Poklomi

Francis Goya, Anni Lötjösen valinta

Huora-yhtyeen solisti kuunteli junassa mieluummin Goyaa kuin sössötystä.

Sanat: Anni Lötjönen
Kuvitus: Ari Taiminen


Kello 21.13 keskiviikkoiltana, aurinko paistaa edelleen ja ulkona tarkenee pelkässä T-paidassa. R-juna lipuu vaivattomasti metsämaisemaa pitkin kohti kylmää ja tuulista.

Huomenna on helatorstai, sen huomaa viereiseen penkkikompleksiin ängenneestä hampistakin. Aurinkolasit päässä oleva keski-ikäinen, punakka, entinen bodari (way back Bull, kasarilla viimeksi ollut lihaksia) mutisee ja kiroilee itsekseen, etsii repustaan jotain, kiroilee lisää. Kova tohina päällä herralla. Syy selviää pian, kun lipuntarkastajat astuvat vaunuun. 

”Matkalippu?” Konduktööri lausuu kovaan ääneen.

”Mä oon näyttäny jo”, Hamppi toteaa itsevarmuudella, jonka vain känninen, todennäköisesti Hämeenlinnassa pois jäävä, urpo osaa.

”Et ole, me vasta tulimme tähän.” Konnari toteaa lakonisesti ja seisoo miehen edessä tonnin setelinä.

”No joo joo, vittu, mulla on akku loppu. Täällä pitäis olla latureita saatana… [mutinaa kaverista, pistokkeista ja jostain muijasta] …mulla on se jossain.”

Hamppi kaivaa ja tuhisee.

”Tässä sit kestää.”

Ja näin alkaa vimmainen puhelimen loitsuaminen. Kiroilu ja manaus, joka muistuttaa muinaista kieltä, täyttää ilman. Piinaavat kuusi minuuttia myöhemmin Hamppi loihtii näytölle oikean tositteen. Matka voi alkaa.

”Tämä on ensimmäinen kerta, kun tietoisesti kuuntelen Goyaa.”

Kuunnellessani Hampin ja konduktöörin ”keskustelua” valmistaudun tulevaan. Olen osallistunut Goya-haasteeseen ja lunastan lupaukseni tuota pikaa. Etsin Spotifysta viisi sattumanvaraista Goyan kappaletta, jotka laitan soimaan. Tämä on ensimmäinen kerta, kun tietoisesti kuuntelen Goyaa. En tiedä mitä nyt seuraavaksi tapahtuu, en yhtään, mutta olen innoissani.

Valitsen kappaleet tietenkin nimen perusteella ja laitan ensimmäiseksi soimaan Satan’s Firen. Pidän kappaleen alusta välittömästi. Viehättävä kitara, mouruava basso, mutta laulu ei vakuuta. En innostu sanoista. Kahden minuutin kohdalla koen kyllästyneisyyttä. 

Voi hemputti.

Saattaa tosin johtua bänditreeneistä, joista olen tulossa. Räyhäsin kaksi tuntia, sen jälkeen löysä örinä laskee tunnelmaa snadisti liikaa. Ajatus harhailee.

Vakoilen peilin kautta vieruspenkkiä. Hamppi on kääntänyt aurinkolasit niskaan. Tietenkin. Kappaleen lähestyessä loppuaan arvon, kuuntelisinko seuraavaksi Night Creepsin vai Maleficiumin. Katson kappaleiden pituudet ja valinta on helppo.

Sekä oikea!

Maleficium on helvetin tykki ralli, tykkään, tykkään täysillä. Saatana. Tulee mieleen Therapy? ja Faith No More. Tämä menee jatkoon! Tekee mieli nyökkäillä hyväksyvästi, mutta en voi näyttää innostustani, ettei Hamppi ota onkeensa. Hän ilmarummuttelee, olkoon niin.

Seuraavaksi laitan soimaan Nothin’ but Dead Stuffin. Löysä meno. Ei huono, mutta liian hidas adrenaliineihini. Saan vanhoja Manson-, vittu senkin kanssa, ja ysäriviboja. 

”Tässä kohtaa muistan, että haasteessa pitikin kuunnella Francis Goyaa eikä pelkkää Goyaa.”

Yhtäkkiä havahdun. Jokin tuntuu oudolta. Tässä kohtaa muistan, että haasteessa pitikin kuunnella Francis Goyaa eikä pelkkää Goyaa. En ole terävimmästä päästä tänään. On ollut vähän kaikenlaista.

Pysäytettyäni kappaleen kuulen jälleen, mitä Hamppi puhuu, ja hän on alkanut puhua MINUSTA. Hamppi haukkuu ja kiroilee minua!

(Seuraava teksti on autenttinen, sanasta sanaan reaaliajassa kirjoitettu.)

”Laput päässä, vittu kuule edes mitään saatanan kusipää… Toi vitun tatskapelle apina tossa naputtaa. Vittu tatskattu pelle. Tota voi edes naiseks sanoo… Kirjottaa jotain vitun manifestii. Se vaan näpyttelee. Vittu. Kusipää. Napu, napu, napu, napu… Vittu toi on tyhmä ämmä. Vittu mä vihaan noita vitun bestsellereitä.”

(Maaninen vihainen monologi jatkuu vaikeroivalla kovaäänisellä joikulla.)

”Jää vittuun jo oikeesti, jää pois, jäääää pois, jääää pois, jäää poiiis. Vitun kusipäää, kusipäää, vitun kusipääää…”

Hamppi on raivona. Minua alkaa pelottaa. Suunnittelen, kuinka blokkaan hänen mahdollisen tulevan hyökkäyksen, ja kuinka sen jälkeen potkaisen ukkelia munaskuille ja juoksen seuraavaan vaunuun.

Kesken henkilökohtaisen Umana Kill Billissä -skenaarion saan yllättävän sisupuuskan: Minä istuin tässä vaunussa ensin! Hamppi voi vaihtaa paikkaa, jos ei kirjoittaminen kiinnosta. En tiedä onko hän hoksannut, että paikan vaihto on mahdollista. Olemme lähijunassa, ei paikkavarauksia, ja juna on harvaan istuttu.

Kosto on paras puolustus, hymyilen maskin alla itsekseni, ja päätän jatkaa muina muijina (enimmäkseen Umana) naputteluani.

”Raija on tehnyt sangrian valmiiksi ja opetellut Duolingolla kolme lausetta espanjaksi.”

Takaisin asiaan, tai oikeastaan siihen, mitä piti tehdä. Francis Goya, let’s go! En ole tietoisesti koskaan kuunnellut Francista, tiedän miehen naaman, en yhtään kappaletta nimeltä. Uuvuin hampin sönkötyksestä ja hetkellisestä aggressiivisuuden ilmapiiristä niin kovasti, etten jaksa tehdä pohjatyötä uuteen soittolistaan. Laitan soimaan viisi ensimmäistä kappaletta.

La Playa

Aivan vitun ihanaa. Rakastan kermaista kitarointia, mennään reilusti yli ja ali, mennään sieltä mistä aita on naapurin Raijan pihalle auki, ei haittaa! Raija on tehnyt sangrian valmiiksi ja opetellut Duolingolla kolme lausetta espanjaksi. Francis Goya sopii treenien jälkeen paremmin kuin Goya, miettikää sitä. Ja mikä parasta, en kuule sanaakaan hampin lörinää. Palaan tietenkin rannalle kappaletta kuunnellessani, mökille juhannussaunan jälkeen tai Sri Lankalle auringonnousun leikkiessä aalloissa.

Nostalgia

Herkistyn. Jos olisin kotona, vuodattaisin kyyneleen. Nyt en voi tehdä sitä, enkä mitään eleitä. Käännän katseeni ikkunasta ulos ja annan horisontissa häilyvän auringon valua kyynelten sijasta. En olisi uskonut, että kuuntelen näin kaunista kappaletta samalla, kun huonoa dildoa muistuttava bodari tuijottaa minua herkeämättä aurinkolasiensa takaa ja haaveilee tekevänsä minulle jotain pahaa.

”Tämä on rakkauslaulu, viekoitteleva, viaton, silti eroottinen, kevyt ja uhkea yhtä aikaa.”

Cavatina (Theme from the Deer Hunter film)

Jälleen namia namukkaa. Ei niin valloittava kuin kaksi aiempaa, mutta toimii. Matkustaessani Tampereen ja Helsingin väliä katselen aina maisemia. Tekisin nytkin niin, ellen kirjottaisi. (Hamppi ainakin olisi tyytyväisempi.) Tutkin ikkunasta metsän reunoja ja peltoalueita eläimiä etsien. En kyllästy kyyläykseen koskaan. Kulkiessani Argentiinasta Peruun bussilla katselin koko 74 tuntia kestävän matkan ajan maisemia – ilman musiikkia. Silloin en nähnyt eläimiä, mutta kotimaassa on käynyt hyvä tuuri: olen tiirannut vuosien aikana kettuja, hirviä, ja tietenkin lukuisia kauriita. Cavatinan tahtiin olisi oivallista bongailla eläimiä, tämä kuulostaa juuri siltä, miltä suojaan vilahtava häntä soundaa.

Song for a Secret Garden

Tässä on klassikko klasari atmös! Klassisen musiikin suurkuluttaja on tyytyväinen. Aavistus Lumiukko-elokuvan tunnelmaa ei tee huonoa. Vaivun ajatuksiini, kaipaan, kotiin ja matkoille. Olla täällä ja muualla.

Yo Te Amo (and I Love Her)

Terrrve! Rakasta vaan häntä, minä rakastan tätä! Klassikko. Tässä kohtaa haluaisin olla siellä alussa mainitsemallani rannalla suutelemassa kumppaniani. Tämä on rakkauslaulu, viekoitteleva, viaton, silti eroottinen, kevyt ja uhkea yhtä aikaa. Rantapussailu Anthem.

Saatan kuunnella tätä kappaletta loppumatkan, suljen koneesta virran, mutta jatkan näpyttelyä silti. Yksi Annille, miinus sata Hampille.

Ei sentään, en voi olla mulkku Francis Goyaa kuunneltuani. Otan korkeamman tien ja päätän raporttini kiltisti heti kappaleen loputtua. Ja se on neljän sekunnin kuluttua. Nyt. ■

Anni Lötjönen on Huora-yhtyeen laulaja. Kuuntele tästä Lötjösen Goya-playlist.

Edelliset osat: Ari Taiminen, Paleface, Jussi Jaakonaho.

Tämä sarja ei pääty.

JÄIKÖ NÄLKÄ?

Poklomi

Aavelaiva

Meitä on käsketty välttämään matkustamista ja rajoittamaan sosiaalisia kontakteja. Nalle Österman, 47, lähti risteilylle. Miksi?

26.3. 2021