Vesa Kataiston leffa-arvio: Hail, Caesar! – pimeitä tähtiä ja kevyitä pelkoja

Sanat: Vesa Kataisto
Traileri: Universal


Joel ja Ethan Coen (ohjaus ja käsikirjoitus): Hail, Caesar!
Pääosissa: Josh Brolin, George Clooney, Alden Ehrenreich, Scarlett Johansson, Ralph Fiennes, Channing Tatum, Tilda Swinton, Frances McDormand.
Pituus: 106 min
USA 2016
★★


Useimmat ymmärtävät, että elokuvat eivät ole totta. Ne ovat tekijöidensä näköisiä teoksia siinä missä romaanit, maalaukset ja sävellyksetkin. Jokainen kuvavirran pätkä on valhe oikeasta elämästä. Miten hyvä valhe, se riippuu täysin tekijöiden kyvyistä.

Joel ja Ethan Coenilla on paletti ja muotokieli kohdillaan. He suuntaavat elokuvansa juuri sille yleisölle jolle kulloinkin tahtovat pujottelemalla eri lajityyppien väleissä, mutta ennen muuta heidän tärkein yleisönsä ovat he itse.

Hail, Caesariin liittyvissä haastattelussa Coenit ovat korostaneet, että he eivät missään vaiheessa olleet tekemässä parodioita 1950-luvun alun elokuvatyyleistä vaan halusivat aivan aidosti kokeilla millaista on ohjata vesimusikaalia, paukkurauta-westerniä, tanssidraamaa ja historiallista spektaakkelia.

Kaiken juurena oli vain pari lausetta, joista George Clooney innostui, kun hän toteutti Coenien kanssa ensimmäistä projektiaan Voi veljet, missä lienet (2000). Coenit ja Clooney tekisivät vielä yhdessä elokuvan, jonka nimi olisi Hail, Caesar! Clooney esittäisi siinä näyttelijää, joka kidnapataan. Operetticowboy kommentoisi tätä sanoen: ”Voe että, tää on paha juttu elokuvastaroille kaikkialla.”

Riiput jo ristillä, Baird Whitlock

Kului viisitoista vuotta, ja lopulta veljekset taipuivat Clooneyn tahtoon. Omilla ehdoillaan tietenkin. Hail, Caesarin keskiössä on periaatteessa Baird Whitlock, päänsä sisältä samea mutta ulospäin loistava elokuvatähti. Roomalaisupseeria esittävä Whitlock kohtaa eri uskontokuntien hyväksymän Jeesus-version ja lumoutuu. Silloin kuvauspaikalla alkaa tapahtua muitakin kuin jumalallisia väliintuloja.

Clooneyn hahmo ei lopulta ole elokuvan päähenkilö, vaan toinen Coenien yhteistyökumppani Josh Brolin ”studiojärjestäjä” Eddie Mannixin roolissa. Mannix on todella elänyt henkilö, suurstudion taustahahmo, jonka tehtävänä oli raivata esteet elokuvatuotantojen tieltä ja pitää niiden tekijät ruodussa. Kaikki keinot olivat sallittuja elokuvanteossa ja rakkaudessa. Hyvässä ja pahassa legendaarinen Mannix on jo aiemmin saanut oman elämäntarinaelokuvansa Hollywoodland (2006).

Coenien Mannix on pohjimmiltaan paljon pehmeämpi hahmo, perheenisä, jota vaivaa se, ettei hän juuri ehdi olla vaimonsa ja lapsiensa kanssa. Tähtien toilaukset vievät hänen aikansa ja samalla päälle painaa oman henkisyyden etsintä. Mannixin kamppailua pysyä puhtaana kuvastaa jatkuva ravaaminen rippituoliin, vaikka hänen ainoa syntinsä olisi tupakkalakosta lipsuminen.

Monena Mannix eläessään

Toisten puolesta valehteleminen ei Mannixia haittaa, kunhan studio pääsee tavoitteisiinsa. Hail, Caesar! kertoo yhdestä päivästä Mannixin elämää. Siihen mahtuu muun muassa kiireellistä sulhasen etsimistä Scarlett Johanssonin esittämälle vesibalettikuningattarelle, fyysisesti taitavan mutta lausuntataidoiltaan junttimaisen cowboy-tähden sorvaamista ensirakastajan rooliin, kaapatun supertähden etsimistä ja tietysti myös juorutätien ruokkimista sopivankokoisilla mutta ei liian mehukkailla tiedonmurusilla. Ja elokuviakin pitäisi saada tehdyksi!

”Joel ja Ethan Coen viihtyvät menneisyyden maisemissa, koska niitä voi vapaasti muokata.”

Hail, Caesar! sijoittuu 1950-luvun alkuun, jolloin taustalla häämötti pelko televisioiden lisääntyvästä vallasta. Hollywood upotti rahansa spektaakkeleihin, joissa oli kimalletta ja krumeluuria kankaan täydeltä, mutta hyvin vähän muuta kuin pintaa. Samalla kansakunnan selkärankaa nakerteli kauhea kommunismin varjo, joka johti säälimättömiin ajojahteihin ja murhaavaan mustamaalaamiseen.

Coenit käsittelevät kumpaakin pelon aihetta, mutta kevyesti. Whitlock tai kukaan muukaan hahmoista ei missään vaiheessa joudu todelliseen vaaraan. Visuaalisesti hienot tanssi- ja kikkailunumerot seuraavat toistaan, mutta ne eivät vie tarinaa eteenpäin juuri lainkaan. Huumorikin tuntuu venytellyltä ja paikoin hakemalla haetulta.

Kädenlämpöistä kommunistivitsailua

Hail, Caesar! on tehty paljon lempeämmin käsin kuin Coenien aiempi, 1940-luvun Hollywoodia sivunnut Barton Fink (1991). Siinä ei liioin käsitellä unelmakaupungin raadollista puolta kuin kevyin viittauksin, eli mitään L.A. Confidentialin (1996) kaltaista tylyä tykittelyä ei näytetä.

Coenit tuntuvat ottaneen käsikirjoitus- ja ohjaustyön varsin löysin rantein, enemmän kokeilemalla millaisia juttuja olisi kiva tehdä kuin välittäen draaman kaaresta. Tutut näyttelijät, kohtalaisen iso budjetti ja vakiintunut tuotantotiimi takaavat, että heidän aina omaperäinen tyylinsä on tallella, tapahtuipa kankaalla mitä vain.

Joel ja Ethan Coen viihtyvät menneisyyden maisemissa, koska niitä voi vapaasti muokata. Silloin harvoin, kun heidän filminsä ovat kuvaavinaan nykyaikaa, ”todellisuuden olemus” on aina hieman kallellaan.

On vaikea sanoa Hail, Caesaria välityöksi, koska siinä on kuitenkin hetkensä. Hieman tiiviimpi ote käsikirjoitukseen ja rytmitykseen olisi tehnyt terää. Mutta Coenit eivät vitkastele, seuraava teos on varmasti jotain aivan muuta – ja samalla tuttua outoutta.

Kommentointi