Olen 37-vuotias nainen. Minulla on uusi harrastus.
Kaikki alkoi tänä kesänä kauhoessani vettä stadikalla. Vesijuostessa on aikaa ajatella ja useimmiten tylsistyä ilman seuraa. Sitä alkaa etsiä viihdykettä mistä vain, jottei joutuisi taas kuuntelemaan sitä sisäistä kitinää, joka näyttää olevan ohjelmoitu ikäisteni naisten sielun dialogiin.
Tällä kyseisellä kesähetkellä mieleeni eksyi ensimmäistä kertaa ajatus: Nelikymppinen mies – uhka vai mahdollisuus?
Katselin varovaisesti altaan reunoja liikuttavan rauhallisella itsevarmuudella astelevia ”vähän vanhempia miehiä”. Niitä yläasteen isoja poikia, joista oli huomaamattani kasvanut isiä ja arjen sankareita. Vähän kolhiintuneita, pikkaisen pehmeämpiä ja melkein poikkeuksetta karvaisempia otuksia, joita en oikein ollut nähnyt aikaisemmin.
Ne olivat yllättäen – kiinnostavia. Niin kuin miehinä, tiedättehän.
Mietiskelin missä rajani menee. Niin vuosissa kuin mahan määrässä. Kuulostelin kun jotain lähti minussa liikkeelle ja kauhoin itseni päättäväisesti kesäyöhön.
Kun oven avaa, siitä yleensä astuu joku sisään. Tänäkin kesänä kävi niin. Huomasin yhtäkkiä olevani onnekkaassa nelikymppisten miesten aallossa. Niitä tuli, no, jos ei nyt ikkunoista asti, mutta siitä ovesta nyt kuitenkin.
Tänä aikana tein joitain havaintoja:
Ne ovat IHANIA
Olin ihastuksissani. Vähän samalla tavalla kuin silloin kun näkee ensimmäistä kertaa pingviinin. Tai kolibrin. Tai laiskiaisen. Tai minkä tahansa niistä piilotetun maailman eksoottisista eläimistä, joita on nähnyt vain biologiankirjan haaleissa väreissä. Joskus silloin kun oli vaikea kuvitella koskaan ylittävänsä valtameriä.
Ne olivat siis ihania. Jotenkin samalla hirvittävän varmoja olemassaolostaan ja hämmentävän hauraita. Aivan kuin olisivat juuri oppineet kävelemään ilman koko maailman tuskaa harteillaan. Niin kevyitä, etteivät ihan pysyneet maassa koko ajan. Ja sitten kuitenkin myös miehiä. Miehiä, jotka saivat moottorini hyrräämään ja sormeni juoksemaan levottomasti pöytien poikki.
Mutta ne eivät toimineetkaan enää niin kuin ennen. Niille ei riittänyt se, että painaa oikeaa nappia.
Ne ovat HERKKIÄ
Ne ovat löytäneet viime vuosina sellaisen asian kuin ”tunteet”. Että se kiristynyt rintalastan fiilis ei ollutkaan närästystä tai nälkää – vaan sydänsurua. Tai ikävää, tai pettymystä.
Tähän asiaan on vahvasti vaikuttanut se, että niillä on lapsia. Tai ne tuntee jonkun jolla on. Ne katsovat vierestä kun kaverit pehmentyvät pienen ympärille, ja samalla jotenkin tiivistyvät, niistä tulee isiä, ne ovat jollekin turva. Se herättää niissä tuntemuksia.
Tuntemukset ovat hämmentäviä, mutta eivät kovin pahoja. Oikeastaan ne ovat aika kivoja. Oikeastaan niistä tuntuu siltä, että tunteisiin voisi keskittyä vähän enemmän.
Tunteet ovat vähän niin kuin manflu. Mutta silleen hyvällä tavalla. Niistä kannattaa ottaa kaikki irti. Niihin kannattaa sukeltaa. Tai ainakin niitä on hyvä pohtia huolella ja ajan kanssa.
Usein niillä on kyllä myös yhä nälkä. Silloin ne ovat kiukkuisia. Eivätkä vieläkään oikein tajua miksi.
Ne ovat äärimmäisen MUKAVUUDENHALUISIA
Niillä ei ole enää niitä kirkuvia nivusia, jotka ajoivat ne nuorempana juoksemaan kaduilla kuin nälkäiset sudet. Niin alfat kuin lauman kapiset piskitkin ovat siloittuneet, kyllästyneet kisaan ja pysähtyneet ehkäpä tutkiskelemaan juurikin niitä tunteita.
Ne eivät jaksa nähdä entistä vaivaa pimpan eteen ja muutenkin seksi on alkanut tuntua asialta, jota voisi ehkä taas hieman – mietiskellä. Matkan takaa. Vaikkapa kotisohvalta.
Kondomi on kertakaikkiaan liian vaivalloinen, eikä tunnu hyvältä, vähemmästäkin sitä häviää mieheltä seisokki. Ja jotenkin sen vain aistii; naisen ymmärtäväisyyden naamion takana piilevän turhautuneisuuden. Ja odotukset. Eivätkö ne tosiaan tajua, että mies ei ole kone?
Ne pelaavat GOLFIA…
…koska ovat ymmärtäneet etteivät elä ikuisesti. Golfin ikuisessa täydellisyydentavoittelussa on jotain kestävämpää kuin elämän voitoissa, niissä jotka kääntyivät kuitenkin yksi kerrallaan joko häviöön tai unohdukseen. Golfia ei koskaan opi. Golf on ikuinen projekti. Golf tekee niistä osan jotain kuolematonta.
Ne ovat IHANIA
Kertakaikkisen mystisiä ja ihastuttavia. Hankalia ja vaikeasti tavoitettavia. Herkkiä ja arvaamattomia. Niin kuin naiset. Siis silloin joskus.
Kaiken logiikan mukaan meidän pitäisi nyt ymmärtää niitä paremmin. Olla ikään kuin samalla tasolla. Onnellisessa lesbosuhteessa. Mutta evoluutio on narttu.
Me neljääkymmentä lähestyvät naiset taas olemme menettäneet täysin makumme tunnevatkuliin ja odotteluun. Me olemme vihdoin oppineet pitämään seksistä omilla ehdoillamme ja uskallamme pyytää kunnon panoa, jos työn alla näyttää olevan hellä pyörittely. Ja se taas on viimeinen asia, mitä voi neiti nelikymppiselle miehelle sanoa.
Nämä miehen vartaloon piilotetut teinitytöt ovat hyvin tietoisia omista rajoistaan. Ja oikeuksistaan. Niitä pitää viekoitella. Ja lämmitellä hitaasti. Rakentaa niille turvallinen ympäristö, jossa ne voivat olla tinkimättä omia itsejään; tunteineen kaikkineen.
Olemme siis taas eri tahdissa – se tuntuu olevan julma kosminen vitsi, jonka universumi on heittänyt sukupolvellemme ihan vain tylsistyttyään normimenoon. Siis olisiko aika vain lyödä rintsikat tiskiin ja luovuttaa? Myöntää, että miehen käyttöohje vaihtuu liian tiheään ja on parasta pysyä siinä vanhassa mallissa, vaikka ennemmin tai myöhemmin ne tekevät meistä verenhimoisia puumia.
Tai sitten vain ihan rauhanomaisesti antaa olla ja odotella mielenkiinnolla. Voisiko olla, että nämä ovat miehiä, jotka vihdoinkin osaavat lukea meitä?