Pihvi

Durk of Finland

Tom of Finland -säätiön puheenjohtaja Durk Dehner puhuu mm. elämästä, taiteesta, vapautustaistelusta, seksuaalisuudesta, nussimisesta, psykedeeleistä ja avustetusta itsemurhasta.

Sanat: Janne Flinkkilä
Kuvat: Ville Malja


Lauantaiaamuna puhelin soi. Keltaisen Ruusun omistaja Tuuli Lehto tekee tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Hän kertoo, että Durk Dehner on nyt Helsingissä ja voisi antaa Creatille haastattelun mielellään saman tien. Kuka Durk, ihmettelen sivistymättömänä, ja saan heti vastauksen: Tom of Finland -säätiön puheenjohtaja, Touko ”Tom of Finland” Laakson entinen malli, muusa ja sydänystävä.

Eletään helmikuuta 2017. Dome Karukosken ohjaama Tom of Finland -elokuva on juuri saanut ensi-iltansa. Turun kaupunginteatterissa on esitetty Tom of Finland -musikaalia, ja Wäinö Aaltosen museossa on esillä Tom of Finland -näyttely. Finlaysonin Tom of Finland -lakanamallisto on ärsyttänyt öyhöttäviä juntteja, ja me olemme myyneet galleriastamme pinkan Tom of Finland -paitoja, joita diilasimme oravannahkakaupoilla Keltaiselta Ruusulta.

Vastaan tietysti myöntävästi: totta kai tehdään haastattelu. Sovimme tällit galleriaamme Albertinkadulle. Nyt täytyy hoitaa äkkiä valokuvaaja. Ei hätää: nopeat erikoistilanteet ovat ydinbisnestämme. Soitan välittömästi yhtiötoverilleni Ville Maljalle. Hänellä on meneillään toisentyyppinen erikoistilanne: satakuntalaisittain sanottuna paska ei pysy perseessä. Tartuntatautiteknisistä syistä täytyy siis säätää joku toinen kuvaamaan. Sitä ennen pikainen suihku, hammaspesu ja pukeutuminen.

Juuri kun olen ryhtymässä selaamaan yhteystietoja, luuri värähtää: Malja ilmoittaa tekstiviestitse tulleensa toisiin aatoksiin. Kun näin ison kaliiberin merkkihenkilö haluaa suoda meille tapaamisen, hän tulee kuvaamaan vaikka housuihin paskomisen uhalla. Kunhan pestään käsiä ja pidetään etäisyyttä. (Tämä siis jo pre-COVID-aikana.)

En tietenkään ole nähnyt musikaalia enkä elokuvaa. En ehdi valmistautua haastatteluun mitenkään muuten kuin ostamalla viimeisillä hiluillani suklaakeksejä Pursimiehenkadun Alepan paistopisteestä. Kirmaan sieltä Albertinkadulle, napsautan gallerian valot päälle, keitän kahvit ja länttään keksit lautaselle. Takahuoneessamme seisoo vinyylijukeboksi. Kytken Rock-Ola 484:n päälle, avaan sen konepellin, naputan muutaman kymmenen kredittiä ja valikoin soittojonoon pariksi tunniksi satunnaisia biisejä. Pian ovelta kuuluu jyskytys. Tuulilla on kynkässään seitsemääkymppiä lähestyvä herrasmies, josta huokuu lasinkin läpi kosmopoliittinen karisma.

Paiskailemme käsiä ja tarjoan kahvia. Olemme siitä onnekkaassa tilanteessa, että jääkaappi on täynnä sponsorin tarjoamia sihijuomia. Durk ottaa aamusumpin sijaan mustikkasiiderin. Villekin saapuu paikalle. Istumme saman tien alas ja päästämme kunniavieraan ääneen. Hänen energiatasonsa on sen verran pirskahteleva, että skippaamme joutavanpäiväiset alkulänkytykset. Seuraa 1 tunti 25 minuuttia ja 48 sekuntia tajunnanvirtaa, jota en edes yritä padota. Luvassa on puhetta elämästä, vapautustaistelusta, seksuaalisuudesta, nussimisesta, taiteesta, avustetusta itsemurhasta ja psykedeeleistä. Kaikkea tätä rytmittää jukeboksista kuuluva täysin satunnainen soundtrack. En muotoile tästä haastattelusta mitenkään koherenttia, en aseta Durkin ajatuksia kontekstiin lukijan puolesta, eikä kenenkään ole tätä pakko lukea.

Klikkaa tämä Spotify-soittolista soimaan, niin kuulet samat kappaleet, jotka jukeboksista sattuivat juttutuokion aikana tulemaan, ja pääset virittymään yhteisen lauantaipäivämme taajuudelle. Kuten internetissä on joskus tapana sanoa, juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Ville Malja kuvasi Durk Dehnerin Creatin gallerian takahuoneessa 2017.

Taltiointi alkaa kesken lauseen. Jukeboksista soi reippaalla volyymilla The Sonicsin Boss Hoss.

”…tapa, jolla hän puhui musiikista ja miten hän tykkäsi mustasta musiikista. Hän tykkäsi bluesista. Ehkä me voitaisiin tehdä tämä musiikin tiimoilta? Siitä, mitä musiikki ja klassinen musiikki hänelle merkitsi. Turussahan on itse asiassa parhaillaan meneillään näyttely (Touko Laaksonen – Tom of Finland. Musiikista ja miehistä), joka kertoo aiheesta, muttei mene siihen kovin syvälle. Tiesitkö, että hän opiskeli Sibelius-Akatemiassa? Etkö? Mitä helvettiä sitten tiedät hänestä?”

Kerro sinä! Pidä luento.

”Okei, hän opiskeli Sibelius-Akatemiassa. Hänen isänsä oli kuoronjohtaja. Hän oli musiikillinen nero. Vanhemmat hankkivat hänelle pianon ja laittoivat hänet muutamalle soittotunnille, ja loput hän opetteli itse. Jos hän kuuli radiosta jotain, hän istui pianon ääreen ja osasi heti soittaa sen. Lopulta hän jätti musiikin. Hän oli mielestään lahjakkaampi piirtäjänä. Kun hän lopetti, hän lopetti. Se oli siinä. Hänellä oli kotona piano, mutta hän ei ikinä koskenut siihen. Elokuva ei ole eksakti vaan siinä sekoitetaan asioita. Siinä hänen rakastajansa kuolee ja hän soittaa pianoa muistotilaisuudessa. Sitä ei ikinä tapahtunut. Hän lopetti soittamisen jo ennen kuin Veli kuoli. [Touko Laaksosen pitkäaikainen elämänkumppani, tanssija Veli ”Nipa” Mäkinen menehtyi kurkunpäänsyöpään heinäkuussa 1981.]

Jukeboksi klonksahtaa. Boss Hossin jälkeen lähtee soimaan Elvis Presleyn Burning Love: ”Lord almighty, I feel my temperature rising!”

Kuunteliko hän musiikkia kotona? Kävikö hän konserteissa?

”Joskus täällä Helsingissä hän kävi konserteissa muutaman kaverinsa kanssa. Oopperasta hän ei tykännyt kovin paljoa, koska hänestä se oli liian rajoittunutta, mutta klassisesta musiikista hän yleisesti tykkäsi. Hän rakasti amerikkalaista bluesia ja piti rock’n’rollista, mutta ei tykännyt kuunnella sitä kotona vaan katsoa livenä. Nyt en muista, mitä olin kertomassa… ai niin, Sibelius. Miten vanhoja olette?”

38, täytän pian 39. (36, ilmoittaa Ville.)

”Jaetaan ikänne kahtia. 22-vuotiaana, mikä on puolet teidän iästänne, hän oli armeijassa, ja hänet komennettiin upseerikoulutukseen. Siellä hän oli 22-vuotiaana vastuussa koko joukkueellisesta miehiä [joukkueeseen kuuluu 20–40 sotilasta]. Hän oli vastuussa heidän hengistään. Hänen täytyi suojella heitä, treenauttaa, luoda auktoriteetti ja ansaita kunnioitus. Miten hän teki sen? Hän uppoutui syvälle sisimpäänsä ja kuvitteli ylevimmän ideaalin siitä, mitä upseeri voisi olla, ja sitten hän toteutti sen.”

”Todennäköisyys sille, että he kaikki kuolisivat, oli aika korkea.”

”Hän pystyi puhuttelemaan ketä tahansa joukkueestaan: kaikilla ei ollut kykyä kommunikoida sanallisesti, joten hän opetti miehensä laulamaan. Kun asemasodan aikana oli paljon luppoaikaa, hän loi oman kuoronsa, joka esiintyi kerran jopa radiossa. Meillä on kuvia hänestä johtamassa mieskuoroaan. Nyt kerron kaikkein vaikuttavimmasta hetkestä. Kaikki näytti tosi synkältä, ja heidän piti lähteä rintamalle taistelemaan venäläisiä vastaan. Todennäköisyys sille, että he kaikki kuolisivat, oli aika korkea. Edellisenä yönä hän vei joukkueensa pimeään metsään. Hän sai heidät kaikki laulamaan yhdessä. Vain 22-vuotiaana. Se todisti, miten fiksu hän oli. Mistä hän sai tämän fiksun ajatuksen? Hän vain uppoutui syvälle sisimpäänsä ja löysi sen sieltä. Se oli sellainen juttu, joka toistui.”

Elvis vaikenee ja Rock-Olasta alkaa kuulua Jari Paulamäen ikoninen bassojyystö: Kauko Röyhkän Maa on voimaa. Ajalta, jolloin Kauko Röyhkä ei ollut vielä Kauko Röyhkä (virallinen). Durk hyppää yllättäen yli 70 vuotta ajassa eteenpäin.

”Viime vuonna menin Cannes’n mainosfestareille. Me vedettiin McCann Helsingin toimitusjohtajan [Petteri Lillberg] kanssa lavalla sellainen esitys. Sotien jälkeen Tom oli McCannin Helsingin-osaston art director. Se oli kansainvälinen firma, joka edusti globaaleja brändejä. Tom oli Suomessa vastuussa Coca-Colan ja Oxydolin kaltaisten tuotteiden brändeistä. Taas kerran hänen piti kuvitella sisimmässään, miten hän voisi vedota globaalisti ihmisiin. Hänen piti selvittää asioita ja kuunnella ihmisiä. Hän ei tullut töihin myöhässä eikä pelleillyt työasioiden kanssa. Hän oli kaiken aikaa tehtävien tasolla. Jotkut työntekijät, jotka ovat vielä hengissä, ovat kuvailleet häntä todella kurinalaiseksi. Hän oli hyvä johtaja, mutta ei sellainen, jonka kanssa sekoillaan ja vitsaillaan. Hän otti työnsä tosi vakavasti.”

Hänellä oli upseerin mentaliteetti?

”Tismalleen. Mitä tahansa työtä hän tekikään, hän tunsi syvän vastuun siitä ja teki sen korkeimmalla mahdollisella tasolla. Missäs se olikaan, hiljattain, Los Angelesissa, juu, L.A.:ssa. Tom House on itsessään mieletön paikka, mutta meillä on artisteja residenssissä, me vaihdetaan niitä, yksi on nyt Englannista ja yksi Saksasta…”

The Supremesin Stoned Love alkaa soida. Durk ponnahtaa pystyyn, alkaa taputtaa käsiä ja tanssia. Keltaisen Ruusun Tuuli lähtee mukaan. ”And life is so short, put the present time at hand / Oh yeah, and if you’re young at heart, rise up and take your stand / And to the man on whose shoulder the world must depend / I pray for peace and love, Amen!”

”Tässä sitä ollaan! Olen 67 ja asun edelleen kommuunissa. Asuin kommuunissa parikymppisenä ja asun edelleen. Tom Housessa on kyse siitä, että ihmiset asuvat yhdessä, työskentelevät yhdessä ja pitävät paikasta huolta yhdessä. Niin, niillä taiteilijoilla oli siis likaisia tiskejä. Kirjoitin keittiöön paksulla tussilla: ’Do not accept average: rise to excellence. And every day try to outdo your own excellence.’ [’Älkää hyväksykö keskinkertaisuutta: tähdätkää erinomaisuuteen. Ja yrittäkää ylittää se erinomaisuutenne joka päivä.’] Minulla oli ollut se filosofia jo ennen kuin tapasin hänet, ja hänen filosofiansa oli sama. Joka kerta kun hän teki piirustuksen, hän kokeili, että pystyykö hän ylittämään itsensä.”

Ville Malja kuvasi Durk Dehnerin Creatin gallerian takahuoneessa 2017.

Millaista oli olla hänelle mallina?

”Se oli aika privaattia. Hän otti ensin valokuvia. Hänelle oli tosi tärkeää ottaa itse omat kuvansa, koska silloin hän pystyi vangitsemaan oikeanlaisen valon ja varjot, jotta hän pystyi oikeasti hyödyntämään valokuvaa piirtäessään. Hän siis teki tätä, kun oli töissä McCann Helsingillä. Kun hän pääsi kotiin, hänen piti vastata kirjeisiin, joissa ihmiset halusivat ostaa häneltä printtejä. Printtien piti sopia tämän kokoiseen kirjekuoreen [Durk ottaa pöydältä paperiarkin ja taittaa sen A5:ksi]. Juju oli siinä, että postiviranomainen ei avannut sitä, koska se näytti kirjeeltä. Kaikki kuvat ja katalogit piti saada mahtumaan siihen kokoon.”

”Ei siinä ollut kyse rahasta vaan intohimosta.”

”Jos joku Puolasta kirjoitti kirjeen ja sanoi haluavansa ostaa printtejä, hänen piti lähettää takaisin pieni katalogi, johon oli koottu kaikki valokuvat ja laitettu pienet koodinumerot. Siitä voi sitten valita, että haluan tilata T-2:n ja T-4:n. Hinnat oli ilmoitettu Suomen markoissa, Venäjän tai Puolan ruplissa tai missä lie. Tällä tavalla hän vastasi jokaiseen kirjeeseen. Sitten hän oli, että okei, täytyy tehdä T-4 ja T-5. Hänen piti mennä valokuvalabraan, ottaa se negatiivi, kehittää siitä printti ja lähettää se takaisin sille tyypille. Tai kirjoittaa kirje, että se maksaa sinulle viisi markkaa. Ei siinä ollut kyse rahasta vaan intohimosta. Hän lähetti kuvastoa taiteestaan aikana, ennen kuin mitään oli vielä julkaistu. Aina hän ei onnistunut kovin hyvin: joskus hän teki huonoja tai blurreja printtejä tai kuvat eivät olleet fokuksessa. Hänen piti itse opetella se kaikki. Sitten kun vuonna 1956 hänen töitään ensimmäisen kerran julkaistiin Amerikassa, se olisi ihan oma tarinansa.”

Physique Pictorial oli ensimmäinen lehti, joka Yhdysvalloissa julkaisi Tom of Finlandin kuvia. Siitä voi lukaista tässä välissä Wikipedia-artikkelin, jos siltä tuntuu.

”Minulla on printti, joka on vuodelta 1958, ja se on haaaaaardcore. Siinä on watersportsia, kyrpä on kuin paloposti, meneillään on isot orgiat. Samaan aikaan hän teki amerikkalaisille tosi kesyjä töitä, koska siellä oli niin paljon kaikkia rajoituksia. Eli samaan aikaan oli meneillään kaksi eri juttua. Meillä on yksi sellainen juttu, en tiedä miksi hän säilytti sen, mutta hän oli siis postimerkkeilijä. Hänen postimerkkikokoelmansa oli kansioissa, mutta hän myös säilytti valtavan kassillisen täynnä postimerkkejä, jotka oli leikattu kirjekuorista. Pitkään aikaan en ymmärtänyt, miksi hän säilytti ne. Sitten aloin katsella niitä ja päivämääriä. Yhtäkkiä kaikki selkisi.”

Jukeboksista alkaa pulputa synteettistä avaruusääntä. Hawkwindin Silver Machine.

”Hän oli säilyttänyt kaikki postimerkit tuosta kirjeenvaihdosta vuosien varrelta. Se oli valtava kassi. Hän ei säilyttänyt kirjeitä, koska hän oli sitä sukupolvea, joka kunnioitti yksityisyyttä niin paljon, että hän oli tuhonnut kaikki saamansa kirjeet. Ainoat kirjeet, joita hän antoi minulle, olivat minun kirjoittamiani. Ainoat muut kirjeet, joita meillä on, ovat hänen kirjoittamiaan kirjeitä ystäville, jotka ovat säästäneet ne ja antaneet takaisin meille. Hän ei halunnut loukata toisten ihmisten valinnanvapautta päättää siitä, ollako yksityinen vai ei. Se on ymmärrettävää, koska tänä päivänäkin on paljon ihmisiä, jotka ovat kauhuissaan, että he paljastuvat homoiksi.”

Tuolloin homoseksuaalisuus oli vieläpä rikollista.

”Kyllä. Eilen minun piti lähteä Lontooseen, mutta jäin tänne. Siihen oli syynsä. Eräs henkilö pyysi minua käymään isänsä luona, joka on nyt mielisairaalassa, koska yritti tappaa itsensä. Siksi, että hän on homo eikä pysty käsittelemään sitä. Peruin lentoni ja menen tapaamaan häntä nyt viikonloppuna. On niin kummallista, että tätä tapahtuu edelleen. Mehän tiedetään, ettei Puolassa homoilla ole kovin hyvät oltavat, mutta sain sieltä muutama kuukausi sitten kirjeen, enkä heti edes tajunnut sen merkitystä. 21-vuotias kirjoitti, että hän haluaa vain kiittää säätiötämme Tom of Finlandin taiteen levittämisestä maailmalle. Hän löysi sen vasta viime aikoina ja piti sitä todella tärkeänä. Sen ansiosta hän oli kaiken vihan ympäröimänäkin ylpeä siitä, kuka hän on.”

”Hän on vapauttaja.”

”Nuo noitavainot jatkuvat edelleen. Tomin taiteen kautta puhun ihmisoikeuksien puolesta eri tasoilla. Me julkaisimme Suomessa pienen taskukirjan, josta tehtiin sallittu kaiken ikäisille. Siitä otettiin pois kaikki K18-kama, mutta ei sen takia, että olisimme halunneet ’vaniljoittaa’ Tomin taidetta, vaan halusimme välineen, jota voi käyttää suomalaisiin ihmisiin, jotka eivät pysty handlaamaan epäsiveellistä materiaalia. Sitä kautta he voivat päästä käsitykseen, mitä hän teki. Hän on vapauttaja. Jos te kundit näkisitte hänet Suomessa kadulla, hän olisi pukeutunut tweed-urheilutakkiin ja ehkä suomalaiseen hattuun ja näyttäisi tosi konservatiiviselta…”

Link Wrayn instrumentaali Ace of Spades vuodelta 1965 – ei siis se Motörheadin biisi – lähtee soimaan.

”…mutta miten kumouksellinen hän olikaan. Uskon, että siksi hän oli niin rakastettu, 60-luvulta 80-luvulle. Hänellä oli kaikki nämä supermiehiset tyypit: jalkapalloilija, kyttä, metsuri, kaikki mitä heteroseksuaaliset isät antavat malliksi heteroseksuaalisille pojille: ’Tässä olet sinä!’ Jos poika on pieni femboy, isä on valmis hylkäämään hänet, että mee mutsis luo. Nyt olen 67, ja kun olin 11, löysin intuitiivisesti pakotien tuosta ulos.”

Taas ilmoille tärähtää The Sonicsin Boss Hoss: ”Just bought myself a new set of wheels / My folks helped me swing the deal / Believe me buddy I’m no fool / I got the money working after school”.

Oliko sinulla roolimalleja?

”Loin ne itse.”

Ville Malja kuvasi Durk Dehnerin Creatin gallerian takahuoneessa 2017.

Seuraa seksuaalinen tarina 18-vuotiaasta biker-naapurista. Durk oli tuolloin 11-vuotias. Sitä seuraa aiemmin tapahtunut tarina, jossa Durkin sisko joutuu lopulta kampaamaan kuolleita satiaisia veljensä häpykarvoista. Sitten tärähtää vielä Elvistä: ”A hunk, a hunk of burning love!”

”…mutta palataan Tomiin. Hän otti tuon kuvaston, joka oli kehitetty vain heteroseksuaalisille pojille ja laittoi ne tyypit harrastamaan seksiä keskenään. Hän laittoi kuviinsa toisenkin twistin, jota ehkä muut kuin homot eivät näe. Kun hän tajusi, että hänestä tulee kansainvälinen, hän lopetti suomenkielisten sarjakuvien tekemisen vuonna 1956. Silloin hän teki ensimmäisen Kake-tarinansa. Hän loi alter egonsa, eikö niin?”

”Unohtakaa vanhempanne, unohtakaa uskonto. Luontoäiti, vittu, hän hyväksyy teidät!”

”Sitten tulee se toinen twisti: luonto oli hänelle tosi tärkeä elementti. Monessa hänen teoksessaan ollaan ulkona päiväsaikaan auringonpaisteessa tai esimerkiksi metsässä, koska puut olivat hänelle tärkeitä. Tämän kaiken bottomline oli, että hän kommunikoi sillä 12–13-vuotiaille pojille, jotka olivat juuri seksuaalisesti heräämässä ja kertoi heille kaikkein tärkeimmän asian, jonka he voivat koskaan kuulla: ’Unohtakaa vanhempanne, unohtakaa uskonto. Luontoäiti, vittu, hän hyväksyy teidät! Luonto loi teidät ja antaa teille virallisen hyväksyntänsä.’ Minulla kesti aikansa tajuta tämä twisti, mutta nyt tekin ymmärrätte sen.”

Maa on voimaa lähtee jälleen soimaan.

”Itse en kasvanut Tomin teosten parissa, mutta kohtasin ne tärkeään aikaan. Olin 26, olin New York Cityssä. Olin valmis olemaan tähti. Todellakin loistamaan. Minua ympäröivät kaikki homomentorit, jotka vain halusivat kiillottaa minua ja saada minut säihkymään. Olin mallina lehdissä, jotka edustivat nahkakulttuuria. Olimme Tomin kanssa kirjekavereita, kun hän oli Suomessa, ja kun hän näki näitä lehtiä, hän mietti, että onkohan tuo se kundi, jonka kanssa kirjoittelen. Hän ei kysynyt sitä minulta. Hän vain näki kuviani jossain After Darkissa ja toivoi, että se olin minä. Kun hän tuli Yhdysvaltoihin ja astui koneesta, hän huokaisi, että ’aaaaah, se olet sinä’.”

Oli varmasti kiehtovaa vihdoin tavata ja päästä kuulemaan kaikkia näitä tarinoita, joista nyt kerrot.

Durk ei reagoi välikommenttiin vaan hyppää aikajanalla, öö, jonnekin.

”Meillä on kirje, jonka hän kirjoitti ystävälleen Englantiin palattuaan Yhdysvalloista about viiden viikon jälkeen. Hän sanoi, etten tiedä mistä aloittaa, mutta palasin juuri ensimmäiseltä Amerikan-matkaltani. Hän kävi Los Angelesissa ja San Franciscossa. Te olette tuollaisia alternative-dudeja, te rakastatte tätä tarinaa: 70-luvun alussa telkkarissa ei ollut viivettä suorissa lähetyksissä. Academy Awardsissa [tunnetaan ”Oscar-gaalana”] David Niven [brittinäyttelijä] oli lavalla antamassa jotain palkintoa, ja yhtäkkiä pitkätukkainen kundi juoksee alasti lavan läpi. Viuhahtaminen oli silloin muotia.”

(Academy Awards tunnetaan siis täälläpäin paremmin ”Oscar-gaalana”, David Niven oli brittinäyttelijä ja viuhahdus tapahtui vuonna 1974. Nivenin lisäksi lavalla oli Elizabeth Taylor.)

”Tämä viuhahtaja oli nimeltään Robert Opel, ja hän oli losangelesilainen aktivisti. Hän piileskeli alasti verhojen takana, joku oli päästänyt hänet sinne. Joka tapauksessa, hän avasi myöhemmin gallerian San Franciscoon. Sen nimi oli Fey Way. En ensin tajunnut sitä, Fey Way. Mutta Fey Way. Sama kuin Fag Way. Eikö niin? The fey! The fey! Se oli tosi cool. Nyt puhutaan sorretuista ihmisistä. He nappaavat nuolet, joita ammutaan heitä vastaan, ja ownaavat ne. N***** on sana, jota mustat voivat käyttää itsestään. Sitä käytettiin heitä vastaan, ja he ownasivat sen. Fag, me ownataan se. Fey, me ownataan. Queer. Sama juttu.”

Ville Malja kuvasi Durk Dehnerin Creatin gallerian takahuoneessa 2017.

Nyt soi Lasse Mårtensonin Viikon tytöt.

”Kun muutin Los Angelesista takaisin New Yorkiin, sain töitä homojen vapautuslehdestä nimeltä The Advocate. Lehden omistajan nimi oli David Goodstein. Hän oli yksi mentoreistani. Miten hänestä tuli mentori ja homojen vapauttaja? Hän oli rikas eliitin juutalaispoika, joka meni parhaaseen kouluun, Cornellin yliopistoon idässä.”

(Cornellin yliopisto on nuorin ”Ivy Leaguen” oppilaitoksista. Siellä on opiskellut tai opettanut yli 40 Nobel-voittajaa.)

”Hän oli niin fiksu. Hänestä tuli Wall Streetin ihmelapsi. Hän teki niin paljon rahaa, että länsirannikolla Wells Fargo -niminen pankki pani hänet merkille. He kutsuivat hänet työskentelemään San Franciscoon rahastonhoitajien johtajaksi. ’Joo, totta kai.’ Hän pakkasi laukkunsa ja lähti länsirannikolle. Firman hallituksen puheenjohtaja kutsui hänet kotiinsa illalliselle. Seuraavana päivänä hän meni pankkiin, ja hänen työpöytänsä oli kadonnut. Pankinjohtaja sanoi, että älä huoli, me ollaan siirretty työpöytäsi takahuoneeseen, koska puheenjohtaja sanoi, että hänellä olisi mukavampi olo, jos et olisi vuorovaikutuksessa asiakkaiden kanssa. Silti hänen piti johtaa koko portfolio-osastoa. ’Voi luoja, tätäkö tämä on’, hän ajatteli. Hän lähti ja osti pienen lehden Los Angelesista. Sen nimi oli The Advocate. Hän muutti sen homojen vapautusliikkeen kansalliseksi uutisjulkaisuksi. Hän oli yksi mentoreistani ja voimaannutti minua. Mutta minne olinkaan menossa tämän tarinan kanssa…”

Kaikki nauravat. Tuuli sanoo, että ei mitään väliä, koska tarinat ovat niin kiinnostavia. Anna palaa, Durk. Jukeboksista lähtee soimaan The Clashin Should I Stay Or Should I Go.

”Niin joo, vedin hänelle ennen seminaareja. Tom oli silloin elossa. Niissä seminaareissa oli kyse siitä, että saadaan ihmiset tuntemaan olonsa turvalliseksi homona. Yksi iso juttu, jota seminaareissa tehtiin, oli että kaikki istuivat alas ja kirjoittivat kirjeen perheelleen. Kelle tahansa, jolle he eivät olleet kertoneet olevansa homoja. Useimmiten perheenjäsenet, isoäidit, ketkä tahansa, vaikka he tiesivät sen, oli paljon asioita, joita he eivät tienneet. Kaikkien piti kirjoittaa täysin pidättelemättä. Niinku että ’isi, et tiennyt, mutta joskus otin kaikki sun kumivermeet, levitin ne kellarin lattialle, riisuin kaikki vaatteeni pois ja piehtaroin niiden päällä’.”

Taas kaikki nauravat. Durk mumisee, että noin hän itse teki.

”Kun se oli kirjoitettu, kaikki lukivat kirjeensä toisilleen ryhmissään. Viikonlopun jälkeen kaikki saivat valita, haluavatko he antaa tai lähettää kirjeensä. Se on jokaisen oma valinta. Siitä siinä oli kyse. Täytyy oppia olemaan sinut itsensä kanssa. Se on osa prosessia. Käytän tätä sanaa nyt tosi pejoratiivisesti: straight. Ei hetero vaan straight. Mitä straightit ihmiset ajattelevat, että kaapista tuleminen on? [Heilauttelee teatraalisesti käsiään ja korottaa ääntään:] ’Moi kaikki, mä oon gay!’ Kuka noin tekee? Ei se tietenkään mene niin. Se menee yksi askel kerrallaan. Asteittain huomaa, kenen kanssa olo on turvallinen, ja kertoo niille ensin. Sillä tavalla prosessi etenee.”

Rock-Ola arpoo lautaselle Myrskyluodon Maijan. Legendan mukaan Lasse Mårtenson tajusi säveltäneensä niin napakymppibiisin, että menetti luovuutensa, koska tiedosti, ettei enää ikinä yltäisi samaan saati pystyisi parempaan.

”Usein lentokoneessa olen keskustellut jonkun kanssa ja todennut, että olen gay ja kumppanini tekee sitä tai tätä. Joskus ihmiset menevät sitä lukkoon. Kolmisen vuotta sitten lensin tänne, ja vieressäni istui nainen, joka oli tosi ehdoton luterilainen. Huomasin hänen menevän lukkoon. Sanoin, että tunnen, mitä nyt on meneillään. Avasin kirjan, eikä se ollut edes Tom-kirja, vaan toisen paljon elämässään asioita aikaan saaneen gayn elämäkerta. Siinä oli naisen kirjoittama artikkeli. Mun pitäisi löytää se teille luettavaksi. Hän kirjoitti, että miten hän on ollut niin estoinen siitä, mikä kiihotti häntä seksuaalisesti. Naiset on valettu niin ahtaaseen muottiin ja vangittu naurettavien seksuaalisen pidättyvyyden rajojen sisään. Miten hän puhui vapaudesta…”

Durk lipeää tilanteesta toiseen, mutta pointti tuli jo selväksi. Naisten seksuaalisuutta on kontrolloitu ja tukahdutettu niin järjestelmällisesti, että he voivat jakaa tunnetasolla kokemuksen, miltä se seksuaalivähemmistöistä tuntuu. Näin ainakin Durkin viestin tulkitsen.

”…mistä tuli mieleen, että 2006 halusin saada Tomin takaisin Eurooppaan, joten me tehtiin kiertävä näyttely kaupungista toiseen. Näin portaikossa kauniin naisen, joka katsoi alas galleriaan ja hymyili kauniisti. Menin hänen luokseen ja kysyin, haluaisiko hän jakaa ajatuksensa kanssani. Hän sanoi, että kyllä. Hän oli nykyvalokuvaaja Pariisista. Hän sanoi, että seison tässä sellaisen miehen töiden edessä, joka ei pidätellyt, mitä hänellä oli sydämessään ja minkä puolella hän oli: meidän kaikkien vapauden. Se tuntui minusta niin voimaannuttavalta. Minusta se on totta koko hänen elämäntyönsä kannalta.”

”Kaikki hymyilivät, ja ymmärsin miksi.”

”Kerran yhdessä tapahtumassa katsoin, miten siellä oli perheitä ja sinkkuja ja pareja ja gay-jengiä ja straight-jengiä ja vanhempia ihmisiä. Kaikki hymyilivät, ja ymmärsin miksi. Siitä lähtien, kun Tom meni pois, minulla on ollut yksi intohimo: se, että merkitys, joka hänen töillään on gay-ihmisille, voisi olla universaalia. Että se voisi levitä ja sytyttää liekin ja antaa voimaa ihan kaikille.”

Töihin on ladattu niin paljon vapauttavaa energiaa, että se välittyy kaikille, olipa homo tai hetero.

”Ehdottomasti. Tismalleen. Nyt minun täytyy hypätä seuraavaan sukupolveen. Tämä musikaali Turussa: sen kirjoittaneet ihmiset, laulajat, tanssijat, näyttelijät, ne tajuavat ja ruumiillistavat sen. Ja sain istua siellä. Ymmärsin, että olen tehnyt vitusti töitä [ääni sortuu ja kyynel valahtaa poskelle] sen mahdollistamiseksi. He ruumiillistavat sen ja antavat sen takaisin yleisölle. Ja se vaikutus jatkuu. Tajusin, että työni alkaa tavallaan olla… tehty. Olen siinä pisteessä, että se toimii itsestään. Enemmän ja enemmän ihmiset kokevat sen merkityksen itse, luovat sen voimin teoksia ja julkaisevat niitä. Se energia säilyy, ja niin homma jatkuu. Harvey S. Shipley Miller, The Judith Rotschild Foundationin kuraattori, nimesi Tom of Finlandin yhdeksi 1900-luvun viidestä vaikuttavimmasta taiteilijasta. Hänen vaikutuksensa oli niin merkittävä, että se siirtyi kokonaisen kulttuurin sisään ja tuli osaksi sitä. Kun se tulee osaksi kulttuuria, se on ikuista.”

Ville Malja kuvasi Durk Dehnerin Creatin gallerian takahuoneessa 2017.

Tähän asti soundtrack on ollut sattumalta jokseenkin synkassa monologin kanssa, mutta olemme pudonneet kosmisesta synkronista, sillä nyt taustalla soi Bossen ja Robertin Rakastan ruokaa.

Tuntuuko se koskaan taakalta, että sinun täytyy huolehtia niin valtavasta perinnöstä? Myös bisnesmielessä?

”Joo joo, ensinnäkin me jonglöörataan tosi monella tasolla, eikö niin? Aluksi hänen taidettaan kutsuttiin pornografiaksi. Lopulta yhteiskunta ja kriitikot myönsivät, että hän on hyvä kuvittaja. Sitten päästiin pisteeseen, jossa sanottiin, että niin, hän on melko hyvä taiteilija. Nyt Harvey S. Shipley Miller sanoo, että tosi harva taiteilija tekee mestariteosta uransa aikana. Tom of Finland ei tehnyt uransa aikana yhtä vaan monta mestariteosta. Mestariteoksen määritelmä sisältää useita kriteereitä, jotka sen tulee täyttää: komposition ja tekniikan mestarillisuus, vuorovaikutus, kaikki tällaiset. En nyt osaa ulkomuistista nimetä ihan kaikkia, mutta kun ne täyttyvät, kyseessä on mestariteos. Tom teki useita teoksia, jotka täyttivät nuo kaikki kriteerit.”

Bossen ja Robertin jälkeen vuorossa on Tuomari Nurmion Kurjuuden kuningas.

”Vuonna 2006 Judith Rotschild Foundation lahjoitti MoMA:n kokoelmiin [New Yorkin modernin taiteen museo] puolitoistatuhatta piirustusta. Se oli iso lahjoitus, jossa oli monen taiteilijan töitä. Tom oli yksi niistä, seitsemällä teoksella. Judithilla oli suunnitelma: hän halusi antaa museolle teoksia näiltä outsider-taiteilijoilta, jotka eivät vielä olleet totaalisen tunnustettuja, jotta museo alkaisi oikeasti herätä.”

”Kuraattorit eivät pystyneet handlaamaan sitä fistaamista.”

”Tiedättekö, mitä museo teki? Oli yksi duuni, joka oli tehty 1980 New Yorkissa pidettyyn näyttelyyn, jonka Robert Mapplethorpe oli järjestänyt Tomille. Se on ihan oma juttunsa: jos haluatte kuulla tarinoita korruptiosta, se on oma lukunsa. Joka tapauksessa, teos oli tosi kompakti: neljä tai viisi kundia, yhtä nussittiin, yhtä fistattiin, yhdeltä otettiin suihin. Se oli mieletön. Museo sanoi, että teidän täytyy ottaa tämä pois lahjoituksestanne. Koska jos ette tee niin, koko lahja voi olla vaarassa. Tämä siis 2006, ei niin kauan sitten. He eivät olleet valmiita siihen. Kuraattorit eivät pystyneet handlaamaan sitä fistaamista. He ajattelivat, että se on siveetöntä. Vuonna 2006. Aikoinaan Tomin piti tehdä kaikki kuvansa omassa privaatissa valokuvalabrassa. Me aloitettiin yhteiset bisnekset 1980 ja kustannettiin omat kirjamme. Näistä kerrotaan siinä elokuvassa, sitä on vähän muutettu, mutta jollain lailla se pitää paikkansa. Vuonna 1988 Tom haluasi tehdä taidekirjan. Hän ja minä.”

Vailla minkäänlaista aasinsiltaa tai edes hengenvetoa yhtäkkiä seuraa nopea kurvaus yllättävälle sivuraiteelle. Samalla jukeboksista kajahtaa Jimmy Castor Bunchin äärisovinistinen luolamiesbiisi Troglodyte. Tässä kaikessa on varmasti logiikkaa, mutta täytyy malttaa odottaa, että se kietoutuisi kasaan.

”Minä yritin itsemurhaa, kun olin 20. Syy oli se, että vaikka yritin mitä, en ikinä pystynyt täyttämään itselleni asettamiani odotuksia. Aina kun tein jotain, epäonnistuin. Se tuntui toivottomalta. Tein diilin itseni kanssa, vähän kuin munkit tekevät lupauksen: yritän tehdä asioita muiden ihmisten hyväksi ja kunnioittaa heitä. Kun elämäni on ohi, ehkä minusta sen ansiosta ajateltaisiin, että tein jonkun muun elämän vähän onnellisemmaksi ja paremmaksi.”

”Hän tiesi, että porno oli väline.”

”Sitten kun joskus 29-vuotiaana tapasin Tomin, näin sen järisyttävän merkityksen, jonka hän oli teoillaan saavuttanut. Heti kun aloin auttaa häntä ja järjestää julkisia tapahtumia, näin miten hänen luokseen jonotti todella kärsivällisesti pitkiä rivejä nuoria miehiä. Seisoin siellä ja kuuntelin. Hänelle mentiin sanomaan, että ilman sinua olisin kuollut: tämän kuvaston avulla saatoin kasvaa kokonaiseksi mieheksi. Tajusin, että okei, hän on muuttanut asioita. Sanoin, että okei: teen mitä tahansa ja kaiken mitä pystyn auttaakseni tätä miestä saavuttamaan kaiken, mitä hän haluaa elämässään.”

”Hän halusi päästä eroon piratismista ja alkaa kustantaa kirjoja. Hän halusi arkiston ja kirjaston omista teoksistaan. Mutta hän halusi enemmän kuin sen: hän jo oli vuorovaikutuksessa muiden taiteilijoiden kanssa, ja he kaikki halusivat olla osa sitä samaa juttua. Hän loi mahtavan kollektiivisen jutun ja oli niin onnellinen siitä. Ja hän halusi tehdä taidekirjan. Hän tiesi, että porno oli väline. Niin hän sanoi likaisista pikku piirustuksistaan. Hän vähätteli niitä, kutsui töitään likaisiksi pikku piirustuksiksi, koska se kiihotti häntä. Jos ajattelet taidetta: jos olet mimmisi tai kundisi kanssa, voi luoja, hän näyttää jumalattarelta, koska olet stimuloitunut. Olet kiihottunut. Kaikki aistisi ovat virittyneet. Hän halusi päästä siihen tilaan piirtäessään, koska niin syntyisi parempia taideteoksia.”

Ville Malja kuvasi Durk Dehnerin Creatin gallerian takahuoneessa 2017.

Nyt soi Joan Jettin I Love Rock’n’Roll. Liittyy sikäli aiheeseen, että rock’n’roll tarkoittaa panemista.

”Me pidämme säätiössä piirustustunteja. Meillä on studio West Sidessa, meitä on iso nippu. Yksi taiteilija veti minut sivuun ja sanoi, että tiedätkö mitä, haluan kertoa sinulle jotain: tein lifesize-maalauksen tästä kundista, jolla oli erektio. Viereisen työhuoneen taiteilija tuli katsomaan, että voi luoja, onpa kaunis, mutta miksi piirsit sille erektion? Se on niin paljon vaikeampi myydä. Hän vastasi: ’Koska sillä oli erektio!’”

Kaikki räjähtävät nauruun. Seuraa jokseenkin epäkoherenttia tajunnanvirtaa. Jossain välissä lähtee soimaan Neil Youngin Heart of Gold. Durkin jutustelu etenee Latvian ensimmäisestä Pride-festivaalista suomalaisiin naisiin, täällä julkaistuun Tom of Finland -postimerkkiin (joka muuten hauskasti sulkee ympyrän Tomin aiemmin mainittuun postimerkkien keräilyyn), suunnitelmaan urinoivasta patsaasta ja palaa tuoreeseen elokuvaan.

”Sen tekeminen oli aikamoinen kamppailu, mutta toissa iltana istuin elokuvateatteriin katsomaan sen. Minusta se on kaunis filmi. Emme olleet käsikirjoittaja Aleksi Bardyn kanssa samaa mieltä kaikesta, mutta elokuva kyllä saavuttaa sen, mitä hän halusi kertoa: kuten sen, miten kamalan paha, ilkeä ja julma yhteiskunta on ollut homoseksuaaleja kohtaan. Niitä on rangaistu, kriminalisoitu, luokiteltu mielisairaiksi…”

Tuli muuten mieleen, että onko sinua tai Toukoa aikoinaan uhkailtu tai onko joku jopa hyökännyt fyysisesti kimppuun?

”Joo joo. Tomin kuoleman jälkeen säätiö alkoi järjestää joka toinen vuosi nousevien taiteilijoiden kilpailuja. Tiedätkö, mikä juttu tuollaisissa kilpailuissa on? Niissä on vitusti sääntöjä. Ja viimeinen asia, jota me tarvitaan, on lisää sääntöjä. Meidän ainoa sääntömme oli, että koska se oli amatöörikilpailu, osallistujat eivät olleet saaneet myydä aiemmin yhtään eroottista taidetta. Muunlaista taidetta kyllä, mutta ei sellaista. Vuonna 1995, siis ennen internetiä, voittajaksi valittiin teos nimeltä Cocksuckers for Christ. Siinä Kristus istui kultaisella valtaistuimella, joka oli koristeltu pinkeillä kolmioilla. Se oli tapa, jolla Hitler merkitsi homoseksuaalit keskitysleireillä. Hänellä on orjantappurakruunu, hänen silmänsä pyörivät päässä, hänellä on valtava stondis. Ikääntyvä pappi, jolla on liperit ja kaikki, hikoilee ja antaa hänelle kunnon suihinottoa.”

Led Zeppelinin Whole Lotta Love katkaisee Durkin tarinan: ”You need cooling / Baby I’m not fooling!”

”Tää on minä 12-vuotiaana! Näin Zeppelinin Kanadassa, kun olin 13. Ne tulivat sinne kiertueelle ja soittivat tämän biisin!”

Durk palaa tarinaan.

”Joka tapauksessa, meille alkoi sataa vihapostia kristityiltä ympäri maailmaa. Hän voitti kilpailun, joten säätiömme tehtävä oli promota häntä. Teimme 8×10-väriprinttejä ja postitimme niitä jokaiseen gay-julkaisuun joka puolelle maailmaa, ja niitä sitten julkaistiin lehdissä. Meille tuli kaikenlaista kivojen pikku leidien ’Tehkää parannus! Tehkää parannus!’ -viesteistä pommiuhkauksiin. Niiden uhkausten takia meidän piti soittaa FBI:lle, mutta siitähän vapautusliikkeessä on kysymys. Tuollaista tapahtuu edelleen, joten vielä on paljon tekemistä.”

”Jos hänen aikaansa oli top, joka siis oli nussija, oli jotenkin parempi kuin bottom, jota nussittiin.”

”Siksi myös kaikki Tom of Finlandin mainstream-jutut ovat tärkeitä, koska jos asiaa ei pysty handlaamaan aiheen tasolla, sen voi ottaa haltuun vapautumisen tasolla. Hän oli sosiaalinen vapauttaja. Hän vapautti myös gay-kulttuuria. Jos hänen aikaansa oli top, joka siis oli nussija, oli jotenkin parempi kuin bottom, jota nussittiin. Se oli jäännettä heteroseksuaalisesta mies ja nainen -asetelmasta. Hän ei tykännyt siitä yhtään. Hän otti nuo sankarit ja teki niistä bottomeja. Vaikka ne olivat, että ’mua ei nussita’, niitä nussittiin, ja sen jälkeen ne olivat, että ’voi luoja, kun tuntui hyvältä’. Hän oli niin viisas.”

Puhe jatkuu tauotta. Siirrytään syviin vesiin.

”…mutta sitten on toinen juttu, joka on tosi tärkeä. Otin tämän itse asiassa eilen esille, koska kuulin siitä miehestä, joka yritti tappaa itsensä. Sanoin, että tiedätkö, Tomille ja minulle valinta siitä, missä ja milloin haluaa lähteä, on tosi tärkeä. Minua kutsuttiin AIDS-epidemian aikaan ”Mustaksi enkeliksi”, koska autoin niin monta ihmistä kuolemaan. En ollut kuten se kundi, joka joutui vankilaan, koska hän näytti ihmisille, miten häkämyrkytykseen voi kuolla. Epidemian alussa ei ollut parannuskeinoa. Vasta myöhemmin lääkärit alkoivat auttaa: antaa morfiinia sairaaloissa, jotta ihmiset voisivat lähteä helpommin ja nopeammin. Me tehtiin Tomin kanssa lupaus, että me autettaisiin toisiamme. Sain hoidettua hänelle ison kasan unilääkkeitä. Sain ne tänne, mutta en itse voinut jäädä tänne, koska minua olisi voitu syyttää hänen kuolemastaan hyötymisestä. Kun hän ei pystynyt piirtämään enää, printtasimme 500 kaunista litografiaa nimeltä Perfection. Kun hän pääsi numeroon 384, hän ei pystynyt signeeraamaan enempää.”

Nyt soi Tuomari Nurmion Miehen elämää.

”Saimme hänet sairaalasta kotiin omaan asuntoonsa. Hänellä oli ne lääkkeet, jotka hän voisi ottaa tai olla ottamatta, mutta hän sai olla yksinään. Hän rakasti rauhaa, kun sai olla yksin omien ajatustensa kanssa. Hän laittoi television päälle ja näki uutiset, joissa puhuttiin hänestä, dokumenttielokuvasta Daddy and the Muscle Academy ja tulevasta elämäkertakirjasta. Hän soitti minulle ja sanoi ’Durk, kiitos’ ja ’haluan vain’… [Durkin ääni sortuu itkuun] …’halusin vain kiittää’. Sitten hän sanoi hyvästi. Sinä yönä hän otti ne pillerit.”

Durk kertoo tästä avustetusta itsemurhasta myös Valentine Hoovenin kirjassa, joka julkaistiin 2017 suomenkielisenä käännöksenä nimellä Tom of Finland – marginaalista maailmanmaineeseen.

”Itse asiassa vitsailen, että minulla on vielä yksi ura jäljellä: se ei ole pitkä, mutta nimike on lähtöaulan johtaja. [Tuuli nauraa.] Olen menettänyt niin monta parasta ystävää, olen menettänyt rakastajiani, mutta en ole lakannut elämästä. Minulla on uusi upea kumppani ja Tom House on mieletön paikka, koska se on orgaaninen, se muuttuu koko ajan, uusia taiteilijoita tulee. Joitakin vuosia sitten ystäväni kertoi, että West Hollywoodissa, joka on siis the gay-alue, ei puhuta tästä talosta hyvällä tavalla. Sitä kutsutaan ’Gay Gardensiksi’, siis niinku Gray Gardens. Se on dokumentti, jossa tytär ja äiti asuvat talossa, jossa on pesukarhuja ja… Joka tapauksessa, oli aika keksiä itsensä uudelleen. Avasimme ovet nuorille ihmisille. Sanoimme, että tulkaa ja ottakaa homma haltuun. Tehkää mitä haluatte. Se oli tosi mielenkiintoista, koska kun meille tuli taiteilijoita, ne saattoivat odottaa näkevänsä joitain pölyisiä vanhoja arkistoja, mutta sitten he tajusivat, että tänne voi vain tulla ja tutkia kaikkea kamaa ja miettiä, miten se voisi vaikuttaa omiin uusiin duuneihin.”

Tom Housesta voi lukea lisää vaikkapa täältä, täältä, täältä tai täältä. Linkkien takaa löytyy myös kuvia. Osaatte toki googlata itsekin. Durk jatkaa puhetta kertomalla ystävästään Carrington ”Carr” Galenista, joka suunnitteli ja rakensi Tom Housen kauniit puutarhat.

”Carr oli pitkäaikainen AIDS-selviytyjä. Lääkitykset toimivat monta, monta vuotta, mutta sitten ne lakkasivat toimimasta. Hän kokeili kemoterapiaa ja sädehoitoakin. Sanoin, että jos haluat, voit kuolla täällä puutarhassa, jonka olet luonut. Carr meni lääkärilleen, ja lääkäri antoi hänelle lääkelaastareita, joita hän voi laittaa, jos haluaa. Vietin aikaa Carrin ja hänen aviomiehensä kanssa keskustellen tästä. Yritin nähdä, ovatko he valmiita ajatukseen. Sitten he menivät kaupunkiin tapaamaan lääkäriään, ja minä jäin heidän ranchilleen pitämään huolta heidän koiristaan. Hänen aviomiehensä soitti: Carr on valmis siirtymään lähtöaulaan. Talonmiehemme Roberto teki puutarhaan huvimajan, jossa oli pieni sänky ja matto ja lamput. Ehdin kotiin ajoissa ja sain tehtyä puisesta sängynpäädystä kauniin kyltin, jossa luki ’Welcome to Carrington Galen’s Pleasure Park’.”

Larry Wallisin Police Car lähtee soimaan.

”Carr halusi viettää hetken siskontyttöjensä, siskonsa ja aviomiehensä kanssa. Juuri kun aurinko painui horisonttiin, hän teki sängyssä olonsa mukavaksi ja vajosi hitaasti uneen. Minä vain pitelin häntä ja kesti aamuneljään asti ennen kuin hänen sydämensä pysähtyi.”

Durk alkaa itkeä. Sitten hän rykäisee kurkkunsa selväksi.

”Mistä tässä on kyse? Siitä, että on itsemääräämisoikeus, missä, milloin ja miten lähtee. Ettei tarvitse kuolla kärsien. Ei tarvitse kuolla sairaalassa. Saa oikeasti valita. Oli se laillista tai ei. Sitä ei haluta laillistaa, koska pelätään, että ihmiset, jotka voisivat hyötyä jonkun kuolemasta, tappaisivat hänet. No, vaikka niin kävisi, prosenttiosuus on häviävän pieni niistä ihmisistä, jotka saavat kauniin tavan lähteä.”

”Kuoleman enkeli” jakaa lisää kokemuksiaan avustetusta itsemurhasta.

”On niin monta tapaa lähteä. Jotkut haluaisivat bileet, joihin tulevat kaikki, keitä he ovat ikinä tunteneet, ja saada sinne parasta musaa, jota he ovat rakastaneet. Jotkut haluavat lähteä trooppisessa puutarhassa ja jotkut olla vain hiljaisuudesta. Olen huolehtinut ystävistä, jotka elämänsä viimeisinä päivinä, tätä rakastan kuoleman lähestymisessä… Sanoin, että se ja se tuli tapaamaan sinua. ’Käske sitä painumaan vittuun!’ Menen ja sanon, että anteeksi, mutta hän haluaa, että painut vittuun. Hän ei tykkää susta! Sori!”

Kaikki repeävät nauruun.

”Joka tapauksessa, muutos lähestyy. Tiedän, että siitä puhutaan paljon täällä, ja Kaliforniassa siitä jo tehtiin laillista, jos ihmisellä on terminaalivaiheessa oleva sairaus. Kun Carr kuoli, soitimme palolaitokselle, ja he tulivat toteamaan, että juu juu, hän on kuollut. Sitten he soittivat poliisille ja poliisi soitti kuolinsyyntutkijalle, joiden piti tehdä tutkinta. He näkivät, että hänellä oli lääkelaastareita, ja kerroimme, että hän laittoi ne itse. Joo, olimme tietoisia, mutta hän teki sen. Kyse on arvokkuudesta.”

Ville Malja kuvasi Durk Dehnerin Creatin gallerian takahuoneessa 2017.

Meillä Suomessakin on pihtailtu morfiinin kanssa, etteivät kuolemansairaat vain tulisi riippuvaisiksi.

”On lääkkeitä, joista tulee niin euforiseksi… Jos me oikeasti tutkisimme peyotea ja löytäisimme… Mä otin joskus, se oli varmaankin peyotea, ja pakko sanoa, etten tietäisi parempaa kuin sen huumeen kanssa lähteminen. Olin vuorilla ystävieni kanssa, ja se oli niin mieletöntä, koska en pystynyt tekemään eroa itseni vesiputouksen, kivien ja pensaiden välillä. Kaikki ne olivat erillisiä, mutta se oli molekyylirakenteen magnetismia. Se magnetismi piti minun molekyylini yhdessä, mutta ne eivät olleet erilaisia kuin veden molekyylit. Ja sain kokea sen.”

Kim Wilden Kids in America vaihtui jossain välissä soimaan. Se on ehtinyt kolmanteen säkeistöönsä.

”Aloin meditoida, kun olin 14. Isäni kuoli, kun olin 20. Hänellä oli syöpä ja tiesin, että hän kuolee, mutta en tiennyt milloin. Minulla on kokemus Etelä-Amerikasta, olin Uruguayssa. Ei ole väliä, onko kertomani unta vai hallusinaatiota vai manifestaatio, koska kaikkein tärkeintä on, mitä se merkitsi minulle. Tänä päivänäkin minun päässäni on kristallinkirkkaana, että isäni ilmestyi sänkyni jalkopäähän. Nousin istumaan, kumppanini nukkui. Emme avanneet suitamme vaan kommunikoimme telepaattisesti ajatuksilla [isän kanssa]. Se on täysin erilaista kuin sanoilla. Kun kommunikoi ajatuksilla, se on täydellistä. Ei ole väärinymmärryksiä.”

Nyt alkaa The Sonicsin biisi The Witch.

”Joka tapauksessa, isäni manifestoi ajatuksia minulle. Kysyin, että missä sinä olet, koska pystyt tekemään tätä. Hän sanoi, että kun sinä olet poistumassa ja jos olet hereillä, pääset käsiksi lahjoihin. Niitä kutsutaan taioiksi, mutta ne eivät ole taikoja. Ne ovat vain ekstrasensorisia kykyjä. ’Haluan antaa tämän sinulle ennen kuin menen.’ Siinä oli kaikkia action figureja minusta elämäni varrella. En katsonut niitä yksitellen vaan koin ne kokonaisuutena ja olin, että vau, kiitos. Kysyin, että mitä sinulle nyt tapahtuu. ’Me menetämme tämän individuaalisen osan ja olemme taas osa kaikkeutta.’ Minä olin nirvanassa. Ei ollut mitään, jonka olisin voinut kokea olevan pois paikoiltaan. Kaikki oli täydellistä, kokonaista. Makasin sängyssä, katsoin kattoon ja, voi luoja. Hyppäsin sängystä ja ryntäsin puhelimeen. Sain soitettua Kanadaan. Äitini vastasi ja sanoi, että joo, hän kuoli. Friikkasin. En tajunnut, luulin että minä olin vastuussa elämästäni ja minä loin sen ja minä sain asiat tapahtumaan ja… miten olen voinut nähdä jo koko elämäni?”

The Whon Won’t Get Fooled Again lähtee soimaan. Tulkitsen, että jokainen eri vermeisiin puettu action figure -nukke siis symboloi Durkin yksittäistä elämänvaihetta.

”Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä nopeammin ne ovat menneet ohi. Enää minulla on yksi jäljellä. Arvaan, että se on lähtöaulan johtaja!”

Durk nauraa. Tallennus loppuu. Ville ottaa kameran käteen. Durk riisuu paitansa.

JÄIKÖ NÄLKÄ?

VHS

VHS: Tämä on kauhea tapa elää

Runovallankumouksellinen esitys ilmastokriisistä. Sanat Kaisa Happonen & Karri Miettinen, sävelet Juho Viljanen. Videotaltiointi Paja&Bureaun Sideshow’sta....

27.9. 2019