Puukko Juha Sipilän vyöllä heilahtaa. Hän ponnistaa kevyesti karjahaan aidan yli ja lähestyy lypsymässä olevaa piikatyttöä, hymyilee ja esittää tälle kiusoittelevan kysymyksen. Piika katselee ihastuneena, kuinka Juha tarttuu puukkoonsa ja korjaa haljenneen lypsykiulun.
Juha on talon uusi renki, vaikka katsoja tietää, että todellisuudessa hän on insinööri, kaupunkilaisherra joka on hassujen sattumusten kautta päätynyt kesälomallaan alemman tuloluokan maatyöläiseksi.
”Kuinka Juha voikaan olla sekä niin taitava että voimakas!”
Osaamisensa, nokkelan älynsä ja fyysisen kuntonsa avulla Juha selviytyy rengin toimista kevyesti, ja Suomen germaanisia ja eurooppalaisia ominaisuuksia ilmentävä vaalealettinen piikatyttö tietysti rakastuu häneen.
Piika on nuori, köyhä ja kärsinyt, mutta myös lämmin, rehellinen ja kaunis. Lähikuvissa tytön kasvot lupailevat palavaa intohimoa, vaikka hänen moraalista kunnollisuuttaan eli pelkän objektin asemaan tyytymistään ei mitenkään kyseenalaisteta.
Onnellisessa lopussa Juha Sipilän todellinen henkilöllisyys paljastuu, mutta piikatyttö kelpaa hänelle silti.
Mustavalkofilmi hehkuu kesän aurinkoa, ja ennen lopputekstejä kaikki hämmästelevät, kuinka Juha voikaan olla sekä niin taitava että voimakas, ahkera ja kätevä käsistään, hallita suurta omaisuuttaan ja pyörittää tehdasta, mutta kuitenkin voittaa muut niin heinäseipään tappien vuoleskelussa, ojien kaivamisessa kuin naulaamisessakin.
Suomi-filmien renki-insinööri kantaa mukanaan piirteitä vapaan suomalaistalonpojan myytistä (jonka sisällön Heikki Ylikangas tosin murensi jo 1970-luvulla Nuijasodassaan). Jos vapaus ei merkitsekään taloudellista riippumattomuutta, se on totta ainakin henkisesti – suomalainen talonpoika on älynsä ja yritteliäisyytensä aateloima moniosaaja, vaikka olisikin päätynyt rengin asemaan.
Suomalaisuuden ihanteeseen kuuluu edelleen omillaan pärjääminen sekä kieroilun ja vilpin mahdollistavan ryhmätyön luontainen vieroksunta. Omaa (henkistä) maapalaansa hallitseva vapaan talonpojan jälkeläinen on helppo saada kummeksumaan ja paheksumaan niitä, jotka eivät samalla tavoin riippumattomia kuin hän, vaan valittavat epäkohdista tai pyytävät apua. Tämä henki valaisee pääministeriksi ehtineen Juha Sipilän hallituksen tietä ja toimintaa.
Nyt kun mustavalkofilmien aikakaudesta on siirrytty teräväpiirtoon ja mustavalkoiseksi muuttuvaan todellisuuteen, on helppo nähdä myös se, kuinka renki-insinööri Juha Sipilän roolihahmo luo romanttista jatkumoa agraari- ja tietoyhteiskuntien välille. Insinööri (oli hän sitten tekniikan alalta tai ekonomiksi kutsuttu talouden insinööri) on ratkaisukeskeinen moniosaaja, kaikkien alojen erityisasiantuntija, nykyajan vastine pulmatilanteessa aidan yli puukko vyöllään apuun loikkaavalle renkipojalle.
Renki-insinööri kesyttää luonnon – eli naisen – ja voittaa samalla vähäisempien miesten ihailun ja luottamuksen puolelleen, mutta sekään ei riitä. Kun me suomalaiset rakastamme insinöörejä, me kaipaamme heiltä myös uutta Nokiaa (eli Kalevalan Sampoa) sekä menneisyyden maaseutukylän kuvitteellista idylliä, selvärajaista elämää, turvallisuuden tunnetta ja jatkuvuutta.
Ja kyllähän me suomalaiset rakastammekin insinöörejämme. Lemmen liekit leimahtelivat mediassa erityisen korkealla silloin, kun renki-insinööri Juha Sipilä ehti joululomallaan muun ohessa korjata suomalaisen politiikan autotallissa vanerista rakentamallaan kakkaralla, todeta silmämääräisellä arviollaan maassa olevan 20 000 virkamiestä liikaa, voittaa keväämmällä eduskuntavaalit ja lanseerata hallitusneuvotteluihin vuokaaviot ja vatulointikorit.
Että se osaa! Ja ehtii!
Onneksi ehtii, sillä me tarvitsemme insinöörejä enemmän kuin koskaan: jonkun pitäisi nimittäin keksiä suhteellisen nopeasti, kuinka muovi siivotaan meristä ja liika hiilidioksidi ilmasta, kuinka Talvivaara ajetaan alas – ja niin edelleen. Pelle Pelotonkin käyttää suurimman osan työajastaan aiempien keksintöjensä aiheuttamien katastrofien korjaamiseen.
Mutta oman alan haasteet eivät tietenkään voi riittää vapaan talonpojan sielulla varustetulle renki-insinöörille, vaan hänen on osoitettava ylivoimaisuuttaan muillakin elämän alueilla. Niinpä todellisuutta valikoivan mekanistisesti hahmottava, aina yksiselitteisen ratkaisun löytävä insinöörijärki on meidän poliittisen ajattelumme korkein taso.
”Aina yksiselitteisen ratkaisun löytävä insinöörijärki on meidän poliittisen ajattelumme korkein taso.”
Ulkopuolinen saattaisi kutsua insinööriajattelun soveltamista yhteiskunnallisiin kysymyksiiin yhdistelmäksi väärin ymmärrettyjä (ja käytettyjä) rinnastuksia ja kielikuvia, kokonaisuuden puutteelliseen hahmottamiseen pohjautuvaa itsevarmuutta ja ylivertaisuusvinoumaa.
Ulkopuolinen saattaisi myös kutsua Suomea insinöörijärjen piinaamaksi maaksi. Niin saattaisi sanoa nimenomaan ulkopuolinen – joka on sellaiseksi tuomittu jäämäänkin. Rakkauden kohdetta koskevien kriittisten huomioiden esittäminen rakastuneelle on kyseenalaista ja turhaa, ja tämä pätee erityisesti suomalaisten insinöörisuhteeseen.
Niinpä me vain ihastelemme, kuinka nopeasti ja taitavasti renki-insinööri Juha paukuttaakaan taas vasaraansa ja mistä kaikkialta hän löytääkään nauloja.