Poklomi

Francis Goya, Jaakonahon valinta

Mitä kitaristi saa irti Goyan kitarismista?

Sanat: Jussi Jaakonaho
Kuva: Ari Taiminen


Olen syntynyt vuonna 1970, joten ”Tuttu TV:stä” on mieleeni jo varhain lapsuudessa tatuoitu sanapari. Sanaparin rinnalla usein kulki Francis Goyan mikä milloinkin levyjulkaisuista. Muistikuva on, että kannet olivat aina aivan samanlaisia: kameraan katsova parrakas mies kitaroineen.

Meillä kotona kuunneltiin paljon kaikenlaista mainstream-musiikkia, mutta Franciksen levyjä ei meiltä muistikuvani mukaan löytynyt. Muistan kuitenkin hahmottaneeni konseptinsa jo silloin: päivän hittejä nylonkielisellä ns. klassisella kitaralla soitettuna.

”Hermojen kestävyys arveluttaa etukäteen hieman, joten en lupaa kuunnella jokaista biisiä loppuun asti. Josko ainuttakaan.”

Aika nuorena itsestäni kehittyi jonkinlainen musasnobi, ja asettelin Franciksen tuotannon mielessäni melko alhaiseen kastiin. En ole sitä koskaan tätä ennen oma-aloitteisesti kuunnellut, mutta aivan varmasti kymmeniä kertoja kyllä kuullut.

Otankin tässä metodikseni kuunnella Spotifysta yksinkertaisesti Franciksen 9 kuunnelluinta tulkintaa. Hermojen kestävyys arveluttaa etukäteen hieman, joten en lupaa kuunnella jokaista biisiä loppuun asti. Josko ainuttakaan.

Hermojeni kestävyyttä epäilen, koska todella usein itseäni ärsyttää raivokkaimmin juuri sellainen musiikki, joka on koetettu tehdä mahdollisimman vähän ärsyttäväksi. Ja sitähän ns. hissimusiikki useimmiten on, ja Goya lukeutunee jossain määrin tähän kastiin.

Tässä Spotifyn kuunnelluimmat:

1. La Playa
2. Nostalgia
3. Nathalie
4. And I Love Her
5. Cavatina
6. Daddy’s Bolero
7. Song for a Secret Garden
8. Quando Sali De Cuba
9. The Valley of Silence

La Playa lähtee soimaan. Tyyli on pitkälti muistikuvieni mukainen: Francis soittaa sävellyksen liidimelodian hyvin simppelisti, valtaosin yksiäänisesti (eikä esim. itseään samalla säestäen, melodia sointuarpeggioiden seassa tms.). Taustat ovat viihdeorkesterisovituksia, useimmiten jonkinkokoinen jousisektio komppisektion päällä; tosin selkeästi edullisempi miditeknologia otti valtaa myöhemmissä levytyksissä.

Tyyli on paremman kuvailun puutteessa romanttisesti fraseeraava eikä toden totta teknisesti briljeeraava. Ns. trilli on Franciksen soittotyylin ehkä yleisimmin käytössä oleva kikka. Melodialinjan usein emotionaalisesti ”viipyilevä” ajoitus lisää myös vahvaa juustoisuuden tunnelmaa. Omiin korviin tämä kuulostaa jossain määrin jonkinlaiselta romanttiselta parodialta, mutta epäilemättä tässä ei ole parodian häivääkään.

”Tällaisten melodioiden soittajana kansallisaarteemme Esa Pulliainen on aina ollut maailmanluokkaa.”

On myös todettava, ettei Francis toki tämän tyylin sisällä millään tavalla ylettömän paskastikaan soita. Kuuntelemalla on mahdotonta arvioida, olisiko Franciksella vielä huomattavastikin teknisiä paukkuja reservissä, ja hän vain yksinkertaisesti malttaa vetää näin vähällä briljeerauksella.

Vai onko Francis sittenkin easy listeningin Luther Perkins: Johnny Cashin alkuperäinen kitaristi, joka loi ikonisen superpelkistetyn tyylin, koska siihen taidot juuri riittivät?

Samalla on todettava itsekin kitaristina, että sävellyksellisesti yksinkertaisten, ennen kaikkea vaikkapa alun perin laulettujen melodioiden soittaminen toivotulla emotionaalisella latauksella ja ns. tyylikkäästi on todella haastavaa; omanlainen kuninkuuslajinsa. Tällaisten melodioiden soittajana kansallisaarteemme Esa Pulliainen on aina ollut maailmanluokkaa. Hän onkin antanut tällä sektorilla Goyalle arvostusta.

Tarkka lainaus HS:n muinaisesta haastattelusta: ”Moni parempi soittaja kuuntelee ja ajattelee, että mitä paskaa. Mutta toisaalta on vaikeata soittaa hyvin melodianpätkä, jossa ei itse asiassa ole mitään”, Pulliainen sanoi ja antoi tälle ”ei-mitäänille” nimen ”oopaheijaa”.

Helsingin Sanomat 28.6.1986
Helsingin Sanomat 28.6.1986

Koetan kuunnella Goyaa tästä näkökulmasta. Kappaleita on jo viilettänyt ohi useampi, nyt soi Daddy’s Bolero (mikä nimi!).

Pulliainen on itselleni yksi nuoruuteni suurista esikuvista, ja nimenomaan arvostan hänen melodiasoittoaan ja fraseeraustaan aivan valtavasti. Pulliaisen soiton herkkyys ja nyanssit ovat omassa luokassaan. Goyan soitosta en itse osaa tällaisia arvoja löytää. Näennäisen tunteellisesta fraseerauksesta huolimatta soitto on melko mekaanista ja jopa kylmän oloista.

Fraseerauksellisesti liikutaan melko suppealla skaalalla, ja vaikkapa Daddy’s Boleron 2:23 alkava moduloiva osa, jossa Francis hieman ns. vapautuu, on melkoisen tönkköä kuunneltavaa. Jonkinlainen jäykkyys kaiken kaikkiaan verhoaa hänen soittoaan, ja kun käytettävät keinot tuntuvat olevan melko vähäiset ja aina samat, itselleni on lopulta vaikeaa löytää tästä sellaista emootiota, joka puhuttelisi.

”Goyan levyiltä ei yhtäkkiä pamahda ilmoille jotain tunnelmaa myrkyttävää räiskettä, vaan tasalaatuisuuteen voi luottaa.”

Goyan levyjä on myyty kutakuinkin 20 miljoonaa (näiden eri yhteyksissä mainittujen lukujen todenperäisyyttä ei ole toistaiseksi kukaan maailmassa onnistunut vahvistamaan – Creat huom.). Se on melkomoinen määrä instrumentaalimusiikille (omaa instrumentaalista soololevyäni on myyty ehkä n. 180 kpl), ja oletan, että suuri osa levyjen ostajista on myös niitä kuunnellut.

Ihmisolento ei vapaaehtoisesti vapaa-ajallaan tee lähtökohtaisesti itselleen vastenmielisiä asioita, joten Franciksen levy on laitettu soimaan jotta siitä saisi hyvää fiilistä. Ehkä aterian, takkatulen tai lemmenhetkien taustoittajaksi.

Goyan levyiltä ei yhtäkkiä pamahda ilmoille jotain tunnelmaa myrkyttävää räiskettä, vaan tasalaatuisuuteen voi luottaa. Ihmiset usein tykkäävät luotettavista, yllätyksettömistä viihdykkeistä.

”Ehkä laulavan tulkitsijan puuttuminen sijoitti musiikin mukavasti osaksi sisustusta, kauemmaksi kuulijasta, vähemmän haastavaksi.”

Easy listening -levyjen kulta-aika lienee ollut 50–80-luvuilla, jolloin alan huippuja edustivat myös mm. Klaus Wunderlich, James Last ja Herb Alpert. Kaikki edellä mainitut olivat kuitenkin mielestäni Goyaa huomattavasti kunnianhimoisempia levyttäviä artisteja. Näiden levyjen konsepti oli hyvin samantyyppinen, ja niitä kaikkia myytiin valtavia määriä.

En tiedä, mikä olisi tämän ajan hissimusaa. Oli miten oli, sitä tuskin enää missään kuluttajille varsinaisesti myydään. Hissimusiikin kulta-aikaan kuluttajat selkeästi tykkäsivät kuunnella näitä instrumentaaliversioita tutuista kappaleista.

Ehkä laulavan tulkitsijan puuttuminen sijoitti musiikin mukavasti osaksi sisustusta, kauemmaksi kuulijasta, vähemmän haastavaksi. Onhan alun perin laulettuja kappaleita versioitu jazzmusiikissakin kautta aikojen, mutta jazzmusiikissa ei kuluttaja voi koskaan tietää, mitä tapahtuu, eikä kuulija välttämättä edes tajua kuuntelevansa suosikkibiisiään Autumn Leaves. Kun taas Francis ja kumppanit eivät lähde turhia rönsyilemään melodioiden kanssa. Ne periaatteessa soitetaan niin kuin ne menevät, pienin koruin.

”Pulliaisen ’oopaheijaa’ mielessäni koetan löytää Franciksen tulkinnasta jotain syvempää toteavuutta tai herkkyyttä.”

Kauriinmetsästäjä on ehkä kaikkien aikojen suosikkielokuvani, jos sellainen olisi pakko nimetä. Sen tunnusmelodiana käytettiin brittiläisen Stanley Myersin sävellystä Cavatina, jonka soundtrackilla ymmärtääkseni soittaa brittiläis-australialainen kitaristi John Williams. Kauriinmetsästäjä on yksi elämäni ensimmäisistä todellisista elokuvakolahduksista, ja sitä kautta Cavatina rakas biisi, kaikessa potentiaalisessa imelyydessäänkin.

Cavatinan versiointi on myös yksi Franciksen tunnetuimpia levytyksiä. Senkin Goya jotenkin suorittaa läpi. Pulliaisen ”oopaheijaa” mielessäni koetan löytää Franciksen tulkinnasta jotain syvempää toteavuutta tai herkkyyttä, mutta ehkä se on juuri se taajuus, jolla Francis ja minä emme kohtaa. Ja näinhän se on: meille ihmisille punainen, makea ja lämmin ovat jokaiselle eri asioita.

”Tällä tutustumisella en usko, että lisään Franciksen materiaalia Spotify-soittareilleni.”

Haluan uskoa, että Francis nauttii soittamisesta ja on tehnyt levytyksiään parhaansa mukaan, valiten mukaan toki ajassa yleisesti suosittuja kappaleita, mutta varmasti myös kappaleita, joista hän on pitänyt. Itse muusikkona kuulun varmasti musiikin ns. ongelmakäyttäjiin ja kiinnitän epäilemättä erityisesti kitaristeihin ekstrapaljon huomiota. Olen aina kuunnellut paljon kitaroin soitettua instrumentaalimusiikkia, ja sitähän Goyakin pohjimmiltaan on.

Tällä tutustumisella en usko, että lisään Franciksen materiaalia Spotify-soittareilleni. Aika hauskaa on se, että Francis osottautui juuri sellaiseksi artistiksi kuin olin ajatellutkin. Jos minun olisi pitänyt etukäteen kuvitella versio Beatlesin And I Love Her:sta, olisi se soinut mielessäni hyvinkin samankaltaisena kuin nyt kuulemani versio.

Goya on brändi, johon voi luottaa. ■

Edelliset osat voi lukea tästä ja tuosta. Seuraavassa osassa Goyan musiikkia kuuntelee taas joku. Tämä sarja ei pääty.

Kuuntele tästä Goyan top 9, jota Jaakonaho yritti ymmärtää.

JÄIKÖ NÄLKÄ?

Pihvi

Kristiina Vaara, WhatsApp?

Lasten hautausmaan laulaja Kristiina Vaara ehdotti WhatsApp-haastattelua. Kömpelön alun jälkeen oli aika jännää.

22.12. 2020