Seppo ”Kale” Lampela: Normipäivä

Tämä tarina voisi alkaa siitä, kun päädyin leikkaamaan kokonaista sikaa poliisipäällikön 50-vuotispäiville 130 vieraan eteen. Tappodarrassa, alle vuorokauden varoitusajalla. Tai siitä, kun vuorokautta myöhemmin kaunis nainen pahoinpiteli minut puudelivarkaana.

Tarina alkaa kuitenkin seuraavana päivänä, kun puhuin puhelimessa päihdeongelmaisen, lapsensa menettäneen naisen kanssa. Naisen äänessä kuvastui tuttu väsymys ja pettymys ikuisiin bileisiin. Nyt bileiden hintana oli huostaanotto ja nainen kaipasi kipeästi apua itsensä ja lapsensa vuoksi. Lupasin auttaa. Asiakas oli sunnuntain kolmas. Aurinko paistoi lämpimästi Pub Puotilan terassille, jossa join valvotun yön jälkeen olutta jäillä.

Viereisessä pöydässä istuva nousuhumalainen, egolla ja silikonilla pumpattu karaokejuontaja otti asiakseen kyseenalaistaa ammattitaitoni. Hän oli aiemmin nähnyt minut viihteellä, eikä uskonut illan perusteella minun olevan pätevä tekemään työtäni. Naisen mukaan en siis ollut päihdetaustani vuoksi kelpoinen työskentelemään kriminaalihuollossa. Yritin tapani mukaan avata omaa näkökulmaani työskentelyyn vankien ja rikollisten kanssa, mutta jo ensimmäisen minuutin aikana kävi selväksi, ettei nainen hakenut dialogia. Hän halusi oksentaa.

”Kärsivällisyys on tärkein yksittäinen hyve, sanotaan.”

Seurassani istui myös entinen oppilaani, jonka olin muiden pikkuasioiden ohella pelastanut poliisien käsistä edellisenä, valvottuna yönä, hetkeä ennen oletettua puudelivarkautta. Nuori mies oli vaikeassa paikassa: Silikonit viehättivät, mutta halu puolustaa entistä opettajaa oli kova. Suurinta diplomatiaa käyttäen hän pyrki taivuttamaan tuloksetta karaokejuontajaa näkemyksensä puolelle ja ehkä jopa vällyjen väliin.

Diplomatialla ei ollut vaikutusta naisen itseoikeutettuun monologiin. Karaokejuontajan rautaisella kokemuksella hän päätteli minun tekevän työssäni enemmän haittaa kuin hyötyä. Mielipiteet olivat valistumattomia, mutta suoria.

Menetin malttini ensimmäisen kerran kuukausiin. Vimmastuin, korotin ääntäni ja argumenttini vaihtuivat henkilökohtaisuuksiin. Syljin mielipiteeni päin nutellakasvoja ja poistuin paikalta kävelemään turhautunutta ympyrää Puotilan ostarille. Hetkeä myöhemmin entinen oppilaani liittyi seuraan. Ihanat silikonit jäivät kaniin.

Kärsivällisyys on tärkein yksittäinen hyve, sanotaan. Sen menettäminen jäi vaivaamaan. Itsensä kadottaminen ei tunnu koskaan hyvältä, vai pitäisikö sen tuntua? Miten olisin selittänyt itseni naiselle, jos hän olisi vaivautunut kuuntelemaan?

Kuvat: Jussi Helttunen

Joka aamu herään suunnattomaan yksinäisyyden tunteeseen, jota edes 30 vuoden kokemus kirjoittajana ei auta kuvailemaan. Ehkä herään toimiston sohvalta, johon olen nukahtanut surullisen ja hiljaisen illan päätteeksi. Tai sitten avaan silmäni omasta huoneestani pihan toiselta puolelta, pahvilaatikoiden keskeltä ja Ikean halvimman sängyn halvimmalta patjalta.

Tämä piha on vuoden myötä muodostunut minulle uudeksi kodiksi, mutta tämä huone ei sitä ole. En ole vaihtanut lakanoita aikoihin, voimat tai mielenkiinto ei ole riittänyt sinne asti.

Pahvilaatikoissa on koko omaisuuteni: Kaksi laptopia täynnä kipeitä muistoja, suojeltuna entisten rakkaiden nimillä salasanakentissä. Muilla tavaroilla on pelkästään tunnearvoa. Valokuva-albumeja, saatuja kirjoja ja tyttären isälleen tekemät villatumput. Lattialla makaa myös uskollinen reppuni, joka on kokenut kanssani asunnottomuuden ihmeet ja sitä seuranneet seikkailut.

On myös jo yleinen totuus, että mielenterveyteni järkkyessä tapaan herätä astetta mielenkiintoisemmista paikoista.

Asuntooni murtauduttiin puolitoista kuukautta sitten. Lukko oli revitty irti, mutta mitään ei ollut viety. En jaksanut välittää, enkä edes ilmoittaa mihinkään. Jotain kai se kertoo, ettei omaisuuteni kelvannut edes rapaisimmalle nistille. Nyt lukko on korjattu asunto-ohjaajan toimesta. Mitä se suojelee? Miksi?

Suuri osa niistä, joita rakkaiksi kutsuin, ovat lentäneet tuulen mukana kauas pois. Yhteydenottoina toimivat joko satunnaiset tekstiviestit, tai tyhjyys. Harvat kirjoittamani lauseet olen lähettänyt viesteinä jo suljettuihin numeroihin. Lähetän pimeyteen sanoja, joita en muille voisi koskaan lähettää. Herätessäni mielessäni ensimmäisenä on hän, joka on jo poissa.

Aamuhammaspesulla peilistä katsoo viidettäkymppiä vetävä, hauras ja mielenterveysongelmainen mies. ”Mitä sitä persaukinen mies terveillä hermoillakaan tekee”, kuten Uuno Turhapurossa aikoinaan lohkaistiin.

Kuvat: Jussi Helttunen

Kesäkuussa palkanmaksuni siirtyi Kriminaalihuollosta Kelaan. Ei tarvitse olla penaalin terävin kynä arvatakseen, etten ole kesäkuusta lähtien siis saanut palkkaa. Näin syyskuun edetessä se alkaa jo vituttaa. Ehjät sukat loppuivat jo aikaa sitten, onneksi äitini osti torilta paketin uusia. Kiitos niistä, mutsi. Kenkinä jalassa on feikkicrocsit, jotka myös alkavat näin syyskuun edetessä vituttaa. Ruokavaliona toimii se, mitä toimiston jääkaapista sattuu löytymään.

Vaikka minulla on avain huoneeni nyt jo korjattuun lukkoon, elän kuin asunnoton. Halvimmat sikarit maksavat kolme euroa aski, parran ajan ystäväni luona. Vaatteitani en ole ostanut, ne on saatu. Loppuunajettu itsetunto mukautuu sattuman kaupalla vaihtelevaan tyyliin. Yhtenä päivänä näytän lätkäfanilta, toisena graffitimaalarilta, lahjoittajasta riippuen. Kaukana on Brad Pittin pistämätön tyyli Fight Clubista.

Yrityksen puutteesta ei todellakaan ole kyse: Toimistolla kolme sosiaalialan ammattilaista on toistuvasti ollut yhteydessä Kelaan ilman tuloksia. Aina löytyy uusi lappunen toimitettavaksi, tai puuttuva tieto kerrottavaksi. Jo kuukausia. Ja tietenkin tämä on Kelan sijasta asiakkaan ja kolmen alan ammattilaisen syytä.

Pistää miettimään, millä voimavaroilla joku selviäisi tästä kaikesta yksin. Voin kertoa, etteivät kaikki selviäkään. Heitä tapaan kiven sisällä vierailuaikoina. Joskus lippuset ja lappuset vaihtuvat laukauksiin. Niukkuus ei oikeuta mihinkään, mutta tekee siitä ymmärrettävää.

”R-merkintä muuttaa minut sillä sekunnilla ystävästä viholliseksi.”

Näistä olosuhteista aloitan työni. Näissä olosuhteissa universumi, determinismi, jumala, tai vapaa tahto antaa herkälle taiteilijalle käteen ruosteisen miekan ja käskee tappamaan lohikäärmeitä. Ymmärrätkö rakas, kuinka suuria ja pelottavia ne ovat?

Selailen kiven sisällä asiakkaan oikeudenkäyntipöytäkirjaa. Valokuvissa näkyy leipäveitsellä uhriin tehtyjä uusia ilmanottoaukkoja ja lopuksi koko kaveri, joka on avattu kuin sardiinipurkki. Asiakkaani katsoo minua silmiin ja hymyilee. Ymmärrän, mutta en hymyile takaisin.

Tässä maailmassa sääntölista on lyhyt, mutta tiukka. Vasikka saa vasikan palkan. Valtaosa tapaamistani ihmisistä on kaukana kuntoutuksen tuolla puolen. Työni on natsiupseerin tavalla löytää he, jotka eivät sitä ole.

Joka viikko katson silmiin nuoria miehiä, joiden silmistä mikään ei katso takaisin. Heitä on monta ja olen heidän kanssaan lukkojen takana, ilman pamppuja. Emme voi keskustella vapaasti niiden läsnäollessa.

Minullakin on rajani: R-merkintä muuttaa minut sillä sekunnilla ystävästä viholliseksi. Silloin oveni sulkeutuu ja vankilamaailmassa toimivat heidän kohdallaan perinteiset vankilasäännöt. Joitain asioita kun ei vittu vain tehdä ja karma korjaa omansa.

Silti suru ja tyrmistys saattavat pakottaa minut parin päivän hermolomalle. Tähtien välissä on syvä ja ammottava pimeys. Lohikäärmeet ovat niin suunnattomia ja minä olen niin vanha ja rikki ja minulla on vain tämä ruosteinen, tylsä miekka.

Kuvat: Jussi Helttunen

Anteeksi kollegat, mutta huonoina päivinä mieleni tekisi ottaa pakasta ensimmäinen korvaushoitolääkkeitä napsiva lätkänaamariräppäri ja heittää hänet päiväksi susille. Kiviosastolla sinut mitattaisiin sekunneissa ja nousuissa kirjoitetut rehentelyriimit saattaisivat vaihtua hyvin nopeasti ravintoketjun pohjalla olevan vankilahuoran vikinään.

En ole voinut kuunnella räppiä enää pitkään aikaan. Onko teillä mitään käsitystä siitä, mitä paskaa nauhalle työnnätte?

Ehkä kertoisin myös posttraumaattisesta stressihäiriöstä, sotilaiden taudista. Siitä, kun evoluution suunnittelema väliaikainen psyykkinen kipu muuttuu krooniseksi ja alentaa tietoisuutta ja arviointikykyä. Kun jo valmiiksi muita herkempi taiteilija joutuu kokemaan liikaa juurettomuutta, surua, menetyksiä, uhkaa ja kauhua, koko kuorma järkyttää psyykeä niin, että prioriteettilista keikahtaa korvien välissä ylösalaisin.

Silloin Kale päätyy tekemään juuri niitä asioita, joita Kale ei normaalisti tekisi. Kuten laulamaan tiistaiyönä karaokea pirikännissä väärän karaokejuontajan eteen.

Pienikin ärsyke voi laukaista kohtauksen. Valitettavasti universumi on niiden pienten ärsykkeiden sijasta päättänyt horjuttaa minua paljon suuremmilla purkupalloilla. Kun kohtaus on päivien tai viikkojen jälkeen ohi, oljista kasattu talo on lentänyt tuulen mukana tuntemattomaan, jättäen tyhjyyden vielä entistäkin tyhjemmäksi ja lohduttomammaksi. Tällaista kivaa kaiken hyvän päälle, about kuukauden välein.

Eilen uusi oppilaani näki suruni ja kertoi motivoivan tarinan lepäävästä leijonasta. Tarinan mukaan viidakon eläimet alkoivat heimo kerrallaan pilkata maassa makaavaa leijonaa, joka ei väsymykseltään jaksanut puuttua eläinten ilkkumiseen. Päivän venyessä kaikki eläimet elefanteista apinoihin liittyivät pilkkaajien kuoroon. Pilkka jatkui iltaan asti, jolloin shakaalit tulivat.

”Sinä olet leijona, mestari. Lepää nyt.”

En ole, rakas ystävä. Olen vain yksi mies. Älä missään nimessä seuraa minua. Minua seuraamalla päädyt vain samaan pisteeseen.

”Olen lyönyt naamani samaan oksaan ja liukastunut samaan paskaläjään kuin sinä.”

Tunnen tänään suurta vihaa ja pettymystä maailmaa kohtaan. Karman laki ei ole osunut kohdalleni aikoihin. ”Sitä niität, mitä kylvät.”

Mitä teen väärin? Herään joka aamu ja pyrin parhaani mukaan harjoittamaan kiitollisuutta, ymmärrystä, anteeksiantoa ja kärsivällisyyttä. Kun karaokejuontaja istuu kalliiseen citymaasturiinsa ja ajaa botoxhoitoon, minua kohtaa joka aamu kylmä ja hedelmätön autiomaa. Asiakkaani kärsivät täsmälleen samoista taudeista kuin eläintarhaan suljetut eläimet, enkä pysty auttamaan heitä tarpeeksi. Olen yksinäinen ja väsynyt. Lepään kaksi päivää.

Maanantaina yritän saada väärin perustein siirretyn elinkautisvangin takaisin pihallemme. Ketään ei jätetä taakse ja kaikki eksyneet haetaan kotiin, hinnasta välittämättä. Koska hiffaan.

Ymmärrän jotain sellaista, mitä arvon karaokejuontaja ei tajua. Se on se yksinkertainen lause, kaikkien mittailevien katseiden, omaksi suojaksi rakennettujen muurien ja ennaltaehkäisevien väkivallantekojen takana: ”Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu.”

Se erottaa minut Diakonissalaitoksen hyvää tarkoittavasta kukkahattutädistä, joille asiakkaani eivät puhu. Minä ymmärrän, minä tiedän. Olen lyönyt naamani samaan oksaan ja liukastunut samaan paskaläjään kuin sinä. Olen menettänyt kaiken, olen tehnyt peruuttamattomia asioita. Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu.

Tämän olisin sanonut kalliilla autolla ajavalle karaoke-emännälle, jos hän olisi vaivautunut kuuntelemaan.

Sanat: Seppo ”Kale” Lampela

Kommentointi