Sanat: Janne Flinkkilä
Tekstisitaatit: Markus Laakso
Kuvat: Markus Laakso
”Joku oli ottanut Kimblen messiin kiertueelle. Pelattiin sitä sit munasilleen bussissa. Oltiin tulossa Prahasta, josta sai kunnon absinttia. Kun pullo oli mun kohdalla, dösä ajoi kuoppaan. Puoli pulloa absinttia roiskui päälle. Munat oli ihan tulessa. Sehän on aika vahvaa tavaraa, joka imeytyy ihon läpi. Seuraavana aamuna heräsin yksin bussista. Mä olin täynnä mustelmia ja yhä munasilleen. En ole varma, olinko edes omassa bunkassani. Menin siitä suoraan pihalle. Mä en muistanut laittaa vaatteita päälle koko päivänä. Istuin alasti, join cokista ja juttelin mestan työntekijöiden kanssa. Se oli Strasbourgissa, Itävallassa. Mä olin hakemassa toista cokistölkkiä. Kasari tuli vastaan matkalla bussiin. ’Isoveli’ piti sellaisen puhuttelun, että ’Vittu saatana, nyt Koskinen vaatteet päälle!’. Oho!”
Näin entinen Amorphis-laulaja Pasi Koskinen kertoi kiertuemuistoistaan Markus Laaksolle. Tarina ei koskaan päätynyt Laakson syyskuussa julkaistuun Amorphis-historiikkiin.
Markus Laakso, miksi jätit tämän anekdootin pois kirjastasi?
”Kirja etenee pääpiirteittäin kronologisessa järjestyksessä, mutten saanut paikannettua tätä oikeaan ajankohtaan.”
Miten paljon haastattelumateriaalia kaikkiaan kertyi?
”Huh, mitähän tuohon sanoisi? Sata on liian vähän, mutta kaksisataa liioittelua. Haastattelumateriaalin purkaminen oli viedä elämänhalut, mutta litterointi oli pakko tehdä melko orjallisesti, sillä hahmotan kokonaisuuden paremmin, kun koko aineisto on edessä paperilla. Heitin papereita menemään sitä mukaa, kun sain repliikit käytettyä käsikirjoitukseen. Helvetin hidasta, mutta minulle pakollista.”
Miten pitkä prosessi kirjan kirjoittaminen oli?
”Aivan liian pitkä, heh. Ensimmäisestä haastattelusta viimeisiin viilauksiin kului kolme ja puoli vuotta. Kirja jakautuu neljään osaan: aikaan ennen Amorphista, death metal -vuosiin, ’Kingston Wall’ -kauteen ja Tomi Joutsenen nyky-Amorphisiin. Niistä ensimmäinen oli todella hankalaa saada pakettiin, sillä tietoa ei voinut kaivella mistään muualta kuin soittajilta itseltään, enkä tiennyt itse yhtään mitään kenenkään perustajajäsenen lapsuus- ja nuoruusvuosista.”
”Toinen jättimäinen haaste oli saada muodostettua kerronnasta mahdollisimman soljuva ja mukaansatempaava, sillä sekä tapahtumia että haastateltavia oli runsaasti, eivätkä kaikki haastatellut muistaneet tapahtumia keskenään aivan samalla tavalla.”
Mistä muista syistä pudotit hyviä tarinoita pois?
”Päätin käyttää samantapaista editointiperiaatetta kuin Peter Jackson Lord of the Rings -leffoissaan: sivujuonet, jotka eivät liity ydintarinaan (leffassa sormukseen, kirjassa Amorphisiin), pätkittiin pois. Jälkikäteen mietittynä esimerkiksi seuraavasta pätkästä olisi voinut jättää nasevimmat pointit kirjaankin.”
Osa treidaajista toimi ammattimaisesti. Heillä oli omat tuotekatalogivihkosensa, joihin oli listattu äänitteiden nimet ja hinnat postimyyntiä varten. Iso osa kasetti- ja videonauhoista oli bootlegejä eli laittomia livetallenteita isompien bändien keikoista, mutta harvinaiset demotkin olivat himottuja.
Amorphisin jäsenet eivät lähteneet myyntitoimintaan, vaikka hankkivatkin satunnaisesti laittomia äänitteitä Morbid Angelilta ja Slayerilta sun muilta. Heille tärkeintä oli omien demojen levittäminen ja samanhenkisiin soittajiin tutustuminen kirjeitse.
Koska ulkomaille isojen kirje- ja kasettimäärien postittaminen oli kallista, treidauskulttuurin yleiseksi käytännöksi muodostui postimerkkien palauttamien lähettäjälle. Viestin lopussa luki lähes aina ”Please, return my stamps”. Eri maiden postilaitoksia höynäytettiin levittämällä tuoksutonta saippuaa tai ohut kerros vahaa postimerkin päälle, johon virkailija löi leiman. Leiman sai pois liuottamalla merkkiä vesilasissa, ja merkin uudestaan käyttöön. Koska treidaustoiminta perustui tilaajan ja lähettäjän väliseen luottamukseen, luottamuksenrikkoja sai nopeasti ”rip-off”-huijarileiman, ja tieto rip-offeista levisi kulovalkean lailla maanalaisissa verkostoissa.
”Paradise Lostin Gregor möi aikoinaan jossain pienlehdessä demoaan. Lähetin sille kasetin ja postikulut, mutta se ei lähettänyt koskaan mitään takaisin. Valitin sille huumorimielessä vuosia myöhemmin, kun olimme tutustuneet paremmin, että se teki rip-offin. Vaihtelin kasetteja myös My Dying Briden, Samaelin, Moonspellin ja Mayhemin Euronymouksen kanssa. Se oli ihan skenejätkä. Tilasin siltä Mercilessin Awakening-levyn ja jonkun Mayhemin julkaisun. Heitin paljon kirjeitä pois, kuten Euronymouksen viestit, joissa se pahoitteli asiallisesti, että sori, kun kesti lähettää levyt. Köyhempien valtioiden treidaajat harrastivat aktiivisesti tätä postimerkkien vahausta ja kierrätystä. Samoin Moonspellin jätkät”, Holopainen luettelee.
Aluksi treidaustoimintaa ei valvottu mitenkään, mutta 1990-luvun alussa säveltäjien, sanoittajien, sovittajien ja musiikinkustantajien tekijänoikeusjärjestö Teosto ry ryhtyi ratsaamaan ahkerimpien harrastajien varastoja. Tarkoituksena oli kitkeä pois laittomien tallenteiden jakelusta aiheutuneet tekijänoikeusrikkomukset ja ”harmaa talous”, eli lakkauttaa kaupustelijoiden henkilökohtainen taloudellinen hyöty kovilla sanktioilla. Jotkut joutuivat maksamaan jättimäisiä korvauksia oikeuden päätöksellä, ja menettivät kallisarvoiset kokoelmansa.
”Yksi surullisimmista tapauksista oli eräs parikymppinen Metallica-keräilijä”, sanoo treidausguru Luxi Lahtinen. ”Sillä oli hirveät määrät piraattikamaa Metallicalta. Sillä saattoi olla esimerkiksi jonkun Euroopan-kiertueen kaikki bootleg-nauhat jokaiselta keikalta. Metallica oli sille henki ja elämä, eikä Suomesta varmaan löytynyt isompaa fania. Kun sen koko kokoelma ratsattiin, se teki itsemurhan.”
Bändin tai artistin nimellä on helppo myydä faneille paskempaakin tavaraa. Jos riisuu fanilasit silmiltä, moni bändikirja tai artistielämäkerta ei ole kirjallisilta ansioiltaan kovinkaan kummoinen. Markus Laakso, mikä tekee bändikirjasta mielestäsi paskan? Mitkä ovat genren helmasynnit?
”Jos asian ilmaisee kärjistäen, en ymmärrä epävirallisten biografioiden funktiota. Ne ovat mielestäni epäkirjoja – vanhojen haastattelujen ja/tai ulkopuolisten henkilöiden näkemysten koosteita, joiden totuudenmukaisuus voi olla mitä tahansa. Useat niistä ovat vieläpä niin tylsiä, ettei voi kuin ihmetellä, miksi kustantamot ylipäätään tilaavat niitä. Black Knight: Ritchie Blackmore on malliesimerkki sellaisesta.”
”En myöskään pidä itsetarkoituksellisesta kielellisestä kikkailusta. Siksi Juice-kirja Risainen elämäkin on jäänyt keräämään pölyä. Jos aivan rehellisiä ollaan, pidin tiiliskivibiografiassa käytettyä mukanokkelaa vanhan kansan jutustelutyyliä niin ärsyttävänä, että tulin vihaiseksi sitä lukiessa.”
”Turbonegrosta olisi saanut Dirtin kaltaisen törkyklassikon, mutta kerronnan kelkassa ei meinannut pysyä millään jo siitäkään syystä, että kirjailija käyttää soittajista heidän norjalaisia ristimänimiään, ja hahmoja on mukana melkoinen katras. Kirja on muutoinkin tylsä kuin perkele.”
Mitkä sitten ovat mielestäsi onnistuneita bändikirjoja ja miksi?
”Pidän hauskoista ja tapahtumarikkaista tarinoista, jotka viiltävät pintaa syvemmältä ja tarjovat viljalti enemmän kuin yksittäiset lehtiartikkelit. Olen myös överielostelukirjojen ystävä, joten esimerkiksi I Am Ozzy, Mötley Crüe: The Dirt ja Ministry: The Lost Gospel According to Al Jourgensen toimivat erinomaisesti.”
”Vakavammista ja synkemmistä opuksista peukutan Marilyn Mansonin ja Neil Straussin The Long Hard Road Out of Helliä, Viljami Puustisen Kingston Wallia, Ari Väntäsen Hanoi Rocksia ja Michael Monroeta sekä Dayal Pattersonin Black Metal: Evolution of the Cultia.”
”Kaikki mainitut ovat esimerkillisesti jäsenneltyjä, kielellisesti huoliteltuja, sisällöltään nokkelia ja kerronnallisesti niin imuvoimaisia, ettei niitä malta laskea käsistään.”
Ok. Otetaan lisää ’deleted scenes’ -materiaalia. Lähetit Creatille myös katkelman, joka kertoo Esa Holopaisen lapsuudesta. Miksei se päätynyt kirjaan?
”Saksin sen pois, kun kustannustoimittaja Kristiina Sarasti, joka jäi äitiyslomalle proggiksen aikana, huomautti aiheellisesti, ettei tämä ole Holopaisen biografia. Ensimmäinen kirjan neljästä osiosta oli aluksi huomattavasti seikkaperäisempi kuin painoon mennyt versio.”
”Isällä oli optikkoliike, ja Etelä-Haaga on täynnä vanhainkoteja. Asiakkaat eivät katoa mihinkään – paitsi kuopan pohjalle. Elettiin aikaa, jolloin ei ollut nettikauppoja ja kilpailijoita, jotka olisivat syöneet pois kivijalkaliikkeeltä. Äiti on tehnyt virkatyötä melkein koko ikänsä, eli meillä ei ollut hätää.”
Esa oli töissä isänsä liikkeessä peruskoulun työharjoittelujaksoilla ja kesäisin. Hän järjesteli asiakaskortistoja, putsasi linssejä ja möi oheistuotteita asiakkaille. Silmälaseja hän ei tietenkään kaupustellut ilman optikon pätevyyttä, mutta harkitsi puolitosissaan optikko-opistoon hakemista. Hän piti myyntityöstä, vaikka ujous hieman vaivasikin. Se avasi lukkoja ja auttoi sosiaalisemmaksi.
”Minussa on aina asunut pieni manne. On hauskaa markkinoida ja myydä asioita ihmisille. Tai ei nyt kaikkea, mutta itseäni kiinnostavia asioita. Muusikkohan tekee periaatteessa aivan samaa, mutta myy vain hengentuotteitaan.”
Ujous alkoi karista yläasteella, mutta lukio avasi uuden sosiaalisen maailman. Holopainen ei tuntenut koulusta ketään ennalta, joten hän joutui olosuhteiden pakostakin tutustumaan uusiin ihmisiin ja solmimaan kaveruussuhteita. Bänditoiminta ja soittoharrastuksen kehittyminen vakavampaan suuntaan avasi lisää ovia.
”En koe, että ihmisten kanssa jutteleminen olisi ollut minulle aiemminkaan ongelma, muttei se ei vain tuntunut nuorempana mielekkäältä. Kaikki eivät vain ole samanlaisia. Joillain itsensä löytäminen vie oman aikansa. Kun tutustuu uusiin ihmisiin, heiltä oppii paljon. Olen antanut haastatteluita ja puhunut ihmisten kanssa bänditouhujeni alusta alkaen. Siitä on ollut itsellenikin apua. Olen tavannut vuosien varrella aika paljon ihmisiä, jotka työskentelevät sosiaalisissa tehtävissä, vaikka heidän sosiaaliset taitonsa ovat olemattomat. Sitä mä ihmettelen.”
Olisiko lisää Holopaista?
”Joo, tässä seuraavassa puhutaan ysärin alusta, Suomen talouslamasta ja grungen dominanssista enimmäkseen Holopaisen näkökulmasta.”
Vaikka grungen uhmakas, lohduton ja rehti mutta kaupallisesti menestyksekäs avunhuuto iskeytyi lama-Suomeen kuin tilauksesta, Amorphiksen soittajat suhtautuivat siihen neutraalisti. Flanellipaidat ja vaaleat farkut ilmestyivät tosin heidänkin garderobeihinsa ja promokuviinsa.
”Nirvanan Nevermindilla (1991) oli hirveä hype. Berliini-klubillakin sitä huudatettiin koko ajan. Itse en saanut Nirvanasta mitään irti, enkä ymmärtänyt sitä. En ymmärrä Kurt Cobainin hehkutusta vieläkään. Angstinen ihminen ja musiikillinen antikin ihan lapsenkengissä. Soundgarden ja Alice in Chains tekivät sen sijaan vaikutuksen. Ne olivat oikeasti hyviä grungebändejä. Soundgardenin Badmotorfinger (1991) kolahti tosi lujaa”, Holopainen kehuu.
Lama ei vaikuttanut Holopaisiin, eikä valtion talouskurimuksesta puhuttu kotona. Poika sai harrastaa rauhassa bänditouhujaan, hankkia soittolaitteita ja postitella kasetteja. Vanhemmille oli silti kova pala, kun Esa jätti lukion kesken. Vanhemmat toivoivat jälkikasvunsa hankkivan ammatin, koska musiikilla oli äärimmäisen hankalaa tulla toimeen Suomessa. Esa suorittikin kone- ja metallialan hienomekaanikon ammattitutkinnon. Vaikkei ala osoittautunut oikeaksi ja musiikki vei mennessään, vanhemmat uskoivat, että poika on sen verran fiksu, että tietää, mitä tekee.
”Siinä vaiheessa, kun he huomasivat, ettei mua kiinnostanut mikään muu kuin soittaminen ja homma alkoi tuottamaan hedelmää, he olivat tyytyväisiä. Kannustivat ja hankkivat kamoja. Mulla oli kotona Marshall 800 -nuppi ja 2×12” kaappi, joilla luukutin huoneessani”, Esa muistelee.
Markus Laakso, miksi halusit kirjoittaa nimenomaan Amorphis-kirjan?
”Olen seurannut bändin uraa The Karelian Isthmus -debyytistä (1992) saakka. Tales from the Thousand Lakes (1994) räjäytti paitsi kansainvälisen suosion potin myös meikäläisen maailman. Kun haastattelin Holopaista ja laulaja Tomi Joutsenta ensimmäistä kertaa tammikuussa 2006, minut valtasi vahva tunne siitä, että bändin tarina on saatava samojen kansien väliin. Yhtyeen ura on täynnä hauskoja anekdootteja ja dramaattisia käänteitä, joten kertomus oli jo olemassa, mutta kertoja puuttui. Ja kun kukaan muu ei ollut tarttunut tehtävään aiemmin, otin itse härkää sarvista.”
Amorphis on kokenut pitkän uransa varrella muutamankin miehistönvaihdoksen. Miten lämpimästi tai hyytävästi ex-jäsenet puhuivat yhtyeestä? Entä nykyiset jäsenet ex-jäsenistä?
”Kaikki puhuivat bändistä ja nykyisistä tai entisistä bänditovereistaan hyvin lämpimästi. Amorphis on pirun positiivinen kollektiivi, vaikka jäsenistönsä onkin vaihtunut useasti matkan varrella. En usko, että yksikään soittaja kantaa kaunaa mistään asiasta. Tai no, ehkä Pakkahuoneen Mengele-T-paitaepisodi olisi saanut jäädä välistä.”
Mikä oli ”Mengele-T-paita-episodi”?
”Tarina löytyy kirjasta.”
Aha. Tästä saammekin tavallaan aasinsillan seuraavaan aiheeseen. Sait juuri kirjallesi kustannusdiilin Saksaan. En muista, että ainakaan viime aikoina mitään suomenkielistä bändikirjaa olisi käännetty saksaksi. Enkä googlaa näillä liksoilla. Onneksi olkoon. Miten sait sopimuksen?
”Se tuli ilmeisesti siten, että saksalainen kustannusyhtiö otti yhteyttä Amorphisin manageriin, joka välitti kyselyn Liken julkaisujohtajalle. Käännös julkaistaan Saksassa, Sveitsissä ja Itävallassa tietääkseni helmikuussa 2016. Sain viime viikolla kansivedoksen kommentoitavaksi, mutten tiedä kirjan painosmääristä.”
Olisiko vielä jotain ekstramateriaalia?
”Löytyyhän sitä. Tässä Amorphisin kenties tunnetuimman biisin Black Winter Dayn kynäillyt kosketinsoittaja Kasper Mårtenson muistelee ainutta Amorphis-albumia, jolla hän vaikutti. Jätin tämän pois, koska kirjan loppuun tuli ’missä he ovat nyt’ -tyyppinen kooste Amorphisin historian kaikista jäsenistä.”
Kasper kertoo tajunneensa Talesin erinomaisuuden ja ainutlaatuisuuden vasta vuosikymmen levyn julkaisun jälkeen, kun hän kuunteli sitä tuorein korvin. Aiemmin häntä häiritsi joidenkin synajuttujen jättäminen taka-alalle miksauksessa, mutta tänä päivänä hän allekirjoittaa Skogsbergin tekemät ratkaisut. Hän jätti Amorphisin jälkeen metallin täysin, keskittyi joksikin aikaa kevyeen musiikkiin ja päätti lopulta lopettaa bändihommat, koska ulkomusiikillinen säätäminen koitui kuormittavaksi, eikä tuntunut enää hauskalta.”
Musiikin maaginen vetovoima imi hänet kuitenkin nopeasti takaisin soittamisen, säveltämisen ja keikkailun pariin. Hän on hiljattain löytänyt myös tunteenpalon metallia kohtaan, joka lihallistui vuonna 2007 progressiivismelodista metallia esittävän Barren Earthin muodossa.
”Opiskelin Englannissa muutaman vuoden säveltämistä ja klassista musiikkia. Mulla oli sellainen akustinen folkrockbändi kuin Venho, joka on lähempänä mun musiikillista sielunmaisemaani kuin mikään muu. Olen tehnyt myös teatterimusiikkia, soittanut aika paljon Mika Järvisen kanssa ja ollut muun ajan muualla töissä. Tänä päivänä soitan Barren Earthissa ja improvisaatioteattereissa. Vedän työkseni turisteille Historiallinen Helsinki -kierroksia, joissa puhun Helsingin ja Suomen historiasta, sekä toimin luonto-oppaana Nuuksion Haltia-luontokeskuksessa. Musiikki on mulle mahtava ja hieno asia, muttei pakko ja elämä – yksi asia muiden joukossa”, hän summaa.
Kuvaruudun ulkopuolelta kerrottakoon, että Kasper on Lasse Mårtensonin poika. Markus, miten kirjaprojekti vaikutti sinun ja Amorphis-miehistön välisiin suhteisiin? Jouduit kuitenkin kuumottamaan heitä monta vuotta, välillä kovinkin tiiviisti. Tuliko teistä ystäviä tai vihamiehiä?
”Opin toki tuntemaan häiskät paremmin prosessin aikana ja päinvastoin. Loistavaa porukkaa, josta en keksi sanaakaan pahaa sanottavaa.
”Minun pitäisi pian haastatella bändiä yleisön edessä, joten nähtäväksi jää, kuinka ystävälliset naamat minulla on edessä. Viimeksi iltapäivällä pidetty nimmarointitilaisuus venähti Sanden kanssa aamuneljään. Tapaukseen liittyivät naamat.”
Markus Laakso haastattelee Amorphis-yhtyettä Tampereen ja Jyväskylän Levykauppa Äxissä 22.10. ja 30.10. sekä Aleksin Suomalaisessa kirjakaupassa 5.11. Hänen Rock-Ola-merkkinen vinyylijukeboksinsa on myynnissä Huuto.netissä.
(P.S. Strasbourg on Ranskassa – Creat edit.)