumilta Summer Night Moods, 1979)

Goyan versio Veikko Samulin ja Katri Helenan jättihitistä. Basisti on tässä erityisen on point. File under: tämä on jo niin korni, että se on jo vitun hyvä. (Edellinen goyarimme, Ari Taiminen, nosti tämän jopa ykkösvalinnakseen – pt. huom.)

5. Exodus (albumilta De Mooiste TV & Filmmelodieen, 1980)

Ernest Goldin klassinen tunnussävelmä Otto Premingerin klassikkoelokuvasta. Tässä sentään vielä aidot jouset ja orkestraatio. Goyan ”finger picking game” myös A-luokkaa. Hirveimmillään Goyan tuotanto on rumpukoneiden ja synien aikakaudella 80-luvulla.

BONUS TRACK: Careless Whisper

I double-dare you! ■

Sarjan seuraavassa osassa Goyan musiikkia kuuntelee Jarkko Martikainen.

Kuuntele tästä Palefacen Goya-valinnat.

JÄIKÖ NÄLKÄ?