Roosa Vastamäki: Kaupunki, joka hiljeni

Yhtäkkiä pelottaa aivan saatanasti. Eerikinkadulla, yo-kylän bussien pysäkillä edestäni nousee siviiliautosta kaksi poliisia luotiliiveissä. Ympärilläni kaikki ihmiset näyttävät olevan varuillaan, katsovat vähän tarkemmin ympärilleen ja säpsähtelevät.

Jokainen vastaantuleva auto on poliisiauto. Poliisit ovat rauhallisia ja juttelevat keskenään sekä ohikulkijoille. Silti syke on yllättäen noussut, aurinkoisena maanantaipäivänä, joka on täysin erilainen kuin yksikään maanantai, jonka olen kokenut.

Olin jo kerran päättänyt, että en pelkää. Että kuljen rohkeasti omassa kaupungissani, omia reittejäni, elän omaa arkeani.

Kävelen läpi torin eikä paikalla ole kaikkia torimyyjiä. Torimyyjiä, jotka ovat olleet siellä koko melkein kolmikymmenvuotisen elämäni jokaisena arkipäivänä tätä ennen. Kylmä aalto kulkee edestakaisin pitkin selkärankaa, järkyttää ja ahdistaa.

Muistopaikalla on jälleen kerran enemmän kynttilöitä ja kukkia kuin eilen. Ympärillä on ihmisiä, kuten siinä on ollut joka kerta, kun olen paikalla käynyt.

Suru tarttuu nopeasti, ja kun pyyhin kyyneleitäni, joku koskettaa minua olkapäähän. SPR:n työntekijä ojentaa minulle esitteen, jonka kannessa lukee ”Olet kokenut jotain järkyttävää”, mutta ei sano mitään. Sydän tuntuu särkyneeltä.

Lähellä on penkki, jolla istuu vanhempi nainen koiran kanssa. Vieressä on lappu, jossa lukee, että he ovat siellä ihmisiä varten, keskustelemassa ja antamassa lohtua. Monen aurinkolasien takaa valuu kyyneleitä poskille. Muistokukissa pörrää mehiläisiä ja torin yllä kaartelee lokkeja.

Revin itseni irti paikalta ja kävelen Nieto’s-kahvikärrylle. Myyjä tekee kahvini päälle kaakaojauhosta ehjän sydämen.

Kuvitus: Iris Flinkkilä

Perjantaina, kun tapahtumat alkoivat, olin kaukana torista. Ensimmäinen uutinen kuulosti siltä, että jengit selvittelevät välejään. Sitten sanottiin, että keskustaan ei saa mennä. Viestejä alkoi tulvia joka suuntaan. Soitin jokaiselle, joka ei minuutin sisään vastannut viestiini. Videoita läheteltiin, katsoin ne kaikki.

Pian poliisi ilmoitti saaneensa yhden hyökkääjän kiinni. Liikkui huhuja, että Myllyssä on pommiuhka ja Skanssi on suljettu. Joku tiesi kertoa varmana tietona, että rautatieasemallakin puukotetaan.

Lisää viestejä. Älä lähde keskustaan. Ei saa mennä töihin. Älkää vain kukaan menkö ulos!

Aloin toivoa, että kyseessä olisi joku seonnut suomalainen. Silminnäkijä sanoi vaikeasti ja takeltelun jälkeen, että hyökkääjä oli ”ei-kantasuomalaisen näköinen”. Se jo kylmäsi. Sitten poliisi ilmoitti, että tapausta ei tutkita terrori-iskuna. Yksittäinen sekopää, helpotti.

”Tämä isku tapahtui minun kotonani, minun elämäni keskellä.”

Perjantai-iltana en saanut unta. Mietin sitä lasta, jonka ensimmäinen muisto tästä maailmasta saattaa olla se, kun äidin kurkku viilletään auki, ja isää, joka šokissa hakee lapsensa torilta, vierailta ihmisiltä, eikä tiedä, missä hänen vaimonsa on, onko hän edes hengissä.

Lauantaina klo 11.00 poliisi kertoi, että tapausta tutkitaan sittenkin terrori-iskuna. Vaikka kyseessä oli vain sana, erimuotoinen rikos, se muutti kaiken.

Vein lauantaina muistopaikalle kukkia ja kynttilän. Olin ennenkin ollut paikoilla, joille on tehty terrori-isku. Olin nähnyt useiden ystävieni jakavan kuvia Berliinistä ja Tukholmasta, paikoilta, joilla olivat olleet ja joille myöhemmin oli hyökätty. Mutta ei minulla ollut yhtäkään kuvaa, jossa seisoisin Turun kauppatorin kulmalla. Ei se ole paikka, jossa olen käynyt. Se on paikka, jossa olen elänyt.

Jos koettaisin määritellä, kuinka usein käyn torilla, se olisi vähän sama kuin koettaisin laskea, kuinka usein käyn omassa keittiössäni. Tämä isku tapahtui minun kotonani, minun elämäni keskellä.

Sunnuntaina hiljaisen hetken tunnelma oli surullinen ja voimakas. Paikalla oli satoja ihmisiä ja tuntui, että kaikki itkevät. Hiljaisuutta ei tarvinnut pyytää. Lähellä minua oli Hassan, se sankari, joka auttoi paikalle kuollutta naista. Hän näytti murheelliselta, mutta ei vihaiselta.

Kaikki muistoviestit puhuivat vihaa ja pelkoa vastaan, rakkauden, hyvyyden ja yhteisöllisyyden puolesta. Paikalla oli monta ambulanssia ja paloautoa, ja kun niiden henkilökunnat laskivat muistokynttilänsä kiiltävissä työasuissaan, tunsin murtuvani.

Ihmiset jäivät paikalle vielä pitkään kymmenen jälkeen. Torilta oli vaikea lähteä, kukkien tuoksu ja kynttilöiden lämpö toi valtavasti lohtua. Juuri sillä kollektiivisen trauman paikalla kaupunkini vuoti yhä verta, mutta terrori-isku oli minusta selvästi epäonnistunut. Se ei luonut hajaannusta eikä sekasortoa. Se toi tämän pienen, ylpeän kaupungin asukkaat entistä lähemmäs toisiaan, entistä vahvempina ja entistä rakastavampina.

Kuvitus: Iris Flinkkilä

Sekoitan sydämen kahvin joukkoon. Viereisessä pöydässä on vakavan näköisiä, arabiaa puhuvia vanhempia miehiä.

Nielen vielä kyyneleitäni, mutta enää ei pelota. Terrorismi on ehkä eniten pelkoa länsimaisessa maailmassa aiheuttava asia, mutta kaikki olivat varmoja, että näin kävisi Helsingissä eikä täällä. Nyt tuntuu kuin jokin olisi puhjennut. Mitä syytä enää on pelätä?

Kysyn poliiseilta, miksi heitä on täällä maanantaina niin paljon, vielä enemmän kuin eilen. ”Olemme vahtimassa, että ei tule mitään jälkilöylyjä”, he vastaavat. ”Tänään on tulossa tänne ministereitä ja muita kuitenkin.”

”Ei tämä kaupunki ole erotellut asukkaitaan ennen eikä ala sitä nytkään tehdä.”

Olen kuullut Suomi ensin –mielenosoituksesta, nähnyt Facebook-keskustelujen alkuja ja uutisotsikoita, mutta en vielä pysty niitä lukemaan, en ottamaan kantaa. Jos alkaisin erotella, kuka uhri, kuka tekijä ja kuka auttaja on lähtökohdiltaan mistäkin puolelta maailmaa, tuntuisi kuin kieltäisin itseltäni oikeuden surra.

Ei tämä kaupunki ole erotellut asukkaitaan ennen eikä ala sitä nytkään tehdä. Me kaikki asumme täällä, arvoasunnoissa keskustassa, Portsan puutaloissa, Runosmäellä kerrostaloissa, Varissuon ostoskeskuksen lähellä, vastaanottokeskuksissa ja omakotitaloissa Hirvensalossa. Me kaikki suremme tätä samaa surua ja meillä kaikilla on siihen sama oikeus. Jokainen palaa arkeen itselleen sopivin askelin.

Turku on selvinnyt rutosta, Turun palosta, sodista ja hyökkäyksistä. Vielä hiljentynyt kaupunkini selviää tästäkin, mutta minun silmissäni se ei koskaan enää palaa entiselleen. Jokin maailmani asennossa muuttui, ei välttämättä pahemmaksi tai vihaisemmaksi, mutta lopullisesti joksikin toiseksi. Minä näen tässä uudessa ajassa surun takana rakkauden, inhimillisyyden ja solidaarisuuden, ja uskon niihin nyt enemmän kuin koskaan ennen.

Sanat: Roosa Vastamäki

Kommentointi