Sanat: Roosa Vastamäki
Kuvat: Jenni Väre
Harva asia on kauniimpi kuin penis. Olen pitänyt kaikista, jotka olen kohdannut. Penis on haavoittuvainen ja herkkä tai uhkaava ja vaikea, riippuen tilanteesta. Jokainen on omastaan ylpeä ja samalla vähän huolissaan.
Peniksiä on noin joka toisella vastaantulijalla. Se on fakta, jonka voi hyväksyä hiljaa ja jättää sen jälkeen taakseen.
Muiden ihmisten peniksistä voi haaveilla tai olla kokonaan välittämättä. Mutta jokaisella on oikeus valita, kenen penistä, missä ja koska koskee, katsoo, maistaa tai edes ajattelee. Sen pitäisi olla selvää.
Kun yli kolmekymmentätuhatta turvapaikanhakijaa saapui Suomeen vuonna 2015, se oli kiistatta vuoden suurin puheenaihe. Keskustelu yltyi niin kiivaaksi, että kommenttitulva lainehti yli sosiaalisessa mediassa ja provokaatiosivustoilla.
Sama kuohunta on nostanut pintaan aivan tavallisten ihmisten omilla nimillään kirjoittamat seksuaalisen väkivallan kuvaukset.
Keskustelun keskiöstä kurkistelee sukupuolielin, tarkemmin muukalaisen likainen, visvainen ja tautinen jättipenis. Tällä pippelillä on läimitty lujaa poskille niitä naisia, jotka kirjoittavat tai puhuvat turvapaikanhakijoista julkisesti, mutta myös niitä, jotka työskentelevät SPR:n vapaaehtoisina.
”Paljonkohan tääkin lehmä ottaa mamu meisseliä sisäänsä”, kyseltiin Rajat kiinni! -ryhmässä eräästä Ylen uutisissa esiintyneestä kansalaisaktivistista.
Kun oikeuslaitoksen virkamies päätti olla viemättä tuomioistuinkäsittelyyn raiskausepäilyjä, joista ei ollut mitään näyttöä, todellinen motivaatio keksittiin keskustelupalstalla: hänelle ”luvattiin pakolaiskyrpää jokareikään ja yhtäaikaa, jos jättää syytteet nostamatta”.
Osansa sai myös Ylen toimittaja, joka vaati Orimattilaan vastaanottokeskusta: ”Mitäs jos tämäkin huora nyt vaan pakkais kimpsunsa ja kampsunsa ja häipyisi imemään herpesmunaa pois tästä maasta ja vie loputkin mukanaan.”
Seksuaalisuuteen kajoaminen on keino loukata tai häpäistä. Kyseenalaistamalla esimerkiksi SPR:n vapaaehtoisten työntekijöiden moraalia tai motiiveja halutaan tuomita kaikki järjestön toiminta. Vihjailemalla, että turvapaikanhakijoita rasistiselta paskalta suojelevilla olisi jokin omaan munankaipuuseen liittyvä syvä todellinen tarve taustalla, yritetään viedä pohja asia-argumenteilta.
Ajatuksen epäloogisuus kirvelee aivoissa. Jos ihmisten kyky ymmärtää politiikkaa riippuisi siitä, kuinka paljon kukakin saa munaa, maailmamme olisi hyvin, hyvin erilainen.
Toisaalta, jos joku pestautuu vapaaehtoiseksi tavatakseen uusia potentiaalisia seksikumppaneita, se ei ole yhteiskunnallinen kysymys. Ei, vaikka kuinka väitettäisiin, että meille aaltoilee pakolaisia siksi, että kullinpuutekiimassaan aivottomiksi sulaneet suomalaisrouvat ovat heitä tänne tuomassa.
Maailman sotatoimet eivät pienimmissäkään määrin riipu suomalaisten naisten seksielämistä. Damaskos ei ole raunioina siksi, että Pirjolla on pimppi.
”Damaskos ei ole raunioina siksi, että Pirjolla on pimppi.”
Sitä paitsi ehkäisyvälineiden kehittyminen ja länsimaiden liberalisoituminen on tehnyt naisen kunnian loukkaamisesta seksivihjailuilla tehotonta. Löyhään moraaliin viittaaminen osuu usein ohi kohteestaan ja kertoo paljon enemmän lausujansa arvomaailmasta ja maailmankuvasta kuin niinkään loukkauksen kohteen seksielämästä. (Joka ei edelleenkään liity mitenkään asiaan.)
Luojan kiitos, emme enää elä kulttuurissa, jossa nainen on sitä parempi sängyssä, mitä vastenmielisempää paneminen hänestä on.
Väestöliiton nuorten miesten keskuksen palvelukehittäjä Joonas Kekkonen kohtaa työssään miehiä, jotka kertovat esittävänsä raiskausuhkauksia tai vihapuhuvansa sosiaalisessa mediassa. Osa heistä kokee, että se on ihan koherentti tapa puuttua heidän kokemiinsa epäkohtiin.
”Heidän mielestään tietyt henkilöt yhteiskunnassa yrittävät estää ratkaisemasta ongelmaa, joten heitä muistutetaan ongelmasta, eli raiskauksista. Näillä uhkaajilla on oma todellisuutensa, jossa nämä ongelmat ja teot ovat tulossa juuri nyt niskaan, eivätkä toiset ota ollenkaan tosissaan”, Kekkonen sanoo.
Kekkosen mukaan raiskausfantasiointi on primitiivinen yritys kysyä, miltä sinusta tuntuisi, jos sinulle tai läheisillesi kävisi näin.
”Osalle näistä henkilöistä nämä asiat ovat hyvin pinnassa. He ovat lukeneet paljon tekstejä liittyen maahanmuuttajien tekemiin seksuaalirikoksiin. Näitä tarinoita he toisintavat käyttämissään loukkauksissa.”
Toisin sanoen anekdooteista ja tilanteen tietoisesta muotoilemisesta luodaan todellisuus, jossa kaikki on räjähtämässä käsiin ja maailma on muuttumassa pahaksi.
”Eivät nämä ihmiset koe olevansa pahan asialla. He kokevat tekevänsä hyvää ja tuottavansa sellaista yhteiskuntaa, jossa voisi olla rauhassa. He ovat huolissaan”, Kekkonen sanoo.
Kekkosen mielestä vihaiset uhkailijat eivät ole syy. He ovat sekä tietoisen että tiedostamattoman ohjailun seuraus.
Tärkeintä olisikin miettiä, kuka näitä sotureita tähän suuntaan ohjaa. Missä on se taho, joka vetelee peniksiin sidotuista naruista ja saa laiskemmankin elimen osoittamaan uhkaavasti kohti taivasta?
Vaikka kyrvänheiluttelun selittäisi huolenilmaisun muotona, olisi typerää yksinkertaistamista väittää, että siinä on kysymys yhteiskunnallisesta keskustelusta. Kun aikuisten naisten oikeutta valita itse omat seksikumppaninsa aletaan kyseenalaistaa, se on vain ja ainoastaan puhdasta naisvihaa.
Tämä isänmaallisen patriarkaatin viimeinen taisto löyhkää mädäntyneeltä maskuliinisuudelta. Isänmaallisuus koetaan usein miehiseksi ominaisuudeksi, äijäuhoksi, joka tietysti siten luontevasti nojaa penikseen.
Terminä isänmaallisuus voi tarkoittaa kaikkea hyväntahtoisesta kotiseuturakkaudesta ja -ylpeydestä rasistiseen, tunkkaisen ylikorostuneeseen varmuuteen omasta paremmuudesta suhteessa muihin.
Poliittisesti eri puolia edustavat voivat olla aivan yhtä isänmaallisia. He vain saattavat ymmärtää isänmaallisuuden täysin eri tavoilla.
Turun yliopiston poliittisen historian professori Vesa Vares kertoo, että isänmaallisuuden käsite on elänyt eri ryhmien käsissä eri tavoilla. Oikeisto on aina puhunut isänmaallisuudesta eniten. Vasemmistolaisille isänmaallisuus on tarkoittanut hyvinvointivaltion vaalimista: sitä, että parannetaan heikoimmassa asemassa olevan elämää.
Kuusikymmentäluvulla isänmaallisuudesta ei juurikaan puhuttu, se oli sen ajan nuorille kirosana. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen käsite nousi uudestaan suosioon.
”Tällä hetkellä näyttää siltä, että mitä jyrkempi henkilö on, sitä enemmän hän haluaisi tätä termiä monopolisoida. Perinteisesti isänmaallisuudesta puhuneet alkavat jo olla aika vaivautuneita siitä, että tämä termi on ryöstetty heiltä jonkin ääriryhmän käyttöön”, Vares sanoo.
”Poliittisesti eri puolia edustavat voivat olla aivan yhtä isänmaallisia. He vain saattavat ymmärtää isänmaallisuuden täysin eri tavoilla.”
Viime aikoina täyteen sinivalkoiseen kukkaansa puhjennut isänmaallinen kyrpäjoukko on ottanut yleväksi tehtäväkseen määritellä sen, ketkä todella ovat suomalaisia. Perinteisesti raja on kulkenut esimerkiksi kielessä, ihonvärissä, uskonnossa tai syntymäpaikassa. Nyt ”todellinen” kansallisuus halutaankin määritellä sen mukaan, millaisilla mielipiteillä esiintyy sosiaalisessa mediassa tai julkisuudessa.
Loogisella ajattelulla voisi esimerkiksi ymmärtää, että taiteilijat tai tutkijat ovat äärimmäisen isänmaallisia, sillä he uhraavat huomattavan osan aikaansa suomalaisen kulttuurin ymmärtämiselle ja kehittämiselle. Silti usein juuri he saavat eniten kyrpäpostia, jossa penikseen käärittynä viestinä on muilutus rajojen ulkopuolelle tai vähintäänkin Ahvenanmaalle.
Voisi kuvitella, että tasavallan presidentti edustaisi suomalaisinta suomalaisuutta, mutta kun Sauli Niinistö mainitsi puheessaan polttopulloiskut vastaanottokeskuksiin, isänmaanpuolustajat hyökkäsivät hänen puolisonsa kimppuun: ”Puhumattakaan Jennin runosuusta ja kakkosesta, jotka kierosilmäisen, vajaamielisen ja kuolaavan elukan tautisen, visvaa, smegmaa ja limaa valuvan esinahattoman kikkelin käsittelyn jäljiltä eivät VARMASTI palaa entiselleen.”
Puhutaan raiskauksista, taudeista ja väkivaltarikollisuudesta. Oikeasti yritetään sanoa, että jos et ole meidän joukoissamme, olet heidän, ja silloin todellisuus on tällainen. Isänmaa ei suojele isänmaanpettureita.
Viimeksi tällaista keskustelua käytiin Suomessa, kun vuoden 1918 sisällissota repi maan kahtia. Hävinneet punaiset tuomittiin kuolemaan, keskitysleireille tai vankilaan. Heiltä vietiin kansalaisten perusoikeuksia, kuten mahdollisuus äänestää vaaleissa.
”Muutama vuosi oli dramaattista, mutta sitten kysymys ’kansasta’ lientyi normaaliksi sisäpoliittiseksi kiistelyksi”, Vesa Vares sanoo.
Mutta miksi juuri kyrpä? Kuinka suomalaiskansallista peniskuvastolla uhkailu ylipäätään on?
Ei kovinkaan. Suomalaisessa kansanperinteessä vittu on aina ollut vahvempi.
Elias Lönnrot keräsi kumppaneineen melko kattavan aineiston sukupuolielimiin ja -suhteisiin keskittyviä kansanlauluja. Näissä lauluissa vittu on maaginen ja voimakas, sillä on kyky synnyttää uutta elämää ja siunata jo olemassa olevaa.
Kyrpä, tuttavallisesti myös kullannuppu, sen sijaan on väline, jonka suurin taito on seistä tarvittaessa, eikä se siinäkään aina onnistu.
Jos oikein kansallisromanttiseksi siis heittäytyisi, kikkelisanastolla sohimisen sijaan väkevämpi ilmaisu olisi esimerkiksi: ”Minä tulen ja harakoin sinut!”
”Kuinka suomalaiskansallista peniskuvastolla uhkailu ylipäätään on? Ei kovinkaan.”
Isänmaallisuuden nimissä suollettujen seksikommenttien penispainotteisuudessa on ylipäätään jotain häiritsevää. Se ei oikeastaan ole uhkaava sävy, ei väkivalta eikä naisviha.
New York Times julkaisi kuvan irakilaisista turvapaikanhakijoista helsinkiläisessä saunassa, ja Helsingin Sanomat teki siitä uutisen. Sosiaalisessa mediassa kommenteissa keskityttiin siihen, miksi kuvan miehillä on päällään pyyhkeet ja mitä näiden pyyhkeiden alla on.
Käytän valveillaoloajastani huomattavan osan ajatellen peniksiä. Ymmärrän, että sauna täynnä miehiä on kuvana kiinnostava ja pyyhkeisiin verhotut miehiset kauneudet kiinnostavat. Silti minun on vaikea ymmärtää, mikä saa näin voimallisella kiihkolla kirjoittamaan nuo pohdintansa julkisesti, omalla nimellään, valtakunnanlehden Facebook-sivulle.
Freudilaisen koulukunnan keittiöpsykologille tulee tästä mieleen tuttu teoria: kastraatiopelko. Se liittyy vahvasti oidipaalivaiheeseen.
Freudin psykoanalyyttisten oppien mukaan osa pienistä pojista pelkää, että he menettävät sukuelimensä. Poika on huomannut, ettei äidillä ole penistä. Hän luulee, että äidilläkin on alun perin ollut penis, mutta hänen isänsä on poistanut sen. Poika pelkää, että niin voi käydä myös hänelle itselleen.
Varhainen psykoanalyyttinen liike piti kuohitsevan isän pelkoa jopa kehityksen kannalta välttämättömänä koettelemuksena. Se ohjasi pojan kääntymään ”vajavaisesta” äidistä kohti ”eheää” isää. Ellei vaiheesta pääse yli, aikuisenakin saattaa yhä kokea miehisyytensä uhatuksi. Kastraatioahdistuksen kompensoiminen ajaa halveksimaan naisia sekä pyrkimään dominoimaan ja kontrolloimaan heitä.
Freudin falloskeskeiset teoriat on tieteellisesti kyseenalaistettu, mutta nyt hän voi runkkailla tyytyväisenä haudassaan: uusisänmaallisessa diskurssissa valkoinen kyrpä on jälleen maapallon akseli, jonka ympärillä kaikki pyörii.
Muuttuva maailma ei kuitenkaan suostu tunnustamaan suomalaista paikallaan jököttävää kyrpää kaiken keskipisteeksi. Silloin herää pelko omasta maskuliinisesta identiteetistä.
Kyrvänheiluttajien keskustelu on ennen kaikkea toisten vaientamista. Se on päälle huutamista silloin, kun ei haluta kuunnella. Se on poissulkemista ja käännyttämistä.
”Tuo ei varmaan hiljene ennen kuin on kyrpä suussa ja toinen perseessä.”
Näin sanotaan eräästä anarkistista Rajat kiinni! -ryhmässä.
Voi pojat, kun tietäisitte!
Minulla on ollut kyrpä välillä suussa ja toisinaan perseessäkin, mutta ääni on edelleen tallella.