Poklomi

Kalevi Suopursu: Juice on kuollut

Sun kanssas katson maailmaa ja munamiehen nään.

Sanat: Kalevi Suopursu
Kuvitus: Milla Paloniemi


Valot sammuvat Sysmän vanhalla teatteritalolla. Rakeiselle filmille kuvattu elävä kuva alkaa syöttää ruutuja ruutujen perään. Oispa jo, kamoon! Projektori täyttää toiveeni ja vie meidät yhtäkkiä Pohjois-Savoon. Minä näen oikean kultaista tukkaa, jota miltei kosketan yksinäisillä sormillani. Hani. Siinä sinä seisot kuin kaunein kukka maan – syksyisten laulujen mies, ja ties kohta sinut jo omistaa saan.

Mutta mahani vaanii ja aavistaa, että jokin tässä vielä kosahtaa.

Ensin ajattelen, että se menee ohi. Aivan kuten kriitikot lupasivat: se menee ohi. Mutta lohi vieköön, minä en näe sitä popmusiikin hiomatonta suolakiveä, jota tulin taaimmalle penkkiriville nälkääni nuolemaan. Voi! Minä en näe myyttistä, tarunomaista ja epätodellista Juice Leskistä, jonka nimen juuri kursivoin. Tipahdan tuolilta toisiin lumoihin ja tapahtuu se kaikista pahin: elokuvan pölyttämä taika ei toimi.

Minä näen lavasteet, minä näen linssin ja minä näen hänet.

Munamiehen.

”Munamies lihoo, paljastuu narsistiksi ja alkoholisoituu.”

Ymmärrän kyllä ohjaaja Teppo Airaksisen idean, ja se idea on hyvä: meidän antisankarimme puhuu ja laulaa omalla kotoisalla Heikosta lenkistä tutulla äänellään, mutta perverssillä tavalla hätääntynyt mahani alkaa yhtäkkiä kaivata sellaista kunnon Timo Koivusalon suoltamaa elämäkerta-apinointia. Martti ”Irwin, Helismaa, Sibelius, oisko vielä vaikka Elvis” Suosaloa.

En pysty irrottamaan katsettani munamiehestä.

Kun Juice kasvattaa tukan, näen munamiehen. Kun Juice lähtee opiskelemaan Tampereelle, näen munamiehen. Kun Juice rakastuu, näen munamiehen… sitten minä yhtäkkiä ymmärrän: kaikki on vain suurta väärinkäsitystä. Juice (2018) on postmoderni elämäkertaelokuva – tämä ei kerro Juhani Juice Leskisestä (vuoteen 2006 asti Pauli Matti Juhani ”Juice” Leskinen). Tämä kertoo hänestä. Munamiehestä.

Yhtäkkiä se kolahtaa paistinpannulle kuin kokkeli.

Se onkin munamies, joka kasvattaa tukan. Munamies lähtee Tampereelle opiskelemaan. Munamies rakastuu. Munamies liittyy bändiin. Munamies tekee hittisinglen. Munamiehen elämässä asiat alkavat mennä huonosti. Munamies lihoo, paljastuu narsistiksi ja alkoholisoituu.

Viimeisessä viipyilevässä otoksessa munamies istuu keikkabussissa, ja tässä kohtaa siteerataan Juicen viimeisiä fiinejä henkäyksiä: anna viiniä.

Vasta lopputekstien rullatessa kuulen ensimmäistä kertaa narinan häntä – Juicen omaa ääntä.

Keinotekoinen tarina loppuu ja kohta, kohta valot jo syttyvät. Mutta vielä tässä pimeyden hämärässä minä ymmärrän, että Juice on pelkkä sivurooli, juoppo enkeli ja booli, joka ohjaa itsesäälin täyttämillä lauluillaan munamiehen tarinaa kohti koko kansan suosiota. Ihan kaksikymmentä (20) kiloa lihavampi munamies on Juicen lihan vankina. Kuule tuo eturivin kuiskinta: se on munamies, jota meidän tässä pitää yrittää ymmärtää, ei Juice.

Sillä keinotekoisissa teatterin kulisseissa munamies etsii itsestään luonnenäyttelijää, epäonnistuu ja jää Putous-hahmon vangiksi. ”Mikä sen munamiehen oikea nimi olikaan”, kriitikot miettivät, mutta olen jo poistanut Wikipediasta koko artikkelin.

Kun sanat hiljenevät ja valot syttyvät, makaa Juice edelleen alhaalla, Kalevankankaan hautausmaalla.

Juice on kuollut.

Kalevi Suopursu kirjoitti tähän artikkeliin kaksikymmentä (20) kertaa munamiehen, mutta vain kerran Riku Niemisen (s. 1. marraskuuta 1986 Kajaani) nimen.

JÄIKÖ NÄLKÄ?