Robert Mapplethorpen näyttely Kiasmassa: Tässäkö tämä olikin?

Sanat: Jean Ramsay
Kuvat: Robert Mapplethorpe Foundation


Taideinstituutio esittelee taide-instituutiota. Ei siinä mitään. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta.

Saadaan synergiaa, lennätetään avajaisiin pari hassulla aksentilla englantia puhuvaa ukkoa Ranskasta (”I knyy Röberrr wery well”), avataan samalla talo uudestaan uuden pakkelikerroksen alla.

Parametrit ovat samat, talo on sama. Aivan kuin ihminen plastiikkakirurgisen leikkauksen jälkeen pysyy jossain määrin samana.

Kuvaavaa on silti, että Kiasman talon omistavan Senaatti-kiinteistöjen edustaja puhuu ennen ulkomaisia vieraita. Marssijärjestys on selkeä, joskin hieman kummallinen.

Kakkoskerroksen galleriatilojen seinille joku remppamies on vedellyt viimeisen laastikerroksen pitkällä kammalla, jossa on 8–10 piikkiä. Ne muodostavat seinässä tahattoman, mutta silti harkiten tehdyn struktuurin, eräänlaisen pienten sateenkaarten ristiaallokon. Paitsi ettei niissä ole värejä, pelkkää valkoista vain.

Kiasman suunnitellut arkkitehti Stephen Holl aikoinaan ihastui ison aulan seinässä oleviin lautojen haamuihin, valumuottien pintaan jättämiin jälkiin. Sattumalla on sijaa. Historia toistaa itseään niin, että loppusilaus jää jonkun sattumanvaraisen duunarin varaan, tälläkin kertaa.

Näin ei pitäisi olla, näin ei saisi olla. Taustana taiteelle ne ovat turhan selkeitä struktuureja, etenkin jos ne ovat sitä vahingossa.

Silti, Kiasma aukeaa puolen vuoden tauon jälkeen, ja joltain kohdin jopa entistä ehompana. Kirjakauppaa on pienennetty niin, ettei se ole enää kirjakauppa, vaan kauppa, jossa on kirjoja. Nyt ikkunoista näkee läpi ja kirjojen valikoima on laskettavissa kahden käden sormin. Edellistä kauppaa pyöritti Rosebud. Nykyinen on talon oma, yhtä ilmava kuin sen iso eteishallikin, ja yhtä tyhjää täynnä.

Kaupan on kaikenlaista pastellinväristä tavaraa, jossa lukee ”Kiasma”. On silikonista teesiivilää ja kukkaroa samoissa värisävyissä sekä keskitasolla kaikenlaista Robert Mapplethorpe -krääsää, jääkaappimagneeteista aikuisten kuvakirjoihin.

Pohjat vetää lautasella oleva kahvikuppi, jonka kylkeen on painettu mustavalkoinen tietokonevedos Mapplethorpen valokuvassa esiintyvästä kukasta ja pohjaan taiteilijan nimikirjoituksen facsimile.

Toki esillä on harvojen kirjojen joukossa myös Patti Smithin omaelämäkerrallinen Just Kids (Ihan kakaroita, Antti Nylénin hyvänä käännöksenä). Sen kannessa Mapplethorpe seisoo Smithin kainaloonsa kahmaisseena. Ja niin mekin seisomme, sillä Smithin takia useat meistä ovat täällä. Hönkimässä sitä korkeataiteen elitististä ja eksklusiivista raffinoidumpaa happea, joka jalostaa meidän nuoruudessamme kädet tahmeina kopeloimat massatuotetut levyt joksikin aikuisemmaksi ja hienommaksi.

Jos jalostaa.

Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Patti Smith on se kyökin ovi, jonka kautta pääsemme livahtamaan sisään maailmaan, johon emme häveliäisyyssyistä kenties muuten menisi. Saati sitten takki auki ja etuovesta. Mutta se ei muuta sitä, että olemme tulleet katsomaan kuvia, joita ihailemamme laulajan ex-poikaystävä on ottanut ihmisistä, joita tunnistamme muista kuvista.

Se on kuvainpalvontaa, pintojen kulttuuria, illuusioiden ikonografiaa. Periamerikkalaista, toki. Amerikkalaisuuden ydinluuta, jopa. Ihminen muuttuu kiinnostavaksi, koska hän on kuuluisa, ei niinkään toisinpäin.

Mapplethorpe on itsessään todiste tästä: itse oma uhrinsa, jonka kiinnostavimmat piirteet jäävät katastrofaalisesti oman kuuluisuuden varjoon.

Näyttelyn pääsaleissa eksyneenä hortoillessa tulee jotenkin oudosti mieleen, että tässäkö tämä nyt sitten olikin.

Ikoniset kuvat tuntuvat museon seinillä sisältävän vähemmän kuin nuoren ihmisen innolla kalliista ja kookkaista taidekirjoista kirjakaupoissa ja museoiden myymälöissä hätäisesti selailtuina. Tai levynkansista tihrustettuina, tai sanomalehtien viikkoliitteistä niin tarkkaan sormenpäillä rakastettuina, että painomuste alkaa tarttua peukaloihin.

Originaaleina ne ovat huojentavan kookkaita ja majesteettisia, mutta silti kaksiulotteisia, jotenkin impotentteja tämän retusoidun ja estetisoidun nykytaiteen katedraalin seinille ripustettuina.

Mitä isommaksi kuvan reproaa, sitä enemmän sen virheet näkyvät. Mapplethorpen kuvista näkee, että hän on pahimmillaan kuvannut vain koska on valokuvaaja, ja nämä valtavat ikoniset kuvat ovat olemassa vain vahvistaakseen hänen asemaansa nerona ja suurena taiteilijana.

”Means to an end”, sanoisi englantilainen.

”Nämä valtavat ikoniset kuvat ovat olemassa vain vahvistaakseen Mapplethorpen asemaa nerona ja suurena taiteilijana.”

Alttariksi aiotussa uskonnollisen seinämän kuvissa on hyvin vähän syvyyttä. Symmetria luo illuusion pyhästä ikonostaasista, mutta illuusio on kovin kaksiulotteinen. Puinen krusifiksi on isommassa koossa jotenkin korostetummin vain puinen krusifiksi. Tarkemmin kuvattu, kalliilla suurennettu, mutta silti vaan esine vailla sielua ja merkitystä.

Julkisuuden henkilöistä otetut muotokuvat ovat jopa hämmentävän huonoja ja tylsiä. (Patti Smith on ymmärrettävästi se poikkeus joka vahvistaa säännön, sillä Mapplethorpe tunsi hänet eikä Smith ollut kuuluisa, ainakaan silloin kun nuori Mapplethorpe pääasiallisesti kuvasi häntä.)

Schwarzeneggerit ja warholit näyttävät Mapplethorpen kuvissa jotenkin poissaolevilta, hekin eräänlaisilta puisilta krusifikseilta, joita on kuvattu, jotta olisi saatu tallennettua se aineeton, joka heidät tekee mielenkiintoiseksi. Mutta kuuluisuus on yhtä vaikeasti vangittava perhonen kuin uskonto, ja näistä kehyksistä se on päässyt livahtamaan karkuun.

Tulee vaikutelma, ettei Mapplethorpe oikeastaan osaa kuvata kasvoja. Lähikuvat ja detaljit hän kyllä osaa. Kasvot ovat hänelle liian haastavaa materiaalia, sillä niissä joutuu kohtaamaan valokuvan kohteen, ja siihen Mapplethorpe ei pysty.

Hän ei pysty siihen, koska on perustavalta luonteeltaan tirkistelijä. Juuri tämä voyeurismi tekee hänen detaljikuvistaan niin herkullisia ja latautuneita. Penikset ja kukkien terälehdet ovat ääriään myötä täynnä samaa raskasta elämän tahmaa, samaa olemisen tiivistynyttä olennaisinta: halua jatkaa omaa olemistaan pölyttämällä, tulemalla pölytetyksi. Ne ovat hengittäviä ja kiinnostavia olentoja juuri siksi, ettei niillä ole persoonallisuutta, vaan pelkkä oma mystinen intensiivisyytensä, nimetön lihallinen elämänhalunsa, tarpeensa olla olemassa.

Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Viimeisen ison huoneen detaljikuvat mustista miesvartaloista ja nimettömistä antiikin marmoripatsaista ovat onnistuneita tästä samasta syystä: iho on yhtä kaunis ylellisyystuote kuin marmorikin.

Mustan ja valkoisen vuorottelu on toki harkittu efekti, etenkin jos näkee valkoisen marmorin Antiikin ja sitä seuranneiden länsimaisten kulttuurikerrostumien ilmentymänä, ja mustan, hieman öljytyn ihon sen vastakohtana, primitiivisenä ja eläimellisenä. Tässä mielessä Mapplethorpen teokset ovat jopa miltei rasistisia, sillä mustaa ihoa käytetään hyväksi tehokeinona, eksoottisena lyömäaseena.

Pienoisretrospektiivin kenties hienointa antia ovat ensimmäisen huoneen pienet polaroidit. Niissä on välitöntä ja tuhruista elämän tuntua. Jotain sellaista sattumanvaraista kiihkoa, jota myöhemmistä pitkään viimeistellyistä kuvista puuttuu. Niissä myös näkee Mapplethorpen viehtymyksen esineisiin ja yksityiskohtiin.

Samppanjapullon suusta pilkottava stiletinterä on voimakas, miltei surrealistinen detalji, joka jää vaivaamaan moneksi päiväksi. Se on sukua huvittavasti ja häpeillen verhoilla eristettyyn K-18-huoneen seinällä olevaan omakuvaan, jossa taiteilijan peräaukkoon on tungettu ratsupiiska. Taiteilija on tuossa kuvassa totisesti tiennyt, mitä on kaikin tavoin halunnut saada, ja esineellistämällä itsensä onnistunut kertomaan itsestään jotain paljon intiimimpää kuin perinteisessä muotokuvassa.

Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Valtalehden kriitikko hahmotteli avajaispäivänä julkaistussa arviossaan, että vuonna 2015 ei saisi häveliäisyyssyistä olla esittämättä kuvaa kahdesta miehestä suutelemassa osana näyttelyn suurempaa kokonaisuutta ja piilottaa tätä verhojen taakse. Se nyt on turhaa hiuksien halkomista ja alleviivaamista. Tai kenties hän ei ollut huomannut saman huonetilan seinällä olevia lukuisia valokuvia erektiivisistä peniksistä, joiden esittäminen julkisesti nimenomaan vaatii lain mukaan ikärajaa ja on varmaankin ollut keskeinen syy piilottaa tämä osa kokoelmaa hunnun taakse.

Kyllästyttävin moka on ollut laittaa hunnun taakse kuva Mapplethorpesta nuorena rasviksena, prätkärotsin ja stiletin kanssa. Kuva on selvästi samasta sessioista kuin näyttelyn julisteessakin esiintyvä otos ja tarpeellinen, koska se selittää tätä toista kuvaa: antaa kontekstin sille, minkä takia Mapplethorpe on kuvassa huuli töröllä, nahkarotsin kaulus pystyssä ja rasvaa ohimoilla.

”Roolileikkiähän tämä kaikki on: koko näyttely, Kiasma, me, sinä siinä.”

Kyse on jälleen yhdestä roolista, mutta tällä kertaa Mapplethorpe saa kohteensa sielusta kiinni, koska on itse sekä saalistaja että saalistettava. Tai kenties kyse on taas vaan lihankimpaleesta, kaikesta siitä mitä tuo rooli implikoi.

Sillä roolileikkiähän tämä kaikki on: koko näyttely, Kiasma, me, sinä siinä. Roolileikkiä, jossa nimikirjoitus on painettuna massatuotetun kahvikupin pohjassa ja kotiin voi ostaa painavan kirjan, jossa on siellä täällä kuvia peniksistä ja kukkasista, ja oikeuttaa sen itselleen, koska se on taidetta. Ja roolileikkiä on koko Mapplethorpekin.

Robert Mapplethorpe – riskitöntä ja kesytettyä alakulttuurien taidetta keskiluokalle, joka vetää nahkatakin niskaansa lähtiessään rockklubeille hieman irroittelemaan ja slummaamaan.

Robert Mapplethorpe Kiasmassa 13.9.2015 asti.

Post scriptum

Peruskokoelmista koostetut näyttelyt ovat pääsääntöisesti erinomaisia. Elementit vetää harmonisuudellaan ja rauhallisella temaattisella kaarellaan pidemmän korren. Face to Face taas on perikiasmamaista tarkoitushakuista vastakkaisten tekniikoiden, materiaalien ja struktuurien rinnakkainasettelua. Siinä on kyllä hienoja yksityiskohtia, kuten Kalervo Palsan omakuvien sarja, mutta kokemuksena se jättää hieman krapulaisen olon.

Kiasman kokoama Mapplethorpe-soittolista – ”Musiikkia Mapplethorpen ystäviltä, malleilta ja aikalaisilta”

Kommentointi