Pihvi

Nissbacka – pilvilinna, joka ei suostu haihtumaan

Onko Nissbackan veistospuisto salattu puutarha, kokonaistaideteos, vantaalainen matkailukohde – vai ränsistyvä perintöriesa, jota kaavoittajat, grynderit ja teinivandaalit yrittävät tuhota kilpaa luonnonvoimien kanssa? Kuvanveistäjä Laila Pullisen poika Jean Ramsay kirjoittaa suhteestaan Nissbackaan, äitiinsä, kuvataiteeseen ja suomalaisuuteen.

Sanat: Jean Ramsay
Kuvat: Jussi Helttunen


Peltikatto ropisee. Se korjattiin vuonna 1996, osittain Museoviraston avustuksella. Edellinen katto oli mineriittilevyä, jossa oli asbestia. Sillä oli korvattu alkuperäinen pärekatto.

Kolmenkymmenen viime vuoden aikana paikkoja on korjattu sen mukaan kuin rahaa on ollut. Usein niin lähelle alkuperäistä asua kuin on ollut mahdollista. Se ei Suomessa ole helppoa. Suomalainen kirvesmies haluaa aina suoristaa vanhan talon yhdestä nurkasta painuneen lattian, laittaa lasivillaa eristeeksi vanhanaikaisen sahajauhon sijaan.

Rakennus on kaksikerroksinen, tai oikeastaan sen avovinttiin rakennettiin makuuhuoneet 1950-luvulla tehdyn remontin yhteydessä: yksi kumpiinkin päihin, ja yksi keskelle.

Tämä on isovanhempieni entisen pehtoorin talo, jonka vanhempani, neurologi Magnus Ramsay (1943–1994) ja äitini, kuvanveistäjä, professori Laila Pullinen (1933–) lunastivat perikunnalta nimellisellä summalla 1980-luvun alussa. Talo, ja tila, on isäni entinen lapsuudenkoti.

Kahdeksankymmentäluvun alussa vanhempani repivät pois talon hengen vastaiset ja kosteutta keränneet kimpi- ja insuliittilevyt, elvyttivät puurakenteita tärpätillä kuivaamalla ja muutoinkin palauttivat rakennuksen lähemmäs alkuperäistä asua. Viime vuosina on siirrytty öljylämmityksestä maalämpöön ja porattu uusi kaivo.

Äiti Laila Pullinen ja poika Jean Ramsay kotipihallaan, Nissbackan veistospuistossa. Takana pysyvän kokoelman esittelypaikka, vuonna 1924 rakennettu suojeltu viljamakasiini. Etualalla Castor (2000), jonka sisarteos Pollux (2000) on ensi kesän esillä Lontoossa.

 

Merkkiääni ilmoittaa sähköpostin saapuneen. Vilkaisen. Pyydetään taas osallistumaan ”matkailuyritykseni” edustajana johonkin seminaariin, jossa mietitään kiinalaisia, saimaannorppia ja joulupukkia, noita matkailualan ammattilaisten tulevaisuuden toivoja. Tätä on matkailuala Suomessa vuonna 2014.

Huokaisen. Väsymyksestä, mutta myös pettymyksestä. Ala, jonka kanssa olen pakotettu työskentelemään, on niin näköalaton ja ideaköyhä, että se myrkyttää veren. Lukemattomia kertoja olen seisoskellut puku päällä matkailumessuilla väistellen nallepukuihin puettuja ihmisiä, jotka tarjoilevat haitarimusiikin säestyksellä perinneherkkuja.

Jossain vaiheessa kaupunkini kulttuuripalvelut muuttuivat matkailupalveluiksi. Samoihin aikoihin iltapäivälehtien kulttuurisivut muuttuivat viihdesivuiksi.

Katson ikkunasta ”matkailuyritystäni”. Hämäränvehreän ilmastomuutoksen pehmentämän joulukuisen hämyn läpi vanhat puut kurottavat hämmästellen kohti taivasta. Luvattu talviuni ei ole vielä alkanut. Juuret tasapainoilevat roudattomassa maassa, peläten sitä tuulta, joka ne joskus väistämättä kaataa.

Ja kaksi vuotta sitten kaatoikin. Vanhin vartija, perimätiedon mukaan viisisataavuotias tammi kaatui kiirastorstain yönä vuonna 2011. Tai yksi sen kolmesta päähaarasta. Seuraava haara meni kuukautta myöhemmin. Loput vuoden päästä.

Paratiisi rapistuu. Sellaisia ne ovat, illuusiot ja ideaalit: eivät pysy yllä, ellei niitä vaali.

Kartanosta kokonaistaideteokseksi

Nissbackassa paratiisia on vaalittu. Sitä on elvytetty, rakastettu, puolustettu, muokattu, rehevöitetty, esitelty, veistetty. Olen joskus sanonut, ettei tämä ole matkailuyritys, vaan suojeluyrityksesksi naamioitu hyökkäys. Onnistunut takaisinvaltaus.

Tiivistin ajatukseni Nissbackan merkityksestä äitini Laila Pullisen retrospektiivisen Atti D’Amore -näyttelyn yhteydessä julkaistussa kirjassa:

”’Kaikki puutarhat eivät ole pakopaikkoja, vaan jotkut ovat hyökkäyksiä’, on Ian Hamilton Findlay sanonut omasta veistospuistostaan Little Sparta, ja tämä on varmasti myös totta Nissbackan kohdalla. Nissbacka on hyökkäys, vallatun maan takaisinvaltaaminen, eräänlainen henkinen jatkosota, jonka kautta Pullinen valtaa takaisin menettämänsä tilan [lapsuuskoti puutarhoineen Terijoella, Karjala, perhe yms.] ja asettuu puolustamaan sitä.

Näin hän kirjoittaa siitä itse: ’Salatussa puutarhassa / minussa / jatkuu / ottobrata romana / mystiset kukat / tuntemattomat / ennenäkemättömät / luvattomia kasveja, ehkä / kevyen suloisesti tuoksuen / tulvillaan harvinaista kauneutta / auringon hehkua täynnä iloisin värein / ympärillään tummista graniiteista veistetty muuri / odottamatta toivomatta kutsumatta / ihmeellinen kukkakenttä / kuin / pilvilinna taivaanlahjana / kuvajainen sateenkaaren takaa’.

Nissbackassa Pullinen suojelee itselleen kaikkein pyhintä. Graniitit kohoavat muureina kukkaloiston ja auringonvalon ympärille. Hieman yllättäen dynaamisen kevyiksi veistetyt kivet näyttäytyvät tekijälleen muurina, eräänlaisena vallituksena jotain määrittelemätöntä hyökkäystä vastaan. ’Avaamatta ehkä / ruostunutta porttia / katson muurin yli / lumottuna / kauhistuen / kohotan muuria / vaalein ja tummin / kallisarvoisin kivin / juuri Roomasta tuoduin / ora et labora, dabit Deus omnia bona’. Taiteilija-runoilija lausuu aviomiehensä Magnus Ramsayn – jonka myötä Pullinen on alun perin tullut Nissbackaan – suvun moton miltei kuin kysymyksenä, tai mahdollisesti hienoisella ironialla maustettuna. Runon viimeisenä lauseena se on myös eräänlainen mantra, paremman huomisen manaus.”

(”Luonnon liike jatkuu meissä”, s.81–82, Atti D’Amore, Wäinö Aaltosen museon julkaisunro 49, Turku 2006)

Kuva: Jussi Helttunen
Laila Pullinen, 81, kuului 1960-luvun alun ”Maaliskuulaisiin”: nuorten taiteilijoiden ryhmään, joka käpäytti suomalaisen kuvataiteen. Muita Maaliskuulaiset-ryhmän jäseniä olivat muun muassa Kain Tapper ja Kimmo Kaivanto.

Annetaan Lailan itsensä puhua.

”Emme isäsi kanssa voineet hyväksyä sitä, että meidän aikamme tuhoaa jotain sellaista, jota useammat sukupolvet ovat vaalineet. Jotain, jonka he ovat kokeneet vaalimisen arvoiseksi”, hän aloittaa.

”Isäsi varsinkin oli lääkärinä huolissaan siitä, miten uudet metsän keskelle rakennetut asuinalueet vaikuttavat niiden ihmisten psyykeen, jotka sinne muuttavat. Usein he silloin tulivat muualta Suomesta; töiden perässä, eivät välttämättä omasta vapaasta tahdostaan. Usein he tulivat maalta, jostain missä on yhteys sekä agraariyhteisöön että metsään, ja heidät istutettiin sitten lähiöarkkitehtuurin historiattomaan tyhjiöön, jossa kaikki aikaisempi oli tuhottu ja istutettu tilalle ranteenpaksuisia koivuja.”

Lailan mukaan hänen miehensä ja minun isäni Magnus koki, että jokin jäänne aiemmasta elämästä auttaa uutta asukasta kiinnittymään ja vähitellen juurtumaan uuteen asuinpaikkaan. Siksi Hakunilan lähiön kyljessä kaikessa hiljaisuudessa 1500-luvulta asti lymyillyttä Nissbackaa ei koskaan ympäröity aidoilla ja porteilla.

”Annoimme ihmisten kulkea vapaasti alueen läpi, niin kuin asian laita on vielä tänäänkin. Viime vuosina siitä on saatu kärsiä, mutta enimmäkseen ihmiset kontrolloivat itseään kun heille ei aseta liikaa sääntöjä.”

”Nissbackassa Laila Pullinen suojelee itselleen kaikkein pyhintä.”

Sana ”kartano” tulee ruotsin kielen sanasta ”gård”, pihapiiri, eli sen voi ymmärtää tarkoittavan ei niinkään päärakennusta itseään, vaan kaikkien niiden talousrakennuksien yhtymää, joista päärakennuksen ympärillä oleva kokonaisuus syntyy. Se on hyvä, sillä Nissbackassa on pystyssä vain niitä: päärakennus paloi 1935. Jäljellä on pehtoorin talo, pysyvän kokoelman sisältävä suojeltu vanha viljamakasiini, 1940-luvun lopulla rakennettu rintamamiestalon tyyppinen talo mäellä, vanhan väensaunan toinen pääty, pari maakellaria sekä navetan toinen pääty, jossa on vuodesta 1985 toiminut Lailan lämmittämätön kesäateljee ja vuodesta 2005 vaihtuvien näyttelyiden galleriatila.

Rajan toisella puolella, mäen laella puistoksi kaavoitetulla alueella seisoo vanhan, vuonna 1922 valmistuneen päärakennuksen jäljelläoleva osa, betonirakenteinen terassi ja sitä ympäröivä kivijalka. Se kunnostetiin viime vuonna ja maalattiin graffitinestoaineilla. Luonnollisesti se on taas graffitien peitossa.

Etenkin näitä jälkimmäisiä, alueen länsipuolella olevia, ovat aika ja ajattelemattomuus viime vuosina nakertaneet. Rakennuksiin murtaudutaan, niitä töhritään ja rikotaan. Nissbackan hiljaisuus ja rauha vetää puoleensa nuoria, joille ei tunnu ympäröivässä maailmassa löytyvän tilaa.

Tiedän sen, sillä minäkin olen omalla tavallani yksi näistä nuorista. (Toki Nissbacka on myös lapsuudenkotini, mutta on ymmärrettävä että palasin sinne aikuisena: omasta tahdosta, mutta vailla vaihtoehtoja. Mutta siitä myöhemmin.)

Laila kutsuu näitä tuholaisia ”termiiteiksi”. Ehkä onkin niin, että jonkin purkaminen on toisen asian rakentamista: nurkkia nakertavan tuholaisuuden kautta tyhjyys ottaa valtaa ja merkittävä menettää merkityksensä.

”Sosiaaliterroristeja ne ovat. Purkaessaan rakentavat uutta maailmaa. Tämä paikka on aina ärsyttänyt ihmisiä. Silloinkin, kun viimeksi kaava oli auki, ja tuolla makasiinin takana oli niihin muovisiin heinäpaaleihin kirjoitettu ’Tähän tulee Saton taloja’, yksi kirjain per paali”, Laila muistelee.

Termiittejä on toki monenlaisia. Sato on se kummitus, jota on aina pelätty. 1970-luvun kaavoituksessa Nissbackan alue oli luvattu Satolle, ja kaavat olivat jo valmiina. Yhdeksänkymmentäluvulle asti Vantaan kaupungin suhtautuminen oli hieman nihkeää, varmaan virkansakin puolesta, kritisoihan Laila kovin sanankääntein Vantaan kaavoitus- ja rakennuspolitiikkaa.

”Tämä paikka on aina ärsyttänyt ihmisiä.”

Kelkka kääntyi oikeastaan vuosina 1997–2003 virassaan olleen kaupunginjohtaja Erkki Rantalan myötä. Iltapäivälehtiin nousi hänen kaupunginhallituksen kokouksessa sanomansa sivulause, jonka mukaan ”tämä terijokelaisen polkupyöräkomppanian kersantin tytär on minulle haaste”. Laila koki tämän menneen henkilökohtaisuuksiin. Rantalan kunniaksi on sanottava, että hän pyysi lausuntoaan anteeksi ja tuli avaamaan näyttelyn seuraavana vuonna.

Nykyistä edellinen kaupunginjohtaja Juhani Paajanen (2003–2011) taas puhui monissa yhteyksissä Nissbackan puolesta, avasi juhlavuoden 2000 näyttelyn, ja järjesti jopa tilaisuuksia kartanon mailla. Eräässä avajaispuheessaan hän lupasi Nissbackan arvon olevan tunnustettu ja kartanon puistoineen olevan tulevaisuudessa kaavoitukselta turvassa. Nykyinen kaupunginjohtaja Kari Nenonen on myös avannut näyttelyn kerran ja suhtautuu Nissbackaan myönteisesti.

Takapakkia kuitenkin tulee, joskus yllättäviltäkin suunnilta.

”Osallistuin kutsusta Nissbacka-projektilla historioivana kokonaistaideteoksena Europa Nostran entisöityjen kohteiden kilpailuun vuonna 2011. Toivoin toki, että taideteokseksi tunnistettu veistospuisto tulisi sanomansa ja ainutlaatuisuutensa vuoksi huomioiduksi Euroopassa”, Laila sanoo.

”Ramsayt Nissbackan rakentajina ja kehittäjinä olivat tulleet Ruotsin kuningaskuntaan Skotlannista keskittyen rautaruukkien ja maatalouden kehittämiseen. Minä puolestani toin projektiin karealinismin luontoarvojen kunnioituksen ja vaalimisen perinteen sekä klassisen kuvanveistotaiteen esoterian ja suomalaisen kivimateriaalin rikkauden.”

Lopputulokseen kiteytyy jotain kovin suomalaista.

”Kuinkas sitten kävikään: arkkitehti Maija Kairamo sai kunnian arvioida paikan kulttuuriset merkitykset. Käsittääkseni hän kävi tutustumassa kohteeseen syksyllä aukioloaikojen ulkopuolella ottamatta minuun yhteyttä, ja niillä eväillä materiaali matkusti kilpailujuryn käsittelyyn. Jokin toinen taho arvioi ja esitti Suomesta merkittävämmäksi Tuupovaaran tuulimyllyn, joka voitti kilpailun. Kieltämättä on välillä tuntunutkin, että kultturityö Suomessa on Don Quijoten jalanjäljissä rämpimistä.”

Kuva: Jussi Helttunen
Laila omasta äidistään Tyyni Pullisesta (1909–2008) veistämänsä Sotalesken päiväkirja -teoksen (1970) äärellä. Teos on triptyykinomainen ja esittää saman henkilön kolmessa eri ikävaiheessa (nuoruus–keski-ikä–vanhuus). Jean taustalla.

Merkitystä nakertaa myös yleisön ymmällään oleva hölmistynyt katse. Yleisön on paikoittain myös vaikea käsittää veistospuiston olemusta: mistä se alkaa ja mihin se päättyy, niin maantieteellisesti kuin historiallisesti. Laila kutsuu sitä itse ”kokonaistaideteokseksi”. Termi ei ole helppo. Sille ei esimerkiksi ole selkeää englanninkielistä käännöstä. Saksankielinen gesamtskunstwerk pääsee lähimmäs.

Kokonaistaideteoksessa kaikki ainesosat ovat yhteydessä toisiinsa, kontribuoivat toistensa merkityksiin, avaavat toisiinsa aivan uudenlaisia näkökulmia. Nissbackassa historia nivoutuu moderneihin taideteoksiin ja kontekstualisoi niiden ympäristön, joka näyttää valot ja varjot veistosten pinnalla. Läsnä ovat luonnon ajalliset ja tilalliset mittasuhteet. Sekä ennen kaikkea valo: valo, joka rakentaa kaiken näkyvän, on läsnä kaikissa muodoissa, kaikessa millä ylipäätään on muoto.

Hannu Perttula kuvasi tätä artikkelissaan ”Viisauden kolminkertainen silmä – Nissbackan kartanon veistospuisto” (Syväekologinen kulttuurilehti Elonkehä 10/2012):

”Suurten puiden ympäröimänä veistokset ovat mittakaavaltaan sopusuhtaisia. Luonnon historian ja taiteen vuorovaikutus on voimakasta, ja kaikkien merkitys syvenee. Teokset käyvät dialogia ympäristönsä kanssa. Antiikin taidenäkemys korosti luontoa stimulaattorina ihmisen kyvylle ymmärtää filosofiaa ja taidetta. Luonto avaa ihmisen aisteja ja laajentaa käsityskykyä. Luonnon ja taideteosten välinen raja-aita häipyy pois, kun sääolosuhteet, vuoden- ja vuorokaudenajat vaihtelevat. Tämä on Nissbackan tematiikan polttopiste.”

Veistokset ja veistäminen

Kuvanveisto on vaikea laji. Se vaatii hetkellisiä fyysisiä ponnistuksia, mutta muuten sen aikakäsitys on ristiriidassa nykyajan kanssa. Pronssi ja hiottu graniitti eivät ole valmiina enää riippuvaisia sähköstä ja yhteiskunnasta. Ne kurottavat kauas menneisyyten ja sieltä taas takaisin tulevaisuuteen. Ne selviävät maailmanlopusta torakoiden kanssa, kestävät ydintalven kauan vielä sen jälkeen, kun kovalevysi on tyhjentynyt, ja kertovat jotain ihmisyydestä senkin jälkeen.

Laila puhuu niistä ajattomina, mutta en ole siitä niinkään varma. Minulle ne tuntuvat pikemminkin sisältävän kaiken kuviteltavissa olevan ajan.

Hiottu pinta on kuin akvaarion lasi, taiteilijan käden viimeistelemä. Sen kautta pystymme katsomaan pinnan toiselle puolelle tallentunutta maailmojen syntyä, aikaan jolloin meitä ei ollut, oli vain rämeitä ja biodiittiin hiilenä tallentuneita metsiä sekä syntyvän maailman hidas, magmankuuma pyrkimys eteenpäin.

Voin rehellisesti tuijottaa näitä tuntikausia. Silloin minulle syntyy halu tuoda ihmiset niiden äärelle, näyttää, työntää sormi haavaan ja tehdä liha sanoiksi, vääntää rautalangasta.

Jostain syystä näitä tarvitsee selittää. Jostain syystä suomalainen yleisö näkee näissä karhuja ja delfiinejä. Ovat oikeilla jäljillä, mutta jäävät puolitiehen. Kai se animistinen kulttuuri on vielä niin lähellä pinnan alla.

Lailan mielestä tämä kielii sivistymättömyydestä.

”Suomalaisissa kouluissa opetetaan kuvaamataitoa, ei kuvataiteita: annetaan sormivärit sen enempää selittämättä, ja sanotaan lapselle että ’nyt sinäkin voit olla taiteilija’. Se nakertaa taiteilijuuden ja taiteen arvoa. Mystiikka ja ponnistelut katoavat, ja sen myötä kunnioitus. Ei urheilijaksikaan tulla kerran talvessa hiihtämällä ja sanomalla ’nyt olen urheilija’”, hän sanoo ja jatkaa tuohtunutta vuodatustaan.

”Taiteilijaksi ei tosiaankaan tulla vain sokeasti tekemällä vaan katsomalla ja ajattelemalla. Opiskelemalla ja lukemalla, savea veistämällä ja rautaa vääntämällä. Museoissa kiertämällä ja omakätisesti tekemällä, silmän ajatuksen ja käden yhteistyötä harjoittamalla. Katsomalla veistoksia paikan päällä, ei kirjoissa tai netissä. Teos ei ole mitään, jos sen takana ei ole ajatusta, jonka takia ja jota ilmentämään se on tehty.”

”Suomalaisissa kouluissa opetetaan kuvaamataitoa, ei kuvataiteita.”

Laila itse luki 14-vuotiaana Onni Okkosta ja Egon Friedelliä. Muuta suomenkielistä kuvataidealan tekstiä ei 1940-luvun lopun Suomessa ollut hänen saatavillaan.

”Siinä ovat minun ensimmäiset opettajani. He kuvailivat kuvataiteen kontekstin, maailman josta se kumpuaa, ja tekivät sen niin mielenkiintoisesti, että mielikuvitus lähti liikkeelle. Siitä taiteessa on kysymys. Sisäisestä elämästä, ajatuksista, filosofiasta. Ilman sitä taide on vain muotojen ja pintastruktuurien kopioimista, ulkokullattua ja sisällötöntä.”

Itse olen kasvanut 1970-luvun lapsena täysin erilaiseen maailmaan. Silti nykytaide on vaikea asia. Se johtuu siitä, että moderni taide, johon se pohjaa, on vaikeaa. Ei siitä pääse mihinkään. Ei Xenakista tai Boulezia voi ymmärtää, ellei tunne sitä musiikkia, josta se kasvaa, johon se on vastareaktio.

Kun Kiasma avattiin, siitä puhuttiin kansakunnan olohuoneena. Jokaista rohkaistiin tulemaan ja tutustumaan. Kansa tuli ja näki pullataikinan pöydällä, tuhahti tyrmistyneenä ja poistui takaisin visaohjelmien pariin. Ei mennyt järin hyvin. Viidentoista vuoden päästä turhautumiset purkautuivat perussuomalaisten manifestissä ”postmodernista tekotaiteesta”.

Äitini peilaa yhdeksänkymmentälukua oman sukupolvensa silmin.

”Taiteiden yö ja Art goes kapakka mielestäni myös banalisoivat ja häpäisivät taiteen tarkoitusperät. Ne näyttävät yleisölle taiteen kulisseina karnevaaleille, jossa taide ei kuitenkaan ole pääosassa. Varsinkin näihin tapahtumiin osallistuville nuorille jää varsin surkea kuva taiteesta. Kyse ei ole taiteesta vaan viihteestä, tyhjäpäiden sirkushuveista.”

”Taiteiden yö ja Art goes kapakka banalisoivat ja häpäisivät taiteen tarkoitusperät. Ne näyttävät yleisölle taiteen kulisseina karnevaaleille, jossa taide ei kuitenkaan ole pääosassa.”

Arvo, eli ilmeisesti sitten raha

Suomessa huutokauppakamarit, nuo karrikoidusti sanottuna taiteen arvottamisen ainoat ammattilaiset, keskittyvät figuratiiviseen taiteeseen, maalauksiin ja keramiikkafiguureihin. Ne ovat selkeitä esineitä. Niitä voidaan käsitellä. Ne ovat ymmärrettävissä. Esineitä. Tavaraa.

Tavaraa, jolla on ”markkina-arvo”. Tavaraa, joka mahtuu takanreunuksille ja ikkunalaudoille. Joka on myytävissä. Ja jälleenmyytävissä. Sijoitus. Asia, johon rahat laitetaan kiinni, jossa ne ovat pörssikurssien muutosten saavuttamattomissa.

Tätä on taide Suomessa vuonna 2014.

Toki Lailankin taide on sotkeutunut tähän kuvioon. Vuonna 2008 hän teki ennätyksen. Auringonkantaja II (1990) myytiin Bukowskin huutokaupassa 83 860 euron hintaan. Se on suurin summa, joka Suomessa on maksettu modernista taideteoksesta huutokaupassa.

Laila on ammattikunnan sisällä tunnettu myös taiteilijana, joka elää taiteellaan. Apurahoja hänelle on myönnetty vain yksi viisivuotinen. Opetusvirkaakaan hänellä ei ole koskaan ollut.

Taiteen tekeminen – ja myyminen, ja sillä eläminen – ovat poikkeuksia maassa, jossa kulttuuripiiri on niin pieni, ettei siitä moni voi elää. Tämä on vuorostaan luonut kateutta ja nurinaa siitä, miten hän on ”kaupallinen taiteilija”.

Kaupallisuus oli 60- ja 70-lukujen politisoituneessa taidekentässä se kaikkein pahin kirosana. Toki siihen päälle äitini päälle langetettiin vielä se synti, että hän meni ”suomenruotsalaisen lääkärin” kanssa naimisiin ja ”asuu kartanossa”.

Suomalaiset ovat pahimmillaan umpimielistä ja tyhmää porukkaa. Lampaita ja laumasieluja, jotka paheksuvat jos joku muu paheksuu, epäilevät jos joku toinen epäilee. Teuraalle vietävän sian tyhjän ja kaunaisen tuijotuksensa takana pitkävihaisia ja epäileväisiä, jotka tietävät aina paremmin kuin muut, ja jos tietävät jotain, uskovat siihen, koska se on kuitenkin omaa tietoa eikä jotain ulkopuolelta tulevaa, heidän maailmansa horjuttamiseen tähtäävää kyseenalaista panettelua.

”Paul Auster kuvaa kirjassaan Talvipäiväkirja isänsä uutta vaimoa termillä ’tietämättömyydellä autuutettu’. Mielestäni tämä termi kuvaa täydellisesti myös suomalaisia”, Laila sanoo.

Jos yhdellä on jotain, se on toiselta pois. Vielä pahempaa on, jos kuvitellaan että toisella on jotain. Ihan kuviteltu omistuskin riittää. Se, että nimi on Ramsay ja asuu kartanossa ja on taiteilija, tarkoittaa että nyt sitä rahaa on.

”Suomalaiset ovat pahimmillaan umpimielistä ja tyhmää porukkaa.”

Muistan, miten vuosituhannen alussa kaikkialla liikkui myyttistä EU-rahaa. Syntyi vaikutelma pohjattomasta kaivosta, jota byrokraatti vartioi. Meilläkin kävi pari konsulttia. He söivät lounaan ja kävelivät ympäri puistoa takin helmat lepattaen, toistellen miten ihanaa ja hienoa kaikki on. Mutta. Puuttui kattojärjestö. ”Pitää olla kattojärjestö”, he sanoivat lähtiessään. Luonnollisin kattojärjestö tässä tapauksessa olisi ollut Vantaan kaupunki.

Se ei taas onnistunut, koska eihän kaupunki voi yksityiselle toimijalle hakea apurahoja.

Ei lintu eikä kala vaan Leda ja jääkauden jälkeinen meri

Veistosten vierellä tämä kaikki on pientä. Veistokset näkyvät avaruudesta. Niin näkyy myös jo purettujen rakennusten kivijalan kivistä rakennettu ympäristöteos ”Helsinge – muistomuuri” (2001). Tuo Hakunilan Kiinan muuri, pystytetty pitämään barbaria ulkopuolella.

Suomessa on niin tyypillistä, ettei tällaiselle paikalle ole mitään lokeroa. Olemme kulttuurialan yrittäjiä. No, koko ajan yritetään, en sitä sano, mutta ei siinä kokoomuslaisessa yrittämisen mielessä.

Yrityksenä tarkasteltuna Nissbacka on surkea, täysin kelvoton. Siihen uppoaa vuodessa kymmenen kertaa niin paljon rahaa kuin mitä se tuottaa. Pointti nyt tietenkin on se, ettei se ole yritys.

Mikä se sitten on? Onko se galleria vai museo?

Ei kumpaakaan. Nissbacka ei ole viime vuosina päässyt alati supistuviin Nyt-liitteen menotietoihin, koska emme ole galleria emmekä museo. ”Muut”-otsakkeen alle taas pääsee pari kohdetta per viikko, ja viikkoja on kesässä vain 12. Viime kesänä emme mahtuneet mukaan kertaakaan. ”Tiedot löytyvät Menokoneesta”, on standardivastaus, jos toimitukseen ottaa yhteyttä. Yhden päivän tulitikkuaskin kokoinen ilmoitus sarjakuvasivujen vieressä maksaa saman verran kuin näyttely tuottaa vuosittain.

”Yrityksenä tarkasteltuna Nissbacka on surkea, täysin kelvoton.”

Millään tasolla tämä ei ole rahallisesti kannattavaa liiketoimintaa. Pointti on se, ettei tämä itse asiassa ole liiketoimintaa.

Laila todistaa asian viittaamalla Unescon suositukseen taiteilijan asemasta [YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestön suosituksia ja sopimuksia n:o 11, 1983]. Sen mukaan on sopimatonta pitää taiteilijan työtä liiketoimintana. Hän itse sai Italian valtion Unesco-stipendin vuonna 1960.

”Unesco suosittaa jäsenvaltioitaan perustamaan kulttuuri- ja luonnonvarojen suojelurahastoja. Se tarkoittanee muuta kuin meillä käytössä olevaa apurahajärjestelmän kerjuukulttuuria, joka sattumanvaraisuudessaan on ehdottomasti luovuutta alistava ja nöyryyttävä.”

Laila opiskeli ja työskenteli Italiassa 1950-luvun lopulta vuoteen 1967 asti. Hän palasi Suomeen, koska Unesco suositti stipendiaattejaan palaamaan kotimaahansa välittämään niitä oppeja, joita nämä olivat järjestöltä saaman lisäkoulutuksen ansiosta oppineet.

”Suomen liittymistä Euroopan unioniin valmisteltaessa ranskalaiset ja italialaiset tutkijat puhuivat minulle illallisella Hvitträskissä. He kehottivat Suomea luopumaan mitä pikimmin apurahamenetelmästä taiteiden mahdollistajana ja korvaamaan sen paremmin taiteilijan työtä ymmärtävällä järjestelmällä.”

Nissbacka toimii osana Lailan taiteellista toimintaa. Tavallaan se on hänen galleriansa  ja teostensa turvapaikka. Varsinainen galleristi hänellä on ollut viimeksi vuonna 1966, Milanossa.

Silti Nissbacka ei niinkään ole paikka Lailan teoksille. Hänen teoksensa enemmänkin oikeuttavat paikan olemassaolon.

”Toin veistokset tänne suojelemaan tätä paikkaa, antamaan sille uuden tarkoituksen olla olemassa. Vantaan kaupunki oli aikeissa pakkolunastaa paikan, koska perikunnalla ei ollut sille käyttötarkoitusta. Perikunnan jäsenet ehdottivat kaupungille toimintamuodoksi veistospuistoa, kenneliä tai ratsutallia, koska silloin vielä oli navetan vieressä tallirakennus pystyssä. Kaupunki itse valitsi tämän, ilmeisesti toivoen ja olettaen ettei taidenäyttely kannattaisi Vantaalla paria vuotta pidempää.”

Laila on kyllästynyt selittämään samaa asiaa vuodesta toiseen, mutta hän ilmiselvästi nauttii viimeisestä lauseestaan: ”Väärässä olivat.”

Kansanedustaja Pekka Haavisto kirjoitti oman näkemyksensä Nissbackassa tehdystä työstä kolumnissaan ”Yhden naisen sota” (Apu, heinäkuu 2011). Toimiessaan ympäristöministerinä 1997 Haavisto pelasti Nissbackan länsipuolisen mäen asettamalla sen rakennuskieltoon. Hän on mitä ilmeisimmin seurannut paikan vaiheita siitä lähtien.

Kolumnissaan Haavisto kuvaili Nissbackaa ”pieneksi ympäristöhelmeksi, joita pääkaupunkiseudulla ei ole liikaa”:

”Nissbackassa taide vartioi nyt puistoa ja puisto taidetta. Ensimmäisessä vuoden 1979 kaavaluonnoksessa koko kartanoalue vanhoine kivimakasiineineen ja kartanonpuistoineen oli merkitty hävitettäväksi. Omistajat saivat kuulla olevansa kehityksen jarru nopeasti kasvavalla Vantaalla. Siitä alkoi yhden naisen taistelu, joka on päättynyt taiteilijan voittoon. Nissbackan veistospuisto on pieni, yksityinen kulttuuri-instituutio – outo lintu nykyajan Suomessa. Se ei ole virallinen museo. Näyttelyt sinne tehdään ilman sponsoritukea, taiteilijan omaan työhön ja verkostoihin perustuen.”

Kuva: Jussi Helttunen
Jean ja Laila nimeämättömän, yhä tekovaiheessa olevan veistoksen vieressä. Taustalla vuonna 2000 rakentunut uusin kortteli Hakunila 5 -kaupunginosaa.

Isäni sairastuttua vuonna 1983 aloin kantaa huolta Lailasta, vuosi vuodelta hieman enemmän osallistuen. Oma panokseni on ollut hänen ja isäni työhön verrattuna pieni, mutta hämmästyksekseni huomaan kuitenkin laittaneeni likoon viisitoista vuotta omastakin elämästäni.

Nissbacka on ollut aina ensimmäisenä mielessä elämää suunniteltaessa. Olen aina valinnut sellaisia työtehtäviä, jotka mahdollistavat siinä sivussa Nissbackan vaatiman ajan.

Kautta rantain sain kuulla, että Lailan ystävät ovat sanoneet arvostavansa työtäni, koska se on niin näkymätöntä. Aluksi se ärsytti, mutta myöhemmin olen nähnyt siinä olevan arvon. On hienoa, jos on tehnyt työtään niin hyvin, että se on näkymätöntä, sillä huonosti tehtynähän työ vasta tulee näkyväksi.

Vanhempansa kanssa työskentely on meidän kulttuurissamme tabu. Ammatillisissa yhteyksissä olen aina ensiksi ”Lailan poika”: jonkinlainen liitännäinen, peräkammarinpoika tai velvoitetyöllistetty.

”Sancho Panchan rooli on vielä vaikeampi”, Laila sanoo. ”Aasi vain puuttuu, tosin.”

Positioni on latautunut: ammattilehteen gallerian pyynnöstä lähettämäni arvio nähtiin nepotismina, ja muutenkin sukulaissuhde tuntuu pikemmin olevan este.

Sitähän se huonoina päivinä onkin. Kun asiat menevät pieleen, olemme äiti ja poika, riitelemme ja tulistumme toisillemme. Mutta riidat eivät koskaan kestä pitkään, sillä Nissbacka odottaa siellä jossain. Puu kaatuu, bussilastillinen uteliaita vieraita tulee pihaan, arki jatkuu. Keväät seuraavat talvea, ja luonto ja teokset odottavat huoltomiehen kättä.

”Kun asiat menevät pieleen, olemme äiti ja poika, riitelemme ja tulistumme toisillemme.”

Jossain vaiheessa huomasin jatkavani työtä, jota olen tehnyt jo sukupolvia sitten, joissain muissa elämissä esi-isieni ja äitieni kautta: vaalien, puolustaen, suojaten ja sotien. Minun harteillani on kaikki se, mitä ei näe, mutta jonka kuitenkin huomaa sen menetettyään.

Ensi kesänä Nissbacka täyttää nykyisellään kolmekymmentä vuotta. Se on selvinnyt nousukausista ja lamasta, IT-kuplasta ja gryndereiden 70- ja 80-luvusta. Kesäisin sen puiden latvustoista laulavat satakielet ja mustarastaat, samat linnut kuin läheisellä Mustavuoren suojelualueella.

Keväällä niiden laulu on huumaavaa. Vanha metsä ja sen kaatuneet puut tarjoavat niin rikkaan ekosysteemin, ettei yleensä kaupungin puistoissa sellaisesta voi edes unelmoida.

Se on maailmaa, joka oli täällä ennen meitä. Ja toivottavasti on täällä kauan meidän jälkeenkin.

JÄIKÖ NÄLKÄ?