Pihvi

VÄRIT PÄÄLLE – kulttuurimatkalle pakoon harmautta

Kirsi Kissmyassinger yritti paeta pimeää vuodenaikaa kulttuurimatkalle, joka vei lopulta järjen valon.

Sanat: Kirsi Kissmyassinger
Kuvat: Jenni Väre


Mieli mustuu. Syksyn spektrissä on vain harmaita sävyjä. Moni maassamme livahtaa kapakkataivaaseen etsimään kadonneita sateenkaaren värejä. Minä haluan unohtaa kaiken arkipaskan katoamalla kulttuurilla kuorrutettuun rinnakkaistodellisuuteen.

Sanan ”kulttuuri” alkuperä tulee latinan verbistä colere, viljellä, sekä siitä edelleen johdetusta substantiivista cultura, joka tarkoittaa viljelystä. Aikoinaan tällä viitattiin maanviljelyyn.

Koska haluan heti mahdollisimman väkevän rautaisannoksen, unohdan lähikulttuurin ja luomutuotannon. Tahdon maistaa henkisellä geenimanipuloinnilla äärimmäisen tehokkaaksi jalostetun tehotuotantokulttuurin hedelmiä.

Päivä 1

Avaan television. David Hasselhoff katsoo minua suoraan silmiin ja latelee törkyisiä kaksimielisyyksiä. Verenpaineeni nousee kohisten. Vaivaannuttaa ja vituttaa. Tunnen eläväni!

Televisionkatsominen on parhaimmillaan todella rentouttavaa. Talent Suomi on toista maata. Se ei passivoi eikä lamaannuta talvihorrokseen. Se saa kiemurtelemaan myötähäpeästä ja raivosta. Kun maamme viihdetaivaalle etsitään uusia tähtiä, lopputuloksena syntyykin alikulttuuria: niin ala-arvoista viihdetaidetta, ettei sitä voi lokeroida mihinkään kulttuurin lohkoon.

Kaivan sarjan pressitunnukset ja päätän katsoa koko viidennen tuotantokauden yhdeltä istumalta. Samalla kahvimuki kädessäni vaihtuu huomaamatta viinilasiksi.

Kulttuurin tehtävä on herättää kysymyksiä. Mitä helvettiä hasbeen-tason stara David Hasselhoff tekee vierailevan tähtituomarin penkillä? Muutaman alkujakson jälkeen Hasselhoffin tuolin valtaa näyttelijä Riku Nieminen, joka tuntuu Ritari Ässän jälkeen ylisymppikseltä.

Suomen lahja maailmalle, kielinaisena YouTuben kautta julkisuuteen hetkeksi pongahtanut nobody Sara Forsberg, istuu myös arvostelijan pallilla. Hänellä näyttää olevan rooliinsa yhtä hyvä kompetenssi kuin minulla jääkiekkopelin tuomarointiin.

Stand up -koomikko Sami Hedberg puolestaan haastaa itsensä kokeilemalla istumakomiikkaa. Jos tuolillaistumistanssi katsotaan talentiksi, hän on lahjakas edes jollain saralla.

Ainoa viihdyttävä ja tyylikkäästi touhunsa hoitava tuomari on eläytymiskykyinen Jari ”Itkusilmä” Sillanpää. Pakko rakastaa.

Sarja lähtee käyntiin äärimmäisen notkean pariskunnan akrobatiaesityksellä. Tuomaristo tuijottaa aktia suu auki.

”Wow, you really must have a wild sex life”, Hasselhoff fantasioi.

Koko katsomo nauraa hurmiopäissään. Minä otan pitkän kulauksen viiniä ja yritän unohtaa tuon moukkamaisen kommentin. Tekee mieli sulkea televisio.

Käy toisin. Alan tuijottaa ruutua transsissa. Kuluu tunti toisensa jälkeen. Vaivun yhä syvempään, hypnoottiseen tilaan.

Talent-kausi pitää sisällään paskaa stand up -komiikkaa ja huumoria, ärsyttäviä imitaatioyrityksiä, typerää taikurointia, kimppajumppailijoita, useita nuoria tyttöjä esittämässä viimeisen päälle hiottuja lauluesityksiään, akrobaattisia kiemurtelijoita, perseenvatkaajia, tylsistyttäviä kuoroja, wannabe-räppistaroja, mies-kitarakomboja ja muitakin musisoijia pilvin pimein.

En aivan ymmärrä, kuinka voin tuijottaa tätä lantasadetta.

”Kulttuuri saapui tänne Helsinkiin / Ja siitä olen iloinen / Kun sitä täällä jo kauan kaivattiin / ja odotettiin ja toivottiin.” (Sepi Kumpulainen: Kulttuuri saapui tänne Helsinkiin)
”Kulttuuri saapui tänne Helsinkiin / Ja siitä olen iloinen / Kun sitä täällä jo kauan kaivattiin / ja odotettiin ja toivottiin.” (Sepi Kumpulainen: Kulttuuri saapui tänne Helsinkiin)

Yhtäkkiä lavalle astelee vaalea, upea takkutukkanainen. Hän kertoo olevansa Utsjoen ainoa gootti ja Miss Rovaniemi 2014. Nyt kiinnostaa! Hänellä on erikoinen laulutyyli, jossa heleähkö oopperahtava lauluääni ja norjalaiskirkonpolttajamainen örinä kohtaavat toisensa perushevikontekstissa. Vapise Nightwish! Olen huumassa.

Seuraavaksi nuori tyttö ravisuttelee takapuoltaan riivatusti eli twerkkaa. Hän on twerkkauksen Suomen mestari. Siinäpä vasta lahjakkuutta vaativa laji.

Esitys saa Hedbergin kasvot syttymään loppumattomaan hymyyn. Myös Hasselhoff vaikuttaa varsin virkistyneeltä. Heidän kiiluvat silmänsä pullistuvat myös Britney Spears -imitaattorin esiintyessä.

Vinkkulasini tyhjenee kiihtynyttä vauhtia. Tekee mieli horista esityksistä jonkun kanssa. Tällaista alikulttuurikuonaa kuuluu kyntää kavereiden seurassa.

Joukko lentoemäntiä on päättänyt alkaa harrastaa kuoroilua. Sahansoittajaherra sulattaa sydämeni Kummisetä-elokuvan tunnussäveltä ujelluttaen. Toinen sahansoittaja vinguttelee vekotintaan Suomen lippu liehuen. Onko tämä joku isänmaallinen vitsi? Teekkareista koostuva humppaorkesteri viljelee niin vaivaannuttavaa huumoria, että sieluni itkee verta. Tarvitsen nyt tuhannen tupakan katselutauon.

Aikuinen nainen on ajatellut pelata varman päälle ja tanssii lavalla persaukset paljaana. Lavalle astelee myös joukko poikia yläosattomissa. He kiemurtelevat rekeissä rapmusiikin tahtiin. Sormeni hakeutuu jo virtakytkimelle, mutta jatkan kulttuuriantropologista missiotani.

Lyde Lappeenrannasta päättää näyttää Suomen kansalle, kuinka ahteri kestää muurahaispesässä istumista. Miksi tuo selkeästi kylähullu mies on päästetty lavalle teutaroimaan?

Klonkulta näyttävä miesstrippari Mikkelistä räväyttää tankotanssishow’llaan. Eroottinen tanssija ei jätä tuomaristoa rauhaan ja pyöräyttelee alakroppaansa heidän lähellään. Tuomarinelikko vaivautuu. Siitä minä nautin.

”Miksi tuo selkeästi kylähullu mies on päästetty lavalle teutaroimaan?”

Herkistyn viinipäissäni, kun pariskunta keinahtaa lavalle tanssiaikeissa. Ovat varmaan rakastuneita. Itkuttelusta ei ole tietoakaan, sillä tämä pariskunta tanssii ilman intohimon häivää. Niin suomalaista! Myös koskettavaksi tarkoitettu äiti-lapsi-hytkyttelytanssi jättää kylmäksi.

Nukketaiteilijanainen on yksinäisyytensä syövereissä kehittänyt vatsastapuhumisen taidon, ja lavalla hänen käsinukkeapinansa räppää. Jotenkin surullista. Aerotwins-lapsukaiset tuovat mieleen kaikessa riipivyydessään Hohto-elokuvan kaksoset. Syntynyt mielleyhtymä tästä lapsiryhmästä on vähintään erikoinen.

Kolmetoistavuotias drag-artisti tekee syvän vaikutuksen. Pojan vaatteet vaihtuvat vinhaa vauhtia, ja hän esittää suvereenisti hahmoja aina Lady Gagasta Whitney Houstoniin. Ilmeet ja kropan liikehdintä ovat kuin suoraan tähtien omasta elemaailmasta.

Alan itkeä. Sillanpää volisee. Artistin ylpeä isäkin kampeaa itkupäissään lavalle.

Toinen paljon kokeneempi drag-taiteilija heittäytyy alastomaksi Katri-Helenaksi ja hoilottaa Erinin Vanha nainen hunningolla -biisiä. Seksi ihan tihkuu. Ruoskatanssijanainen sytyttää yleisön liekkeihin. Sillanpää alkaa puhua hänelle saksaa.

”Sillanpää alkaa puhua saksaa.”

Korkeasti koulutettu nainen sutkauttelee sanoja ja lauseita väärinpäin. Hän saa aikaan upean, twinpeaksihtävän tunnelman. Päätän opetella saman taidon!

Supermarketin mitä vittua -osastolla pariskunta voimistelee akrobaattisissa sfääreissä, samalla rakkaudellisesti kauppaostoksiaan tehden. Aikamoista dadaa.

Pakko pitää vartin mittainen viinitauko.

Vanhahko mies viheltelee My Heart Will Go On -kappaletta risti kaulassaan riippuen. Upean kuuloista vikinää. Lohjalainen vanhahko tankotanssija, matematiikan opettajauros, saapuu lavalle itsevarmuutta uhkuen ja erikoisesti liikehtien.

Tunnen vahvaa myötähäpeää. Sen sanotaan olevan empaattisempi muoto vahingonilosta. Onko kisailijan puolesta kokemani häpeä vain jalostuneempi muoto myötätunnottomasta vahingonilostani? En usko.

Cannibal Corpse -paitainen hevijannu esittää vaivaannuttavaa stand up -show’taan.

”Voin vaikuttaa hitaalta, koska lempiaineeni koulussa oli Eri Keeper.”

En ymmärrä.

Huoletonta rock’n’roll -elämää viettävä, 1980-luvun tyylistä ammentava nurmeslainen nuori poika hurmaa soitollaan. Hän tiluttelee kitaraansa takatukka hulmuten. Pyöri haudassasi, Jimi Hendrix! Toinen tukkajumalainen kitarasankari soittelee hittibiisipotpuria keskisormi sojossa. Ihanaa sekin.

Kun olen katsonut performanssia, jossa Rubikin kuutiota ratkotaan sokkona, päätän lopettaa Talent Suomen kyttäämisen. Esitys on niin vaikuttava kaikessa järjettömyydessään, ettei mikään tunnu enää miltään.

Yks kaks iskee häpeä. En halua kertoa kenellekään, kuinka olen päiväni viettänyt. Roskaviihde on liannut minut.

Päivä 2

Ahdistun astuessani tanssistudioon ilman kenkiä. Alaston olo. Puheensorina ympärilläni on valtaisa. Minä möllötän mykkänä.

Kaikkialla on valkoista ja kliinistä, kuin sairaalassa konsanaan. Näen lavalla tummia patjoja ja mikrofonin. Kiipeän urheasti pienen katsomon takariville ja kiskon mielestäni pois kaikki pelokkaat ajatukset. Aion antautua nykytanssitaiteen vietäväksi.

Koreografi-tanssija, K & C Kekäläinen & Companyn perustaja ja taiteellinen johtaja Sanna Kekäläinen on tarttunut ajankohtaiseen teemaan. Hafed Kollaasi eroista ja hauraudesta kertoo poliittisesti arasta aiheesta, paperittomuudesta. Performanssi on pyörinyt Kaapelitehtaan Ruumiillisen taiteen teatterissa lokakuun pimeydessä vetäen paljon katsojia.

Jo pelkkä esityksen nimi riipaisee syvältä ja herättää suurta mielenkiintoa. Mitenkähän tässä tanssiteoksessa paperittomuuden tematiikkaan on tartuttu?

Ihminen on paperiton silloin, kun hän elää maassa ilman laillista oleskeluoikeutta. Paperittomana elät kuin haamu – piilossa, näkymättömänä ja äänettömänä.

Kekäläisen algerialaissyntyinen ystävä Hafed elää paperittomana Pariisissa. Kekäläinen kertoo, että tämän teoksen tavoitteena on ollut hahmottaa Hafedin fyysistä todellisuutta. Sukeltaminen ystävänsä kokemusmaailmaan osoittautui Kekäläiselle kuitenkin mahdottomaksi – sitä ei voi yksioikoisesti yleisölle kertoa.

Esityksestä on muotoutunut kollaasi yksilöiden välisistä eroavaisuuksista ja toisaalta ihmisiä yhdistävästä hauraudesta.

Kuulostaa suhteellisen surrealistiselta, mutta antaa kaltaiselleni nykytanssimoukalle täydelliset ainekset tanssin katselemiselle. On vapauttavaa, kun ei ole minkäänlaista kehikkoa sen kummempaan tanssailun analysointiin. Taiteesta voi nauttia sellaisenaan.

”Kulttuuri saapui tänne Helsinkiin / Minä olin sitä vastassa nyt vain / Kulttuuri saapui tänne Helsinkiin / Minä olen siitä niin kovin iloinen.” (Sepi Kumpulainen: Kulttuuri saapui tänne Helsinkiin)
”Kulttuuri saapui tänne Helsinkiin / Minä olin sitä vastassa nyt vain / Kulttuuri saapui tänne Helsinkiin / Minä olen siitä niin kovin iloinen.” (Sepi Kumpulainen: Kulttuuri saapui tänne Helsinkiin)

Esitys käynnistyy Kekäläisen sooloesityksellä. Hänellä ei ole aluksi päällään rihman kiertämää. (Myöhemmin hänellä on kroppansa peittona hassut haalarit.)

Hyytävä hiljaisuus. Minua alkaa yskittää. Pilaanko nyt koko tunnelman? Nikottelen vaivihkaa nyrkkiini.

Lavalla tapahtuu hidasta ja raskasta raahautumista sinne tänne – paperittomuuden taakkako juurruttaa kehon tiukasti maan pintaan?

Kekäläisen liikehdintä on viimeistä piirtoaan myöten hallittua. En usko hänen menevän milliäkään harhaan.

Alatasolta noustaan kohti kattoa, kuuluu huohotusta, nyrkki nousee pystyyn. Tulikohan paperittomasta haamusta nyt näkyvä?

Maija Karhunen ilmestyy lavalle. Kekäläinen sulkee Karhusen lämpimään syleilyynsä. On täysin hiljaista. Ilma tihenee. Intiimi lämpö säteilee tanssistudion joka sopukkaan. En ole ainoa, jonka silmään ilmestyy itku. Kaunista ja kouraisevan koskettavaa.

Naiset piehtaroivat lavalla symbioottisesti sätkien, iho vasten ihoa, kuin kalat kuivalla maalla. Fyysinen ja psyykkinen kontakti antavat silminnähden voimaa hengittää ja tuntea. Oma hengitykseni lamaantuu tästä kauneudesta.

On Karhusen soolonumeron aika. Ilmassa on seksikästä sähköä aivan alastoman Maijan haroessa upeita hiuksiaan. Hän kiertelee lavaa. Matka on pitkä ja yksinäinen. Liha läpsyy lattiaan.

Henkeäsalpaavan haurasta ja paljastavaa. Taidan rakastua tuohon ilmeikkääseen naiseen. Ainakin jonkin verran.

Karhunen heittäytyy nukkumaan. Lavan valtaavat Andrius Katinas ja Janne Saarakkala mukanaan pölynimuri. Heillä on yllään ankeat kalsariasut. Tuntuu kuin tirkistelisin mielisairaalan suljetulle osastolle.

Urheat urhot tuijottavat toisiaan herkeämättä. Katseessa on jotain pysäyttävää, kuten heidän homoeroottiseksi kiihtyvässä, yhteenliimautuneessa tanssissaankin.

Saarakkala imuroi lattiaa. Minä mietin aivot savuten, mitä se symboloi. Ovatko paperittomat ihmiset kuin roskakasa, josta halutaan päästä nopeasti eroon? Kokevatko he itse olevansa arvotonta paskasakkia? Onko tällä kohtauksella mitään tekemistä paperittomuuden kanssa?

Pölynimurin monotoninen ääni ottaa päähän ja tekee mieli kiljua ärtymyksestä. Meteli alkaa pian tuntua typerältä ykkösmaailman ongelmalta ihmiselon haurauteen verrattuna.

Viimeisessä numerossa Jonna Eiskonen ja Satu Rekola tanssivat ja ilmeilevät viehkeästi. Saarakkala seuraa naisten välistä hinkuttelua ja kiehnäystä tympääntyneen oloisena. Onko häneltä evätty pääsy kimppailuun, vai mistä on kyse? Mystistä.

”Pölynimurin monotoninen ääni ottaa päähän.”

Onnistuuko esitys valottamaan Hafedin fyysistä todellisuutta? Sanna Kekäläisen paperiton ystävä on esityksessä mukana ainoastaan nimenä ja alkukerronnassa. Moniselitteinen kollaasiteos synnyttää epäilemättä niin monta tarinavariaatiota kuin on katsojaa.

Minut valtaa suruolo. Unohdan täysin kuntopyöräilyllä aikaansaadun ahterituskani koko kaksituntisen esityksen ajaksi. Tanssiteoksessa on pakko olla jotain suurta maagista voimaa.

Esityksen jälkeen katsojille on tarjolla punaviiniä. Keskustelu muiden kanssa ahdistaa. Kuinka feikata niin, ettei kukaan tajua olevani moukkamaisen pihalla siitä, mitä lavalla juuri tapahtui? Vihaan tällaisia tilanteita.

Mielessäni pyörii tuhat tekosyytä, joiden varjolla livahtaa pois paikalta. En kuitenkaan häivy minnekään vaan jään nauttimaan viiniä. Myötäilen muiden mielipiteitä naama punaisempana kuin näpeissäni oleva juoma.

Katoan lasillisen jälkeen Kaapelitehtaalta. Unohdan hypätä metron kyytiin Ruoholahdessa ja kävelen Etu-Töölöön mielen myllertäessä syvissä, hyvissä vesissä.

Nykytanssishow jättää kummalliseen välitilaan. Ajatukset laukkaavat kummissa sfääreissä. Olotilassa voisi velloa vuorokausia, mutta kulttuuriviikko jatkuu.

Päivä 3

Olkapäälläni keikkuu kuumottava kassi. Sen sisälle on sujautettu kirja, jonka kansikuvaa koristavia kasvoja ei huvita pahemmin tiirailla.

Veskastani kurkistaa Pate Mustajärvi. Haluan altistaa itseni Patelle.

Pate pääsi inholistani kärkipaikalle 1980-luvun alussa. Näin pikkutyttönä tv-haastattelun, jossa ”kaupungin tavoitelluin ukkomies” sanaili karskeja tarinoitaan velmusti ilmeillen. Välittömät traumat.

Olen tuosta lähtien pyrkinyt parhaani mukaan välttelemään kaikkea Pate Mustajärveen ja hänen luotsaamaansa rockbändiin Popedaan liittyvää materiaalia.

Pate-neitsyyden menettäminen jännittää. Vastaavatkohan luomani mielikuvat lainkaan todellisuutta? Entä jos hän alkaa vaikuttaa ihan mukiinmenevältä tyypiltä?

Suomirockin suurnimi ja koko kansan lemmikki Pauli Antero Mustajärvi täytti viime kesänä 60 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi hänen elämäntarinastaan on juuri julkaistu henkilökuvateos Pate Ikurista. Lisäksi marraskuussa julkaistaan tuplalevy, jolle on poimittu 41 biisiä Paten mittavalta soolouralta.

Pate Ikurista lupaa avata lukijalle Pate Mustajärven elämää kulissien takana. Kirjan ensimmäinen painos myytiin loppuun reilussa kuukaudessa. Kirjan sisältö monine Harri Hinkan valokuvineen tuntuu vetoavan.

Pelkkä teoksen läsnäolo asunnossani on tuntunut äärimmäisen häiritsevältä. Vähitellen pyrin luomaan intiimimpää kontaktia tuohon opukseen: katselen kantta, hipsuttelen sivuja sormenpäilläni.

Lopulta avaan kirjan. Kauhusta kalpeana huomaan, että mieleni tekee törkeät tepposet. Teksti tunkeutuu tajuntaani Paten rouhealla kertojaäänellä. Mitä helvettiä? Tätä efektiä vahvistaa teoksessa käytetty jutusteleva, helppolukuinen tekstityyli.

Kotoisan tarinasopan on tekstimuotoon työstänyt Paten puoliso Tiina Finn. Aivan kuin Pauli istuisi tuossa nokkani edessä rupattelemassa. Akuutti kilahtamisvaara.

Suuni alkaa hamuta rauhoittavaa vodkanaukkua. En kestä tätä tilannetta.

En koske viinaan, vaan käyn kiinni kirjaan.

”Aivan kuin Pauli istuisi tuossa nokkani edessä rupattelemassa.”

Pate-kirjan mainospuheissa luvataan kertoa Mustajärvestä se, mitä lehdistä ei ole vielä saatu lukea. Juorunnälkäinen aivosopukkani alkaa surrata hyperaktiivisesti. Ihana päästä lukemaan likaisia paljastuksia!

Haistan skandaalinkäryä, kun kirjassa kerrotaan Popedan rivistön muuttuneen vuosien aikana monesti. Silmäni alkavat ahmia tekstiä riivatulla vauhdilla.

Teos on pullollaan Paten kertomia tarinoita mittavasta urastaan muun muassa rockbändi Popedan puikoissa, sooloillen, elokuvissa ja teatterissa näytellen. Patesta on moneksi.

Hohhoijaa.

Tarinan anti lävähtää kaikessa latteudessaan päin näköäni kuin hieman kostea rätti. Ei ainoatakaan mielenkiintoista paljastusta. Haluaako Pate lakaista joitain hetkiä urastaan maton alle?

Jatkan eteenpäin. Popeda-manian iskiessä maahamme salaman lailla kahdeksankymmentäluvun alussa bändin laulusolisti Mustajärvi on ujo nuori poikanen, joka pakenee julkisuuden paineita Rokki-Pate-rooliinsa. Dokailua kaksin käsin. Röyhkeää läpätystä. Pate kertoo julkisuudessa törkyisiä tarinoita, joita hänen suusta odotetaan pulppuavan.

Kulissientakaiseen ytimeen ei lukijaa päästetä tässäkään vaiheessa. Alan turhautua. Minne ne rosoiset jorinat jäivät?

Uran edetessä tapahtuu jotain dramaattista: Pate saa tarpeekseen raastavasta rokkarin elosta. Esiintymisten jälkeiset jatkokemuttelut eivät enää kiehdo. Keikkapaikalta riennetään kotiin tai hotelliin nukkumaan.

Täysin hämärän peittoon jää, miksei Pate viihdy enää uiskentelemassa kossumeressä. Siitä varmasti kerrotaan myöhemmin.

Tuleekin hyppäys nykypäivään. Paulin patehtumisen kerrotaan tapahtuvan noin tunti ennen keikkaa. Lavalle nousee armoton ja vaaroja kaihtamaton höyrypää, joka ottaa yleisöltä luulot pois mitään häpeilemättä. Keikan jälkeen Pate muuttuu rauhaa ja luontoa rakastavaksi Pauliksi. Kirjassa on syvällisen mietteliäitä kuvia Mustajärvestä samoilemassa parkanolaisen kotitilansa mannuilla.

Haukotuttaa. Bootsit ja nahkarotsi on jätetty kaappiin. Mielikuvani viinahöyryisestä keski-iän ylittäneestä Patesta naurattamassa naisia saa täyslaidallisen tukkapöllyä.

Miksi Pate koki vuosien varrella näin järkälemäisen metamorfoosin sekoilevasta rokusta rauhallisuuden perikuvaksi? Siihen ei Pate-kirja anna vastauksia. Olen täysin äimänä.

Kun törmään takakanteen, oloni on karvaan pettynyt. Tuntuu, että olen lukenut siloteltua tarinaa kaikkien aikojen rokkikukon urasta. Irstas hiki haisee tekstissä vain häivähdyksen verran. Pate Ikurista -teoksessa tosielämän esirippua ei liikoja availla.

”Kulttuuri saapui tänne Helsinkiin / Minä olin sitä vastassa tietenkin / Lämpimin sydämin ja avosydämin / Otin tuon kulttuurin vastaan tietenkin.” (Sepi Kumpulainen: Kulttuuri saapui tänne Helsinkiin)
”Kulttuuri saapui tänne Helsinkiin / Minä olin sitä vastassa tietenkin / Lämpimin sydämin ja avosydämin / Otin tuon kulttuurin vastaan tietenkin.” (Sepi Kumpulainen: Kulttuuri saapui tänne Helsinkiin)

On aika nostaa panoksia. Hyökkään uhkarohkeasti Mustajärven musiikin kimppuun. Hän on koonnut aikoinaan Popeda-kirjan kirjoittaneen Vesa Kontiaisen kanssa 41 soolouransa helmeä sisältävän tuplalevyn. Paten mukaan tämä kokoelma on ”taattua tavaraa pikkujoulutunnelman luomiseksi”.

Paten kärähtänyt ääni syöksyy korviini lupaa kysymättä. Elämässä pitää olla runkkua. Hetkellinen pakokauhu valtaa mieleni. Kestänkö enää yhtään rallia?

Yhdessä itkien -kappaleessa Pate tunnelmoi ja kuulostaa nuoruuden sydänsurujen raapimalta. Lauluääni ei oikein tunnu istuvan kappaleen kauniiseen melodiamaailmaan.

Käännöshitti Lolaa haluan joskus luikautella rommikolapäissäni karaokessa, mutta Eddie saa aikaan inhon väreitä. En tunnu tottuvan tuohon raakkuvaan vokaaliantiin.

Juice Leskisen sanoittaman Nyt-biisin raikuessa feministisydämeni vuotaa verta. Liian likaisia, seksistisiä ilottelutarinoita minun makuuni.

”Feministisydämeni vuotaa verta.”

Biisien Sydän syrjällään, Jukeboxin luona ja Pohjoisen mies äärellä ajatukseni vilistävät kotipaikkakuntani Kuhmon hämyiseen Villipeura-kapakkaan. Siellä on jukeboksi, joka vinkuu viimeisiään. Juottola on täynnä surullisia tuoppiinsatuijottelijoita. Seisahtanut, karun kaunis kaurismäehtävä kainuulaistunnelma.

En yhtään käsitä, miksi Rokkimakkara-kappaleesta sinkoilee päähäni erittäin irvokkaita ajatuksia rokkimiekkosten genitaaleista, kun taas Maan valitus syöksee minut raivon valtaan. Hevikitarat eivät nyt saa punttia vipattamaan. Viimeinen maitohammas sopisi laskuhumalaisen äijäköörin joukkohoiloteltavaksi.

Yllättää, että Juice Leskisen Kaksoiselämää kouraisee Paten laulamana kivasti. Kuunneltuani kappaleen Pienestä pitäen alan vakuuttua siitä, että julki-Paten sisällä asuu herkkä, syvällinen siviili-Pauli.

Muhkean kokoelman loppubiisi, juuri julkaistu Tyylillä, on takuulla monien töistä pois potkittujen tyyppien soittolistan kärkikastia.

Pate on yhä ajan hermolla. Ymmärrän myös, että suomalaisten on helppo rakastaa tuon rehellisen tunteiden tulkin tuotoksia.

Ajatukseni alkavat kuulostaa Pate Ikurista -kirjan tekstiltä.

Viikonloppu

Helsingin Kirjamessut järjestetään halloween-viikonloppuna. Tärisen, mutta se ei johdu siitä, että kulttuuri resonoisi minussa. Minua ravistaa kauhunsekainen inho.

Istun etupenkissä ja lavalla Pauli Mustajärvi esittelee uutukaista elämäkertaansa. Haastattelija Juha Virkin silmät kiiluvat onnesta. Vastauksissa Paulista kuoriutuu Pate. Hän heittää naurunremakkaista läppää ”minähän olen maailman paras laulaja” -henkeen. Suurilukuinen yleisö nauraa kippurassa hänen vitseilleen.

Päätän kohdata pelkoni. Haastattelutuokion jälkeen kipitän Pate Ikurista -kirjan kustantaneen Docendon puljuun. Liityn yllättävän lyhyen jonon jatkoksi. Sen toisessa päässä Mustajärvi jakelee nimmareita. Seison yllättävän lyhyessä jonossa. Koko kroppani tutisee. Kohta joudun juttelemaan Patelle?

Suustani lennähtää vahingossa intiimi ehdotus: ”Voidaanko ottaa sellainen kuva, jossa esitän pussaavani sua innokkaasti poskelle?”

”Et!” Pate karjahtaa.

Päätän räpsäyttää meistä tavallisen selfien.

Pyrkiydyn kuvaushetkellä vaistomaisesti kauas Paten kainalosta. Puolikkaat naamamme koristavat kännykän näytön vastakkaisia reunoja.

Patea naurattaa, minua hirvittää.

Juoksen kotiin ja deletoin tapahtuman pois päästäni.

Tulkoon talvi. Olen valmis.

JÄIKÖ NÄLKÄ?