Verinen katana tärisee kädessä ja pullo viinaa toisessa, kun ninjat hiipivät Satakunnan yössä.
Sanat: Teemu Kammonen-La Fiura
Teaseri & kuvat: Moderni Kanuuna
Mika Rättö: Samurai Rauni Reposaarelainen
Rooleissa: Mika Rättö, Veera Elo, Minna Norrgård, Reetta Turtiainen, Harri Sippola, Jori Kemppi, Juha Hurme, Jarno Malinen, Pauliina Haapala, Ilkka Kari, Anne Mäkinen.
Kuvaus ja leikkaus: Sami Sänpäkkilä
Pituus: 80 min
Pori 2016
★★★★★★/★★★★★
Rauni Reposaarelainen on karismaattinen lasten sankari ja samurai, sivistynyt ja kaikkien kunnioittama. Tai pelkäämä, sillä kun Rauni saa viinaa, ai jumalauta siitä tulee vittumainen ja vaarallinen mies. Varsinkin kun käy ilmi, että Häpeekyynel-nimen taakse kätkeytyvä taho on maksanut Satakunnan Ninjain Killalle sievoisen summan hänen irroitetusta päästään. Ninjojen tyriintynyt salamurhayritys saa Raunin todella vihaiseksi, ja hän pistää jurrisessa hybriksessään kylmäksi kaikki epäillyt jahdatessaan nemesistään. Kosto on aina hyvä teema elokuvalle, ja niin nytkin.
Circle- ja Kuusumun Profeetta -bändeistä sekä näytelmistään ja kirjoistaan tunnettu Mika Rättö on vaihtoehtoisen kulttuurin ystävien keskuudessa palvottu nero, joten moni odottaa tältä teokselta paljon. Aivan varmasti yleisö löytää sen sankoin joukoin, vaikka leffaa ei kai varsinaisesti ole tehty kansaa kosiskelevaksi rahakoneeksi.
Elokuva on tehty kotimaisen leffatuotannonkin asteikolla todella pienellä, 50 000 euron budjetilla. En silti usko, että Rättö on kiinnittänyt äitinsä asuntoa tai soitellut Hessu Salmelalle saadakseen rahoitusta. Hänen ei ole tarvinnut tehdä itsestään kaunista vaikuttavan julkaisun eteen eikä pelleä sen jälkeen, sillä kriitikot ja itse ajatteleva elokuvayleisö hyvin luultavasti rakastavat tätä elokuvaa.
Yhä useampi ohjaaja ei jää puhaltelemaan muniinsa Elokuvasäätiön monimutkaisten hakuprosessien kyllästämän järjestelmän päätöksiä odotellessa vaan pitää visionsa tuoreena ja painaa rec-nappulaa. Suomi onkin lyhyessä ajassa muuttunut selfmade-leffojen edelläkävijäksi. Sen ovat näyttäneet Samuli Torssosen ja Timo Vuorensolan Star Wreckit ja Iron Sky sekä tänä syksynä julkaistavat supersankarileffat Rendel ja Volume. Nämä elokuvat pyrkivät Hollywood-tyyliseen tai sitä parodioivaan kerrontaan ja sniiduttavat tuotantomasseissa käyttämällä paljon tietokoneavusteista green screen -teknologiaa. Reposaarelaisessa ei genrestään huolimatta ole käytetty cgi-tehosteita vaan tehty perinteisempää elokuvaduunia, huolella ja antaumuksella.
”Tässä ei ole mitään valtavaa tiimiä, jossa yksi hoitaa hatut ja toinen kengät. Kun joutuu jokaisen klemmarin ja lampunvarjostimen itse etsimään ja kaupasta hakemaan, niin siihen menee aikaa”, Rättö sanoi Imagen haastattelussa vuosi sitten.
Tekemisen meininki ei ole hosumista vaan harkittua etenemistä. Ja se kaikuu lopputuloksessa, sillä leffa näyttää komealta. Kuvaaja Sami Sänpäkkilä on tehnyt kotiläksyt, mitä tulee mangaan ja varsinkin amerikkalaisjapanilaiseen animaatiosarja Afro Samuraihin. Toimintakuvausten toteutus on ehtaa sarjakuvaa kuin myös elokuvan keskeiset hahmot. Varsinkin Raunissa itsessään on jotain hyvin samaa kuin Corto Maltesen vastaparissa Rasputinissa. Ruutujen välissä liikutaan myös castingissa, josta voi bongata kotimaisen sarjakuvataivaan hahmoja.
Miljöö tapahtumille on neljän vuodenajan Meri-Pori tehtaineen ja omakotitalolähiöineen, saunoineen ja rantakivikkoineen. Yhdistelmä feodaaliajan Japania ja Satakunnan kaunista maisemaa mutta rumaa infrastruktuuria on kovin kiinnostava ja ennennäkemätön, vaikka väkisinkin mielessä käväisivät Speden tekemät soramonttulänkkärit. Speden tapaan myös Rättö sahaa ohjaajanpallin ja pääroolin väliä. Aikansa aikaansaavia neroja ja tuhannen tulisen raudan renessanssimiehiä kumpikin.
Japanialainen viitekehys tuo ninjat kotimaiseen rämeikköön, mutta samurain katharsiksestaan huolimatta Rauni on lähempänä kotimaista kylähullua kuin zeniläistä soturia. Hänellä on paha nais-, väkivalta- ja päihdeongelma, joiden manifestaatioista kylillä puhutaan iltapuhteena. Tämä yhdistettynä Raunin holtittomiin juomistottumuksiin aiheuttaa vääjäämättä pahaa vainoharhaisuutta ja asioiden kärjistymistä väkivaltaan. Ja loput olemme tottuneet lukemaan Alibista.
”Samurain katharsiksestaan huolimatta Rauni on lähempänä kotimaista kylähullua kuin zeniläistä soturia.”
Suomalaiselle luonteelle tyypillisesti kännissä ja läpällä -tilanteita seuraavat ajat vietetään saatanallisissa morkkiksissa ennen kuin taas läträtään. Jokainen suomalainen tietää, että väkivaltaisen juopon lähipiiri häpeää silmät päästään ja kärsii aina eniten. Varsinkin heidän äitinsä. Hirveimmilläkin jätkillä, Raunilla ja Lemminkäiselläkin, on äiti. Elokuvan kaunein kohtaus mukailee Gallen-Kallelan klassikkomaalausta tyylikkäästi. Siinä kostuu karskimmankin kaverin karvainen poski ja kulttuurisihteerin haaroväli.
Tämä hyvää oloaan purkava kriitikko ei välttämättä pystynyt olemaan objektiivinen elokuvan suhteen vaan voi myöntää, että aikaa sitten nähdystä teaserista lähtien odotukset olivat korkeat, ja hands down, voin sanoa niiden tulleen tyydytetyksi.
Samurai Rauni Reposaarelainen on mainio elokuva, ja voin ennustaa sen kohoavan nopeasti kulttihitiksi maailmalla. Siihen on kaikki ainekset: karismaattinen casting lukuisia lapsinäyttelijöitä myöten, kursailematon tarina ja tarpeeksi hienoja viitteitä (populaari)kulttuurin historiaan poimittavaksi. Christer Nuutisen tekemä elokuvajulistekin on aivan helvetin hieno. Myös leffan suomalaisuus on varmasti eksoottista yleisöille siellä toisaalla. Samurain tiellä maksamatta jäänyt Lappeenrannan kendokurssi naurattaa japanialaistakin leffafania, vaikka ei ehkä samasta syystä kuin meitä.
Päivitys reilut neljä vuotta julkaisun jälkeen: vahvasti suositeltava Ylen artikkeli orientalismista ja sen ongelmista. Lukekaa, peilatkaa tähän Reposaaren samuraihommaan, funtsikaa.