Flow Festival
Helsinki, Suvilahti
14.–16.8.2015
Sanat: Aino Laiho
Kuvat: Jenni Väre
Tossuni resonoivat. Koetan miettiä, miksi. Kävellessäni eteenpäin bassosävelet jumputtavat rinnassani yhä vahvemmin. Lopulta jopa nahkani eläytyy musiikkiin ja värisee, kun olen tarpeeksi lähellä kaiuttimia.
Norkoilen sopivasti boho chicinä Karhu-tossut jalassa ja etnisesti kuositettu paita päälläni. Sulaudun ympärilläni olevaan ihmismassaan täydellisesti.
Flow alkoi jo kotipysäkilläni. Vieressäni seisoi kaksi pariskuntaa, molemmat vahvasti hipsterin näköisiä. Flow-kansan tunnistaa jo kaukaa: esimerkiksi pappalätsästä, liehuvasta maksimekosta ja levänvihreästä tukasta sekä tyylikkäästi sekaisista leteistä, jotka vihjaavat ei-niin-rauhallisesta yöstä. Tällä hetkellä huolettomat surffikiharat ja pidempi sänki näyttäisivät olevan kuumia. Tosin jälkimmäinen edelleen useimmiten miehillä.
Ensimmäinen julkkis, jonka bongasin, oli tietysti Michael Monroe. Siitä tuli suorastaan kotoinen olo, ja melkein teki mieli hihkaista, että mitäs me Suomen persereiästä saapuneet. Parasta antia alkuun olivat kuitenkin skeittaripojat parkilla. Vasta kuolattuani heitä tovin huomasin, millaisessa paikassa Flow pidetään.
Jäätävän kokoinen pyöreä metallikehikko, mitä ilmeisimmin kaasukello, nakottaa pienemmän kehikon vieressä. Jälkimmäinen toimii lavana, jonka päällä leijuu valtava valaistu pallo. Koko hoito on ympäröity Marimekon Kivet-kuosilla.
Festivaalialueella on kaikenlaista jännittävää, erityisesti vanhaa metallia ja betonia. Varsinaista tehdasromantiikkaa siis. Underground-bändit voisivat hyvin tehdä täällä musavideoita, joissa on hidastettuja kohtauksia askelluksesta, pitkien hiusten hulmuamisesta ja omassa maailmantuskassa piehtaroimisesta.
Päätän tehdä heti alkuun katsauskierroksen. Näen muun muassa Ristomatti Ratian näköisen henkkajamaukka-dj:n. Pysähdyn katsomaan esitystä, jota vetää kultapukuinen, erittäin kaunis tumma nainen nimeltään Lianne La Havas. Hänen musiikkinsa saattaa olla soulia. Sielukkaan musiikin tunnistan siitä, että laulajalla on silmät kiinni. Samalla soul-laulaja usein huojuu sekä levittää ja sulkee käsiään viehkeästi.
Yleisönkin tekee mieli huojua musiikin mukana, mutta vielä ei ole tarpeeksi alkoholia veressä. Ilta on vielä nuori ja kaunis, aurinko hellii iholla ja ihmiset antavat kohteliaasti tilaa. Siivoojatkin (vai onko heillekin keksitty coolimmat termit?) ovat rikkinäisine farkkusortseineen yhtä Flow-kansaa. Hädin tuskin huomaa heidän roikottavan roskapusseja ja pihtejä.
”Sielukkaan musiikin tunnistan siitä, että laulajalla on silmät kiinni.”
Viime vuonna olin Ruisrockissa. Se oli ensimmäinen festarikokemukseni. Ruissalo oli täynnä puolialastonta festarikansaa, jolle viina ja vapaa seksi Tokmannilta hankitussa teltassa oli pääjuttu, musiikki taas sivutuote.
Täällä ei näy yhtään räkäkännissä olevaa bikinikimulia eikä omassa oksennuksessaan uivaa lätkäjätkää. Missä Suvilahden sopukassa he piileskelevät? Lähdin etsimään heitä Tiivistämöstä, Have You Ever Seen The Jane Fonda Aerobic VHS?:n keikalta. Saan saaliikseni vain jonkun päästämän röyhtäisyn, jonka aromi muistuttaa aurinkoon jäänyttä biojäteastiaa.
”Röyhtäisyn aromi muistuttaa aurinkoon jäänyttä biojäteastiaa.”
Edellinen yleisö koostui lähinnä kauniista ja ruskettuneista ihmisistä kultahipputarroineen. Täällä seistä jököttävät kaikkein pitkäpartaisimmat ja ernun näköisimmän festarivieraat. Yksi pari on poikkeus: he harrastavat perinteistä kuivaseksiä. Nainen on nostanut toisen jalkansa miehen perseen päälle, jotta miehen uloke tuntuisi mahdollisimman selvästi hänen omia sukuelimiään vasten.
Huikean 159 sentin mittani ansiosta näen melkein puolet esityksen videoannista. Se sisältää muun muassa pelottavan nuken, lätkää ja takaperin juoksevan biisonin.
Siirryn Black Tentiin katsomaan Diploa ja kadun heti päätöstäni. Täydessä teltassa nimittäin vallitsevat kunnon viidakon lait: hypi tai liiskaannu. Yritän parhaani mukaan hyppiä, mutta yhä lisää lössiä valuu sisälle. Sieraimissani kirvelee sähkötupakan katku. Parhaimmillaankin yllän näkemään lavalta ainoastaan solistin päälaen. Ympärilläni pomppii kalastajanhattuja, pyöräilylakkeja ja Harry Potter -laseja. Diplon akti muistuttaa toisiinsa sekoitettuja baarirynkytyksiä ja valot voisivat laukaista epilepsiakohtauksen.
Chicin keikalla pystyy jo hengittämään. Alkuiltaan verrattuna ihmiset ovat vapautuneet ja uskaltavat liikutella jalkojaan. Musiikki on mitä ilmeisimmin tunteikasta, sillä ilmassa tuikkii sytkärimeren trendikkäämpi versio, kännykkämeri. Diploon verrattuna tässä on ehkä enemmän kasari-Abbaa ja YMCA-meininkiä.
Ulkonäöltään mustahattuinen Nile Rodgers on kuin nuori Stevie Wonder, jonka tiedän vain koska hän on sokea. Hänellä on erehdyttävän samankaltainen rako etuhampaiden välissä kuin äitirakkaallani. Naislaulaja liikehtii sulokkaasti ja toinen tuntuu rakastelevan mikrofoninsa kanssa. Saksofonisti taas pyyhkii välillä silmäkulmiaan. Liekö hikeä vai kyyneliä. Toivottavasti ei verta kuitenkaan.
Yleisön kiljuminen on täsmällistä ja lisää yhteisöllisyyden tunnetta, mutta minä en koskaan ehdi mukaan. Kaikkien muiden suut aukenevat sekunnilleen samaan aikaan, kuin suoraan oppikirjasta.
”Yleisön kiljuminen on täsmällistä ja lisää yhteisöllisyyden tunnetta, mutta minä en koskaan ehdi mukaan.”
Pian nenään leijailee tuttu viinan tuoksu: joku onnekas on onnistunut roudaamaan mukanaan pikkuruisia iloliemiputeleita, jotka tyhjenevät reippaaseen tahtiin. Nyt ihmiset ovat juoneet itsensä rohkeiksi. Joku tarraa käteeni ja horisee jotakin. Yritän hymyillä ystävällisesti ja perääntyä hitaasti, mikä saattaa olla virhe, sillä tämä voisi jäädä ainoaksi kontaktikseni illan aikana.
Mutta ei jäänyt, sillä seuraani liittyy pian erittäin tukevassa humalassa oleva amis. Hän on varmasti eksynyt Suvilahteen vahingossa, koska hänen näköisiään ihmisiä ei yksinkertaisesti liiku täällä. Joka tapauksessa jäämme rupattelemaan. Hän pyytää anteeksi huteraa käsialaansa, vaikka kuulemma harrastaa ’graffausta’, ja sanoo, että tämä on siistein juttu vähään aikaan, mutta hän on varattu. Voi sentään. Nyt on kunnon lähiökundi tavattu, terveisiä sinne Roihuvuoreen.
Major Lazerin keikalla haisee pilvi ja kainalohiki. Jälleen täytyy hyppiä tai liiskaantua. Tytön tukka naamallani ja toisen hytkyvä perse vatsallani, jonkun kenkä omani päällä. Kyynärpää lähes katkoo hipsterilasini. Vituttaa.
Kello on 2.16. Viimeisillä voimillani raahaudun tsekkaamaan malilaista Songhoy Bluesia. Porukka on hyväntuulista ja jammailee yhteisymmärryksessä. Pääesiintyjällä on maailmanluokan elkeet, ja hän katsoo yleisöä suoraan silmiin. Samaa tekee muukin kokoonpano. Vitutus haihtuu.
Tunnelma on niin tiheä, että se tiivistyy seksuaaliseksi lataukseksi. Testosteroni suorastaan tulvii nenään ja alakerrassa kutittelee. Uskon vahvasti, etten ole ainoa, joka kokee samanlaisia tuntemuksia. Onnistun pääsemään aitiopaikalle ja tunnen musiikin koko kropassani. Laulajalla on kivan kireä paita. Toivon, että se vahingossa repeäisi ja paljastaisi mitä ilmeisimmin hyvin treenatun yläkropan.
Valitettavasti niin ei tapahdu.
”Testosteroni suorastaan tulvii nenään ja alakerrassa kutittelee.”
Yleisömassa koostuu erittäin kirjavista yksilöistä. Täällä ei näy kultahippuisia eikä jököttäjiä. Vieressäni hytkyy kädetön mies, jonka tasapaino pettää. Nostan hänet ylös. Toisella puolellani taas on koko viikonlopun upein festarivieras: yli nelikymppinen mies, jolla on jouluvaloihin kiedottu turkisliivi ja havaijipaita. Parasta kuitenkin on se, miten hän silminnähden nauttii musiikista.
Mies vaikuttaa olevan lähes transsitilassa, ja minä kadehdin häntä.
On lauantai ja miehellä on päässään täytetty lokki. Enää mikään ei yllätä. Mitä rumempi, sen parempi. Eilisen muistoksi jäi kielen päälle punaviinin tahma. Sen viinin, jota varattu poikaparka tarjosi minulle.
Maailmalla festivaalikulttuuri on muuttunut, ja Suomi seuraa perässä. Enää ei matkusteta keskelle korpea, hikoilla teltoissa ja ryvetä pellossa. Festivaalit ovat tulleet kaupunkeihin ja niiltä haetaan muitakin elämyksiä kuin musiikkia.
Flow on suomalaisten elämysfestivaalien pioneeri. ”Mitä ruokaa olet syönyt?” on yhtä yleinen kysymys kuin ”mitä bändejä olet nähnyt”.
Eilen illalla ahmin lie min beef phota, jonka pilasi korianteri. Se paha, paha korianteri, jota tungetaan joka itäaasialaiseen ruokaan. Hämmästyn todella, jos olen ainoa ihminen maailmassa äitini lisäksi, jonka mielestä tuo yrtti on maultaan suoraan verrannollinen tiskiveteen.
Koetin ryystää gourmet-ateriaa, josta oli vinkattu etukäteen, mutta ei. Ajattelin vain korianteria ja äitini syvältä kumpuavaa vihaa sitä kohtaan. Koko tilanne tuntui muutenkin oudolta, kun yritti haarukalla hörppiä nuudelia liemineen musiikin pauhatessa jalkojen alla. Ateriassa lillui epäilyttävän näköisiä palleroita. Kuin siskonmakkarakeittoa, mutta vietnamilaisittain.
”Ajattelin vain korianteria ja äitini syvältä kumpuavaa vihaa sitä kohtaan.”
Samalla kun katselin Nile Rodgersin hammasrakoa, haukkasin yhtä palleroista, ja se toi mieleeni kebab-lihan. Monikulttuurinen ateria. Mutta sivistyneestä syömisestä ei tullut mitään, liemi vain valui pitkin leukaa ja roiskui ympäri pöytää, jonka ääressä istui muuta festarikansaa vaivaantuneena.
Tänään toistuu sama skene kuin lukuisia kertoja eilen. Kun tulee nälkä tai jano, astelen tiskille vienosti huojuen ja mielessäni valmistaudun jälleen kerran myyjän hämmennykseen, vaivaantumiseen ja hätään, kun viittilöin ”paperi ja kynä, kiitos”.
Useimmiten se tuottaa tuskanhien, kun myyjä puhua solkottaa/lamaantuu/naurahtaa nolona/kääntää päätään kuullakseen paremmin. Silloin etsin lähimmän ja vähiten kamalanmakuisen aterian tai juoman ja tökin sitä.
Moni ehkä miettii, että eikö olisi helpompaa naputella pyyntönsä suoraan puhelimeen. Minä kuitenkin koen tarvitsevani sitä oikeaa asiakaspalvelua, jota muutkin saavat. On itse asiassa oudolla tavalla nautinnollista katsoa, kuinka toinen aikoo ratkaista tilanteen. Vastaan tulee myös myyjiä, jotka vieroksuvat puhelimia jostain syystä, eivätkä suostu katsomaan näyttöä.
Lauantaini kuluu muun muassa Roisin Murphyn ja Pet Shop Boysin parissa. Roisin Murphyn keikalla meno paranee selkeästi, kun hän vetää myllynkiven naamalleen. Yleisö on keskittynyt lähinnä nuoleskeluun. Näen myös iilimatoasun, jota ei pysty sanoin kuvailemaan. Murphy ei vetoa, mutta hatunnosto tiuhalle asunvaihdolle.
Pet Shop Boys on outoa, psykedeelistä ja vaikuttavaa. Näen lähinnä selkää naamani edessä ja saan nauttia erittäin kiehnäävän pariskunnan seurasta intiimissä mielessä: olen siis melkein mukana orgioissa vasten tahtoani. Iho ihoa vasten, vähän kiemurtelua ja hankaamista. Täällä henkilökohtainen tila -hölynpöly joutaa roskakoppaan.
Keikan aikana pääasiallinen tuoksu on pilvi. Esiintyjät muistuttavat menninkäisiä, ja Verka Serduchkan Dancing Lasha Tumbai -konnotaatiotkin olivat vahvoilla.
Pian on pakko luovuttaa, sillä kroppa alkaa pettää. Pitäisi luoda jonkinlainen treeniohjelma noudatettavaksi pari kuukautta ennen festareita. Se keskittyisi ennen selkä- ja niskalihasten vahvistamiseen ja jotta ”hypi tai liiskaannu” -periaate kääntyisi voiton puolelle, pomppimistakin pitäisi treenata.
Tajuan, että minulla on ongelma. En yksinkertaisesti tiedä, milloin on soveliasta jammailla ja milloin ei. Milloin on aika kiljua ja milloin taputtaa. Yritän epätoivoisena vilkuilla aina välillä kanssayleisöä ja imitoida.
Musiikkia ei voi paeta missään koko festarialueella, mutta kävellessä sen pystyy helposti ignooraamaan. Ruokajonoissa seisoskellessa musiikin taas tuntee elävästi rinnassaan ja tekee mieli jammailla, mutta koska kukaan muu ei tee niin, en minäkään sitten.
Onnekseni löysin kohtalotovereitani Pet Shop Boysin keikalla: jotkut seisoivat tumput suorina hämmentynyt ilme naamallaan, kun taas asiaan vihkiytyneet nauttivat täysin siemauksin. Päällimmäiseksi jäi mieleen laulajan creepy karvatakki.
”En yksinkertaisesti tiedä, milloin on soveliasta jammailla ja milloin ei.”
Resident Advisor Backyardin keikalla seison kahden ja puolen metrin korkuisen kaiuttimen vieressä. Siitä seuraa kiva efekti: tukkani liehuu musiikin tahtiin. Pidän musiikista, mutta muut eivät ilmeisesti… Ok, en minäkään sitten tanssi. Sen sijaan katselen lisää nuolemista.
Samaan aikaan on meneillään tällainen tragikoominen skenaario: pari numero 1 suuteloi toisiaan kiihkeästi, pari numero 2 riitelee ja tyttö häipyy, ja pari numero 3 harrasta samaa kuin pari numero 1, jossa ulkopuolinen nainen seuraa sessiota hyvin katkeran oloisena ja katsoo omaa miestään vielä katkerampana.
Kun kävelen ulos alueelta, roskameri näyttää epätodelliselta, melkeinpä joltakin installaatiolta. Sen muoto on hyvin rytminen ja väritkin toistavat toisiaan.
Mietin, miksi festariranneke laitettiin oikeaan käteeni: nauha on lillunut beef pho -liemessä ja kanacurryssä. Isoksi dilemmaksi kävi myös vessatoimituksen jälkisiivous: se on jo taiteenlaji, kun yrittää pitää ranneketta pois tieltä. Kummallista muuten, että syöminen ja se jälkisiivous hoidetaan samalla kädellä, toisin kuin ainakin Kambodzhassa.
Bussipysäkillä joku yrittää puhua minulle. En saa selvää. Keskusteluun yhtyy toinen henkilö, jonka kanssa saan kommunikoitua. Siitä seuraa, että kolmas tyyppi liittyy seuraamme ja kertoo, että hän on ollut lämpimissä väleissä erään sukulaiseni kanssa. Ketään heistä en ollut koskaan aiemmin tavannut.
Olen jo kahdelta kotona katsomassa Siskonpetiä.
Flow Festival on päässyt yhdentoista vuoden ikään. Suvilahden teollisuusalueella sitä on järjestetty vuodesta 2007 lähtien. Tänä vuonna festivaalin kävijämääräksi on ilmoitettu seitsemänkymmentätuhatta. Viisitoista kertaa niin paljon kuin ensimmäisenä vuonna.
Esiintyjistä en ollut kuullut ainuttakaan. Pet Shop Boysin tiesin, koska tilasin teininä Demiä ja seinälleni päätyi heidän julisteensa. Kakkmaddafakka-nimen tausta kiinnostaisi. Luultavasti kuitenkin krapulassa keksitty idea.
Sunnuntaina päätän musiikin sijaan keskittyä olennaiseen eli ryyppäämiseen kahden ystäväni kanssa. Unohdin jopa panikoida ja pähkäillä päivän asuani. Toisaalta isänikin sulautuisi joukkoon täydellisesti, sillä kipparilakit, sandaalit ja puolisääreen hilatut tennissukat ovat täällä ironinen statement.
Beckin keikalla istun ystäväni hartioilla. Haluaisin uskoa, että Beck on perienglantilainen, vaikka hän onkin jenkki. Britit näyttävät ja kuulostavat tyylikkäämmiltä, kertoohan 007 jo sen. Jos Beck istuisi pubissa hattu päässä ja keltainen kitara sylissä, lähestyisin häntä ja ehdottaisin erää pöytäjalkapalloa.
”Ympärillä on paljon rakkautta monenlaisessa muodossa, mutta erityisesti fyysisenä.”
Ympärillä on paljon rakkautta monenlaisessa muodossa, mutta erityisesti fyysisenä. On toyboyta ja puumaa, eläkeläistä, kiihkeää siamilaiskaksosta, moniväristä paria ja harkitun yhteensointuvaa paria. Peruspakettiin kuuluvat tietysti myös kaikki mahdolliset edustajat lgtbqjne-porukasta.
Metalliaitojen sisällä on aika vitun sama, kenen tai keiden kanssa sattuu kulkemaan käsikkäin tai jopa nuolemaan. Katseita saattaa kerääntyä, mutta ne ovat lähinnä arvostavia.
Kaikkein eroottisinta on kuitenkin Farangin jälkiruoka: Milky Boi mangosorbetilla, thaicremellä ja marengilla. Uh ah oh. Silkkaa ruokapornoa. Kuin istuisi Ghanassa ja massuttelisi tuoretta mangoa suoraan puusta. Kylmää, pehmeää ja hedelmäistä, mutta yhtäkkiä tulee wtf-olo, kun kielen yllättää basilikan maku. Aktin päätteeksi saan suuhuni makeaa, rouskuvaa marenkia. Hämmentävä elämys.
Jos sen sijaan koko festivaali pitäisi tiivistää yhteen makuun, se olisi umami. Miellyttävä, ruokahalua herättävä aromi, joka kuvaa Suvilahdessa vallitsevaa tunnelmaa.
Musiikkinäkökulmasta koko viikonloppu oli monotonista bassoa, mutta sitähän se on minulle yleensäkin. Eikä minulla ole aavistustakaan, mitä ääntä se kiljuminen on. Onko se jotakin hyvin alkukantaista, eläimellistä ja syvältä kumpuavaa? AAAAHHH? EEEÄÄ? OOI?
Aino Laiho on umpikuuro viittomakielinen.