Sanat: Sirje Niitepõld
Kuvat: Eino Nurmisto
Tämä artikkeli kertoo joko yhdestä naisesta, kahdesta naisesta tai kolmesta naisesta. Todistettavasti heistä elää yksi, mutta on myös mahdollista, että kaikki kolme ovat sama henkilö ja näin ollen kaikki elävät.
Kaksi naisista istuu Suomen Turussa maaliskuussa 2017 ja puhuu itsestään, toisistaan sekä siitä kolmannesta, joka ehkä onkin he itse tai toinen heistä. Yksi heistä on lentäjä, toinen nukketeatteritaiteilija ja kolmas nukke.
Naiset ovat Amelia Earhart (1897–1937), Merja Pöyhönen (s. 1980) ja Amelia Earhart (s. 2016).
”Elottoman eläväksi tekeminen viehättää mua ihan hirveästi”, sanoo nukketeatteritaiteilija Merja Pöyhönen. Hän on tehnyt sooloteoksen maailman tärkeimmästä ihmisestä, pioneerilentäjä ja feministi-idoli Amelia Earhartista.
Earhart katosi selittämättömästi maailmanympärilentonsa viime etapeilla Tyynellämerellä vuonna 1937. Katoamisesta on esitetty vuosikymmenien varrella loputtomasti teorioita, mutta yhtäkään ei ole todistettu oikeaksi.
Totta on kuitenkin ainakin se, että kun Merja Pöyhöselle huomautettiin hänen hämmästyttävästä yhdennäköisyydestään Earhartin kanssa, hän alkoi tunnistaa heissä enemmänkin yhteneväisyyksiä.
Syntyi esitys Missing Amelia Earhart ja sen pääosanesittäjä, Amelia Earhart. Amelia Earhart on nukke, tuskin metrin mittainen, ja se on pukeutunut puuterinhempeään röyhelömekkoon ja lentäjänlakkiin. Sillä on suuret, uteliaat silmät ja kärsimätön luonne, ja sen kanssa keskusteleminen on kuin puhuisi kaksisataa vuotta vanhan lapsen kanssa.
”Mun nimihän on siis Amelia Earhart, mutta on ollut olemassa se toinen Amelia Earhart. Mä en ole se. Sillä tavalla siitä Amelia Earhartin elämästä ei tavallaan ole tehty esitystä, vaan se on tehty mun elämästä! Ja mä olen tehty Amelia Earhartin elämästä. Mutta vain osasta. Jollain tavalla. Koska mullahan ei siis ole mitään muuta elämää kuin ne valitut palat”, se itse selittää.
Pöyhönen on Amelia Earhartin kaksoisolento – mahdollisesti reinkarnaatio – ja Amelia Earhart -nukke on Pöyhösen tulkinta Amelia Earhartista, kaksoisolennostaan – mahdollisesti reinkarnaatiostaan – ja toisaalta Pöyhönen on Amelia Earhart -nuken sisäinen ääni, ja Amelia Earhart -nukke on Pöyhösen omakuva, jolloin Amelia Earhart -nukke on kai myös kuva Amelia Earhartista, joka ei kuitenkaan ole sama kuin Amelia Earhart -nukke.
”Amelia Earhart -nukke on kai myös kuva Amelia Earhartista, joka ei kuitenkaan ole sama kuin Amelia Earhart -nukke.”
Monimutkaiseltahan se kuulostaa.
Se kuitenkin tuntuu yksinkertaiselta ja todelta. Toistensa ja itsensä hellässä käsittelyssä kolmikko tulee esitelleeksi niin laajan skaalan inhimillisiä tunteita ja ilmiöitä, että sillä, missä yksi alkaa ja toinen loppuu, on herttaisen vähän väliä.
Esityksen Amelia on liikuttava, levoton, omapäinen ja vilpitön. Se haluaa tehdä elämällään jotain merkittävää eikä epäile hetkeäkään, etteikö pystyisi sellaiseen.
”Amelia on jossain määrin myös itseni parodiaa, sen olotilan että mitäs mä tekisin, kun on niin kauhean täydellinen, että ai että, mikähän nyt kiinnostaisi”, Pöyhönen sanoo.
”Tonne, eiku tonne, eiku tonne!” Amelia keskeyttää ja demonstroi samalla, mistä on puhe.
”Hän tekee sen lavalla paremmin kuin minä”, Pöyhönen toteaa. ”Ja nuket saa enemmän sympatiapisteitä tuollaisesta. Se on ihan päivänselvää että on absurdia että hän on niin itsevarma, että muka kykenen mihin tahansa. Ei varmasti kykene! Ei pärjäisi ollenkaan!”
Ja silti – maailman tärkein ihminen. Tuo onneton rääpäle, jolla on ohuet luirujalat ja jonkun toisen käsi kurkussaan. Mutta niin se vain on. Sillä silloin kun näkee toisessa itsensä, se toinen on absoluuttisesti maailman tärkein. On vaikka se toinen olisi kangasta ja heiluttelisi surkeita koipiaan pumpulista tehdyissä pilvissä.
Äkkiseltään ajateltuna nuken elämä vaikuttaa aika ankealta. On täysin ihmisten oikkujen armoilla. Edes puhua ei osaa itse, saati sitten liikkua. Jonkun toisen käsi kurkussaan Amelia kuitenkin osaa puhua. Mitä se siis itse ajattelee elämästään?
”No, tuntuu että olen aika sellainen… tabula rasa. Mutta sanoisin että jos itseäni hahmotan yhtään nukkena, niin olen hirveän otettu siitä, että joku on just tämmöisen tarvinnut välineekseen, ja mä olen siihen johonkin asiaan just täydellinen väline.”
”Sen jotenkin tiedostaa, että jostain syystä mulla on tällainen käsi, siinä on neljä sormea, se on just hyvä. Täydellinen. Mä liikun itselleni täydellisellä tavalla. Mä olen paras mahdollinen… ah! Niinpä! Paras mahdollinen itseni!”
”Mutta ehkä siihen jollain sydäntasolla vielä liittyy se, että mä olen jonkun muun mielestä paras mahdollinen itseni. Se vapauttaa täysin vastuusta.”
Eikö nukkena tunne oloaan objektiksi?
”Tuntee! Kyllä. Vahvasti. Mutta se on musta aika hienoa. Se on varmaan vähän sama kuin jollain… en tiie… jollain profeetalla. Ehkä. Mä olen niinku jumalan välikappale! Tavallaan. Siis onhan se hienoa tulla valituksi! Eikö ole? Tai siis mistäs sä sen tietäisit.”
Mistä tosiaankaan. Mutta nukkehan ei saa itse päättää elämästään. Eikö se ole pioneeri-Amelian hengen ja filosofian vastaista?
”Ei se haittaa, koska ei mulla ole minkäänlaisia aivoja. Mutta mä koen luultavasti sen asian tärkeäksi mitä mulla välitetään. Mä luotan. Meillä on joku sellainen jumala ja luotu -suhde.”
”Sitä paitsi mä oon päättänyt elämästäni itse aivan rasittavankin paljon, mutta enimmäkseen mä oon päättänyt siitä sillä tavalla että mun luonne ei vaan antanut periksi moneenkaan ratkaisuun.”
Kuulostaa vakuuttavalta, tavallaan vapauttavaltakin. Niin hämmentävää kuin tämä kaikki onkin, on nieltävä se, että vaikka Amelia-nuken elämä on ilmeisen rajoittunutta, se voi tehdä mitä vain.
Sen maailma on pieni ja paljon yksinkertaisempi kuin historian Amelia Earhartin tai Merja Pöyhösen, mutta voi laajentua pidemmälle kuin kenenkään meistä ja mutkistua ainakin tuhannelle yksisarvisen väriselle tai kolmannen maailmansodan muotoiselle kiemuralle.
”On ehkä vähän sellainen olo, että mähän voisin vaikka saavuttaa jumalan. Jos mä menen tarpeeksi pitkälle. Mulla on pientä epäuskoa siihen, jos joku sanoo, että mä en pystyisi johonkin, tai että ei kannata. Semmonen miksei-kysymys tulee.”
Niin. Nukke-Amelian analyysi omasta itsestään on seuraava: ”Hitusen kärsimätön! Ja tosi hyväitsetuntoinen!”
Historian Amelia Earhartista tiedetään yhtä ja toista. Tiedetään, että hän lensi ensimmäisenä naisena Atlantin yli ja melkein päiväntasaajan ympäri, että hän mainosti matkalaukkuja ja Lucky Strikeja, meni naimisiin vaikkei juuri perustanut avioliittoinstituutiosta, kirjoitti kirjoja ja ystävystyi Eleanor Rooseveltin kanssa.
Tosiasiain tunnustamisen jälkeen voi vain arvailla. Nukke-Amelia myöntää tuntevansa esimerkiksi yksinäisyyttä, jollaista ei usko toisen Amelia Earhartin tunteneen.
Pöyhönen selittää nukettamisen realiteetteja, jotka muovaavat armottomasti Amelian koko elämää ja luonnetta.
”On hirveän vaikea järkätä niitä kohtauksia. Mä halusin käsitellä sitä, että tämä haluaa tehdä yksin asioita, mutta mä en pystynyt nukettamaan muuten kuin tosi rajatusti kahta nukkea yhtä aikaa. Tavallaan mä en voinut käsitellä sitä yksinäisyyttä, koska se oli kaikissa tilanteissa yksin. Ja sitten siitä yksinäisyydestä tuli piilo.”
”Kannettava asia, jota ei paljasteta kenellekään”, Amelia myöntää.
”Mutta sellainen olo mulla on tästä Ameliasta, että…” Pöyhönen sanoo, kunnes Amelia keskeyttää ja täydentää: ”Ihan salaa saatan olla vähän yksinäinen. Koska en kohtaa juuri ketään. Se on mun mielestä negatiivinen asia. Ihan salaa.”
Amelian kaltaisen itsenäisen naisen mielestä on kai tärkeääkin pärjätä yksin?
”Mulla on sellainen olo, että musta ei välttämättä olisi, mutta tästä toisesta on”, Amelia sanoo ja osoittaa Pöyhöstä.
”Musta on tärkeää saavuttaa asioita, päästä perille. Se on musta tärkeää. Mutta se ei ole musta niin tärkeää, että mä teen niitä yksin, koska mä teen vittu kaiken yksin! On mulla tämä kummitus. Täällä takana”, Amelia sanoo ja viittaa jälleen Pöyhöseen. ”Mutta muuten mä olen aina yksin!”
Ja kyllä, kaksisataavuotiaan lapsen oloinen nukke sanoi juuri vittu. Se tuntuu hämmentävältä ja aika hyvältä.
Missing Amelia Earhart -esityksen keskeinen teema on rohkeus. Amelia Earhart on rohkea, suhaa ilmassa valtamerten yli, vastustaa luutuneita rakenteita ja ajatuksia, tekee mitä haluaa ja vieläpä parhaasta mahdollisesta syystä: ”I want to do it because I want to do it.”
”Mun hahmo, vaikka se onkin Amelian pään sisässä, on aina sanonut, että Amelia on niin rohkea ja sen takia niin ihana. Amelia ei ole itse koskaan puhunut siitä, että se on rohkea. Se on vain puhunut siitä, että se tekee asioita. Se on jopa vähän puhunut siitä, että sillä on ollut epävarmuuden pilkahduksia.”
”Silloin mä olen sanonut, että se on rohkea, jolloin mun takia se onkin: mun silmissä se on rohkea, mutta toisaalta se on rohkea, koska niin mä sille sanon.”
”Kuka tässä pelkää ja kuka lohduttaa, kuka uskoo ja kuka epäilee, kuka kysyy ja kuka vastaa.”
Pöyhönen on esityksessä Amelian sisäinen ääni, mutta myös oma itsensä. Parivaljakon dialogi on nopeaa siksakkia. Sellaista, jossa pään arvelisi menevän sekaisin alta aikayksikön: kuka tässä pelkää ja kuka lohduttaa, kuka uskoo ja kuka epäilee, kuka kysyy ja kuka vastaa.
Sekoamisia käy Pöyhösen mukaan kuitenkin harvoin, eikä niistä jää välttämättä kiinni.
”Enimmäkseen se menee niin päin, että mä menen liikaa mukaan siihen nuken juttuun, eikä se varsinaisesti haittaa.”
”Jotkut nukettavat paljon kivikasvoisemmin ja eriytetymmin, mutta mä käytän paljon myös omaa olemustani. Alun treeneissä se on tosi vaikeaa, kun ei tunne vielä tyyppiä. Sitten kun nukke alkaa olla kokonaisempi, se pysyy paremmin hengissä silloinkin, kun mä keskityn itseeni.”
Pöyhönen esittää Missing Amelia Earhartissa kaikki roolit Ameliasta ankarasti juopottelevaan ja tunnustusta janoavaan kartanlukijaan Fred Noonaniin, rasittavan hitaasta ja nynnystä pikkusiskosta epätoivoisesti vaimoaan kaipaavaan aviomieheen George Putmaniin – sekä oman roolinsa itsenään ja tarinan kertojana.
Pöyhösen mukaan oman hahmon tuikkaaminen nukkien väliin helpottaa esittämistä, sillä se asettaa selvät rajat eri hahmoille. Toisinaan nukettaja on kuitenkin mahdollisimman näkymätön, hukuttautuu näyttämön pimeään. Se on vaikeampaa.
”Jos on ollut hetki, joka on hyvin tunteellinen nukelle, enkä ole nukettajana itse ’ollut olemassa’, sen jälkeen voi olla tosi haastavaa hypätä omaan olemiseensa.”
Amelialla on sanottavaa: ”Joskus tuntuu siltä, että mä teen jotain mitä hän ei ole itse tuottanut. Se on fiilisjuttu ja se ei oikeasti pidä paikkaansa! Ja usein me tehdään ne jutut yhdessä. Ja usein hän on myös tosi tietoinen siitä, ja jopa siitä miten hän ne tekee. Mutta joskus, jos on tuttu hahmo, niin kuin mä… se tuntuu siltä, että mä itse antaisin sen impulssin.”
Oliko tässä tolkkua, Amelia kysyy.
Oli, Pöyhönen vahvistaa. Näyttelijä saattaa hämmästyä ihmisvastanäyttelijäänsäkin, vaikka tämä näyttelisi prikulleen käsikirjoituksen mukaan. Samalla tavalla Pöyhönen voi hämmästyä nukkea. Joskus sen edesottamukset naurattavat tai liikuttavat.
”Vaikka tiedän, mihin tähtään, ja tiedän, että se olen minä, se voi tulla ulos yllättävällä volyymilla tai vähän eri rytmillä tai vähän eri tavalla”, Pöyhönen sanoo.
”Mä olen kuitenkin enemmän tunnetekninen kuin omia henkilökohtaisuuksia läpi kahlaava nukettaja. Jos mua naurattaa tai jos liikutun jostain, mulla on silti tosi kaukana se raja, että olisin oikeasti missään tosi diipeissä vesissä.”
Siinä tapauksessa Pöyhönen on ainoa. Amelia Earhart kohtaa pelkojaan niin että rytisee. Rytisee niin kuin 1920-luvun lentokone laskeutuessaan irlantilaiselle pellolle, vaikka oli tarkoitus laskeutua Pariisiin. Rytisee niin kuin Lockheed Electra 10-E -kone kadotessaan maan päältä 2. lokakuuta 1937. Rytisee niin kuin sydän, joka vuonna 2017 kuulee kuolemanväsyneen lentäjänuken ajatuksen: ”Tämän ympyrän sisällä minä ihan pienen hetken en ole minä.”
Sillä ehkä onkin niin, että kun näkee toisessa itsensä, voi antaa sen toisen olla pienen hetken minä. Ehkä maailman tärkein ihminen on se, joka on pienen hetken minä. Ehkä pienen hetken minä voi olla nukke.
Missing Amelia Earhart Helsingissä Oh My Puppets! -nykynukketeatterifestivaalilla Cirkossa 23.–25.3.2017, sitten Turussa TEHDAS-teatterissa, sitten taas Helsingissä, sitten ehkä jossain Tyynellämerellä, kuka tietää.