Jean Ramsay kävi taidenäyttelyssä ja näki pimeyden: myrkyllisenä sykkivä vampyyrimäinen riippuvuussuhteemme pallon toisella puolella oleviin luonnonrikkauksiin syöksee vääjäämättä maailmaamme tuhoon.
Sanat: Jean Ramsay
Kuvat: Perttu Saksa / Helsinki Contemporary
Katson avaruudesta planeettaa. Avaruuden tähtikirkkaassa pimeässä se on valottoman musta, mutta sen pintaa puhkoo kultaisenkeltaisia hiusmurtumia, valon juovia. Ne ovat jokia, ja niiden kuljettamana sivistys matkaa syvemmälle pimeään. Jokien suistoissa on kaupunkeja, suuria valon tihentymiä, sivistyksen kuhisevia muurahaispesiä, ja niistä syvälle pimeään suuntautuvia irrationaalisesti poukkoilevia viiltoja, kuin valon tikarin tuikkauksia pimeän sydämeen.
Joseph Conrad ja Pimeyden sydän, mutisen itsekseni. Valkoisen miehen taakka. Matka joen alkulähteille, tietenkin. Ei liene sattumaa.
Nämä ovat karttoja valon matkasta pimeään, ja niistä asemista sen matkan varrella, myönnytyksistä ja vaihtokaupoista. Valo, järjen valo vs. pimeä, sivistymätön. Latautunutta kielioppia merkityksiltään. Konkreettisesti: sivistys tuo valon pimeään. Kaikenvalaiseva sähkövalo tässä sivistyksen mittarina, signifioijana, joka matkaa jokia pitkin syvälle pimeyteen, valaisten tietään. Kuitenkin kaventuessaan, kunnes lopulta katoaa, pimeyden nielemänä.
Kun katson planeettaa tarkemmin, huomaan ettei se ole planeetta ensinkään, vaan jotain pienempää, tutumpaa. Maps of Essence #6 on teoksista se, jonka äärellä ahaa-elämys tulee. Se näyttää meille pullon äären, ja sen kaulan – silmiemme edessä pallosta tuleekin pullo, savikuorella auringon valolta suojattu.
Perttu Saksan uuden näyttelyn teokset ovat kuvia kolonialismista, mutta ei mistään romanttisesta ja kaukaisesta 1800-luvun pastellinsävyisestä Karen Blixen -alistamisesta, vaan tässä hetkessä myrkyllisenä sykkivästä vampyyrimäisestä riippuvuussuhteestamme pallon toisella puolella oleviin luonnonrikkauksiin, joka vääjäämättä syöksee maailmaamme tuhoon.
Bensiini mutakuoren alla pullossa on tietenkin heijastuma öljystä maan kuoren alla. Hiekka ja muta halkeilee, kuivuu kuin elefantin iho tai viljava viljelysmaa pitkän kuivan kauden aikana, kuin hienoksi jauhetun kahvin purut mukisi pohjalla, päivä sen jälkeen kun olet juonut mukin tyhjäksi. Mikrokosmos on makrokosmos: kahvi jonka juot on perhosen siiven heilautuksen päässä tulvia ja kuivuutta aiheuttavasta ilmastomuutoksesta ja vedenpaisumuksista. Mineraalit, joista älypuhelin jolla tätäkin juuri nyt luet on tehty, on kaivettu – sallikaa poliittisesti epäkorrekti kolonialistinen termi – ”pimeimmästä Afrikasta”.
Valo läpäisee sen, ja näyttää sen kautta koko maailman.
”There’s a crack in everything, that’s how the light gets in”, laulaa Leonard Cohen jossain rätisevässä matkaradiossa, synkän virran alkulähteillä, ”pimeimmässä Afrikassa”. Perttu Saksa tekee näissä uusissa teoksissaan saman kuin Leonard Cohen: päästää valon läpi nähdäkseen pimeän tarkemmin. Tai pikemminkin: ymmärtää valon ja pimeän suhteen – ei ole yhtä ilman toista, kumpikin tarvitsee toisiaan, muovaa toisiaan.
Kun nyt kerran hyräillään mieleen nousevia kappaleita, lainaan toista lauluntekijää. ”There’s no dark ’til something shines”, laulaa Townes van Zandt toisessa rätisevässä radiossa maailman toisella puolella, Teksasin okran väristen aavikoiden keskellä. Valon ja pimeän suhde säilyy samana, Benin on Teksas on Benin. Öljy ei tunne rajoja, vaan virtaa maan kuoren alla niiden ali.
Tässä mielessä Maps of Essence on kuva meidän maailmastamme, ja siitä, millaiseksi sitä olemme muovaamassa. Se on kuva tulevasta ympäristökatastrofista ja sen polttoaineista, sen polttouhreista ja voiteluöljyistä. Apokalyptinen visio, jossa tekijä on ulkopuolistanut itsensä planeetan ulkopuolelle, ottanut etäisyyttä niin pitkälle että happi loppuu.
Näyttelyn nimen äärellä pohdin sanaa ”essence”. Ranskaksi se – juuri tuossa muodossa kirjoitettuna – tarkoittaa tietenkin bensiiniä, joka on Saksalta tietoinen veto – onhan näyttelyn teokset kuvattu Beninissä, jossa ranska on virallinen kieli. Suomeksi – ja englanniksi – se on ydin, sisin olemus, uute. Se, mitä jää jäljelle kun jotain keitetäään pohjaan. Merkitysten ja aistikokemusten tihentymä, sen olennaisin sydän.
Saksa yrittää kertoa meille jotain.
”Mieleen tulee polkupyörän sisäkumi, sellaisena kuin se paketista tulee ulos.”
Näyttelyn temaattisen eheyden murtavat kaksi veistosta. Kaksi kerällä olevaa käärmettä esittävät pronssista valetut veistokset ovat monella tasolla valokuvien vastakohtia: kolmiulotteisia, rosoisia, itsensä ympäri käpertyneitä. Niiden pinta muotin yhä arpeuttamana siinä missä valokuvien pinnassa helmeilee täydellinen rasvatyyni. Sulkeutuneita ja kiinni, siinä missä valokuvien pimeyskin tuntuu humisevan.
Mieleen tulee polkupyörän sisäkumi, sellaisena kuin se paketista tulee ulos. Kumin ja öljyn suhde, tietenkin. Ei liene sekään sattumaa, vaikka Saksa puhuu näyttelyä taustoittavissa teksteissä Beninissä toreilta myytävistä kuivatuista käärmeistä, vodun-uskonnon fetisseistä.
Huomionarvoisaa on myös, miten Saksa on ripustanut ne tilaan: jalustalle, vyötärön korkeudelle, mutta tiukasti yhdeltä sivultaan kiinni seinässä. Ei keskellä tilaa kuin veistos tavallisesti, vaan nurkkaan ahdistettuna.
Kaiken pohjalla mielleyhtymä siihen kaikkein vanhimpaan länsimaiseen kuvapankkiin, eli sakraalitaiteeseen, kristinuskon mytologioihin. Käärme, tietenkin: hyvän ja pahan tiedon puu. Mutta myös pieni, outo kuva pääsalissa: Maps of Essence #17. Kuva näyttää bensiinikauppiaat pesemässä käsiään… bensiinillä, milläs muulla.
Se, miten kuva on rajattu, on olennaista.
Kasvoja ei näy, ja kämmenet ovat kuin omamme, valkoiset. Mieleen nousee maailmanhistorian tunnetuin käsienpesu: Pontius Pilatus pesemässä käsiään Jeesuksen tuomiosta, siirtämässä vastuuta vihaisen ihmisjoukon käsiin. Herää ajatus, että ehkä näiden kuvien äärellä, täällä kauniissa galleriassa, varakkaassa Suomessa, me olemme Pilatus, etäännyttämässä itseämme vastuusta siihen, miten elämänmuotomme tuhoaa planeettaa.
Vapahtajan kohtalon sinetöinnistä perisynnin alkuhetkeen, joet matelevat pimeyden sydämeen kuin käärme meidän sydämeemme: pimeää valosta, valoa pimeästä. Tämän merkitysten virran alkulähteillä tuntuu kuin Perttu Saksa kuiskisi korvaani moraliteetteja ja varoituksia, ja sillä mitä hän tällä näyttelyllä sanoo, on painava vanitas-teema – painavampi kuin yhdessäkään hänen aiemmin kuolemaa tarkastelleessa eläinkuvassaan.
Kenties öljy maan pinnan alla on se hedelmä, jota emme olisi saaneet poimia, ja jonka poimiminen ja josta nauttiminen loppujen lopuksi on se, joka karkoittaa meidät paratiisista.
Jälkikirjoitus
Vaikka Saksan uusilla teoksilla on selkeä yhteys – jo nimenkin tasolla – hänen Mauno Koiviston hautamuistomerkkikilpailun voittaneeseen teokseensa Kartta, en kuitenkaan aivan ongelmitta rinnastaisi niitä toisiinsa sisällöllisesti. Kuten aina, materiaaleilla on merkitys. Saksa on Koiviston hautakiven yhteydessä puhunut japanilaisesta kintsugi-tekniikasta, jossa rikkoutuneen astian halkeama korjataan kullalla. Korjattu halkeama, ja etenkin kullalla korjattu halkeama, kertoo jostain eheästä ja arvokkaasta, siinä missä kuivuuttaan rikki rasahtanut multa ja sen läpi häämöttävä polttoaine rinnastuu pikemminkin niihin päinvastaisiin asioihin, mitä ylläolevassa kirjoituksessa yksilöin.
Perttu Saksa: Maps of Essence Helsinki Contemporary -galleriassa (Bulevardi 10) 28.10.2018 asti.