vapisevaeurooppa
Kuvitus: Tollo-Hilppa

Poklomi

Raimo Pesosen katsaus kirjaan Vapiseva Eurooppa

Mitä seuraa eurooppalaisen politiikan kaaoksesta? Sanopa se, siinäpä se.

Antti Ronkainen & Juri Mykkänen (toim.)
Vapiseva Eurooppa – Mitä seuraa eurooppalaisen politiikan kaaoksesta?
Vastapaino 2019
244 s.

”Euroopan projekti ei ole enää liberaalin universalismin ilmaus vaan happamalta maistuva pyrkimys defensiiviseen nurkkakuntaisuuteen.”

Näin toteaa bulgarialainen politiikan tutkija Ivan Krastev Antti Ronkaisen ja Juri Mykkäsen toimittamassa kirjassa Vapiseva Eurooppa – Mitä seuraa eurooppalaisen politiikan kaaoksesta? (Vastapaino 2019).

Krastev käsittelee pakolaiskriisin vaikutuksia, joista keskeinen on hänen mukaansa Euroopassa ollut ”moraalipaniikki, kokemus siitä, että tilanne on karannut käsistä”. Samalla hän tulee avanneeksi EU:n itäisten ja vanhempien läntisten jäsenmaiden välistä jännitettä – aihe, jota Katalin Miklóssyn itäistä näyteikkunademokratiaa käsittelevä artikkeli mainiosti syventää.

Miklóssy erittelee oikeusvaltiokäsityksen ja -kehityksen eroavaisuuksia itäisten ja läntisten Keski-Euroopan maiden välillä 1800-luvulta lähtien. Hän toteaa EU:n itälaajenemisen tapahtuneen paradoksaalisesti sekä liian aikaisin että liian myöhään.

Toisin kuin haluttiin kuvitella, itäisten ja läntisten jäsenmaiden keskeiset yhteiskunnalliset eroavaisuudet eivät ole tasoittuneet talousvetoisesti. Sen sijaan talouden ehdoilla toteutettu laajentuminen tuotti nykyisen tilanteen, jossa tiettyjen demokratian ulkoisten piirteiden esittely Brysseliin päin riittää. Miklóssyn mukaan toimintamalli muistuttaa itäblokin ajoista, jolloin kulisseja pystytettiin Moskovan suuntaan samalla kun valtion oma liikkumatila pyrittiin maksimoimaan.

Lännessä on kummasteltu itäisten jäsenmaiden sisäpoliittisiin tarpeisiin vastaavan jyrkän linjan nationalismin ja EU:hun sitoutumisen yhdistelmää – ja nyt vastaava ilmiö voimistuu myös lännen vanhoissa jäsenmaissa.

Kirja tarjoaa mahdollisuuden tarkastella suurten ihmisjoukkojen muuttoliikkeen synnyttämän moraalipaniikin seurauksia myös toisesta kulmasta: Krastev toteaa 2,5 miljoonan ihmisen muuttaneen pois Puolasta kommunismin kukistumisen jälkeen. Romanian on jättänyt 3,5 miljoonaa, ja Liettuan 3,5-miljoonaisesta kansasta on jäljellä 2,9 miljoonaa. Väestön kato jatkuu, eikä maahanmuutosta ole apua: vuonna 2015 Slovakian rajan ylitti 169 pakolaista, joista maahan halusi jäädä kahdeksan.

”Harmaantuvissa ja autioituvissa yhteisöissä torjutaan sisäistä kaaosta viholliskuvilla, joita muodostetaan naapurikunnan vastaanottokeskuksen asukkaista.”

Tunne tilanteen käsistä karkaamisesta on epäilemättä aito. Krastevin esille nostama näkökulma on osin sovellettavissa Suomeenkin. Meillä väki virtaa suurimpiin kaupunkeihin, ja omakotitalon muodon saaneet elämäntyöt menettävät arvoaan pienemmillä paikkakunnilla.

Ilmiön selitykseksi tarjotut talouselämän rautaiset lait eivät tarjoa lohtua sen enempää kuin työn perässä pois muuttavien nuorten aikuisten syyttelykään. Harmaantuvissa ja autioituvissa yhteisöissä torjutaan sisäistä kaaosta viholliskuvilla, joita muodostetaan naapurikunnan vastaanottokeskuksen asukkaista – ja niistä turvapaikanhakijoista, jotka ovat mahdollisesti joskus tänne tulossa.

Juuri ennen kevään eduskuntavaaleja julkaistu neljäntoista kirjoittajan teksteistä koottu Vapiseva Eurooppa on näkökulmiltaan kiinnostava sarja tutkijapuheenvuoroja. Teksti on asiaankuuluvan toteavaa, vaikka kirjan otsakkeeseen on ladattu dramatiikkaa isolla kädellä. Julkaisutilaisuudessa teoksen nimen taustoja valottanut Ronkainen mainitsi, että vapiseva ei tässä yhteydessä tarkoita välttämättä pelokasta tai sairasta, vaan itsensä löytämäisillään olevaa.

Toisenlaisiakin tulkintoja tullaan varmasti näkemään.

Esipuheessaan toimittajat nostavat teoksen kokoavaksi teemaksi eurooppalaisen liberalismin etsikkoajan: jos poliittinen keskusta ei onnistu keksimään itseään uudelleen, EU:n nykyisten kriisien ylittäminen ei välttämättä onnistu, ja edessä voi olla uusi radikaalin populismin aalto.

Teoksen kannalta keskeisen liberalismi-termin merkitys elää eri artikkelien välillä (ja joskus myös niiden sisällä) sen verran, että toimituksellisia täsmennyksiä jää kaipaamaan. Hetkittäin lukija putoaa kärryiltä sen suhteen, pitäisikö liberalismi-sanan mainitsematta jäävä etuliite lukea muodossa talous-, arvo- vai peräti sosiaali-. Valtaosin on kyse painotuksiltaan vaihtelevasta arvo- ja talousliberalismin sisältävästä yleiskäsitteestä – joka ei myöskään ole merkityksiltään ongelmaton. Lukijaa ei auta sekään, että mukana seikkailee uusliberalismin lisäksi ”uusliberalistinen talousoppi”.

Ordoliberalismin käsite ja opin merkitys unionin kannalta saavat sen sijaan Timo Miettisen artikkelissa valaisevan käsittelyn: Euroopan keskuspankki EKP omaksui talouden toimintaa markkinakurilla ohjaavan taloustieteellisen suuntauksen Saksan keskuspankilta. Kirjoittajan sisäisesti ristiriitaiseksi luonnehtiman ordoliberalismin työkalupakkiin kuuluvat kilpailulainsäädäntö, sääntöpohjainen finanssipolitiikka ja keskuspankin itsenäisyys.

EKP:n asemaa ja eurokriisiä käsittelevä Antti Ronkaisen artikkeli on yksi niistä, jotka toivoisi jokaisen politiikasta kiinnostuneen ihmisen lukevan, vaikka tekstistä avautuvat visiot ovat välillä lähes hyytäviä niin vallankäytön kuvauksen kuin tulevaisuudessa häämöttävien poliittisten riskienkin suhteen.

Menneisyydestä nykyhetkeen johtava polku on toki kivetty jaloilla aikomuksilla, kuten Ronkaisen siteeraaman (euroon liityttäessä valtiovarainministerinä toimineen) Sauli Niinistön kuvaus markkinakurin tavoitteista osoittaa: ”Näillä säännöillä haluttiin lisätä julkisen sektorin rahoittamiseen liittyviä riskejä siinä toivossa, että rahoitusmarkkinat ’rankaisisivat’ sellaista finanssipolitiikkaa, joka ei olisi kestävällä pohjalla.”

Kuvitus: Tollo-Hilppa
Kuvitus: Tollo-Hilppa

Emeritusprofessori Heikki Paloheimo käy läpi sosialidemokratian Via Dolorosaa EU:ssa paljonpuhuvien tilastoesitysten tuella ja hallitsee myös sarkasmin: ”Sosiaalidemokraatit eivät olleet sosialisoineet tuotantovälineitä, mutta kriitikkojen mukaan he olivat sosialisoineet kulutuksen.”

Jouko Jokisalo kirjoittaa äärioikeistosta, joka hänen mukaansa on ominut itselleen monopolin poliittisen järjestelmän kritiikistä. Jokisalo toteaa, että rauhanprojektina alkanut ”EU ei ole kyennyt toteuttamaan koko unionin tasoista hyvinvointiprojektia, vaan taloudellinen eriarvoisuus ja sisäiset ristiriidat ovat kasvaneet. Nykyinen kehitys vaarantaa yhden EU:n alkuperäisistä tavoitteista: fasismin ja rasismin paluun estämisen.”

Äärioikeiston nousun keskeiseksi taustatekijäksi Jokisalo nostaa vuoden 2008 finanssikriisin, joka ”kyseenalaisti uusliberalistisen politiikan hegemonian”.

Aatehistorioitsija Jokisalo tuntee aiheensa ja kirjoittaa niin vakuuttavasti, että onnistuu puhumaan apokalyptisistä ratsastajista (”ekologinen kriisi, sodat, demokratian rapautuminen ja globaalin talouden epätasa-arvoiset rakenteet”) ja kriisikapitalismin jyrkänteen reunalla seisovasta ihmiskunnasta ilman mahtipontisuuden vaikutelmaa.

Kirjan päätteeksi Sonja Amadae ja Henri Aaltonen kirjoittavat populismin esittämistä haasteista, käsittelevät uusliberalismia, sivuavat kiinnostavasti Brexitiä ja esittävät kysymyksiä Euroopan liberaaleille: ”Ensiksi, milloin tapahtui EU:n painotuksen siirtymä poliittisesta yhteisöstä taloudelliseen integraatioon demokraattisen kontrollin kustannuksella? Toiseksi, olettakaamme, että populistisen ja kansallismielisen reaktion syynä ovat talouden elinvoimaisuuden säilyttämiseksi tehdyt uusliberaalit uudistukset, jotka suosivat yhteiskunnallisia eliittejä ja laskevat palkkoja. Onko olemassa sellaista polkua eteenpäin, joka mahdollistaisi kestävän talouspolitiikan tasaveroisesti kaikille kansalaisille?”

Yksi Vapisevan Euroopan keskeisiä puutteita on se, että kyseessä on kirja. Kirja on hankala ja hidas. Vaalikevääseen tähdättyjen puheenvuorojen olisi hyvä tiivistyä muutamaan twiittiin. Julkinen keskustelu ei muuta odota – se on karusellihevosten laukkakilpailu, jossa kierrosajat ovat kovia ja taustamusiikin tempo ripeä.

Kirja ei toisaalta vanhene nopeasti. Vapisevaa Eurooppaa kelpaa lehteillä tulevina vuosina samalla kun pohtii, mitä keväällä 2019 oikein tapahtui.

Lue myös: Unionin kevät eli karille ajaneita kertomuksia

JÄIKÖ NÄLKÄ?

VHS

VHS: Tämä on kauhea tapa elää

Runovallankumouksellinen esitys ilmastokriisistä. Sanat Kaisa Happonen & Karri Miettinen, sävelet Juho Viljanen. Videotaltiointi Paja&Bureaun Sideshow’sta....

27.9. 2019

VHS

Animoidun kurjuuspornon klassikko

Japanilainen animaatioklassikko Belladonna of Sadness edustaa Artemis Kelosaaren mielestä kahden sortin pornografiaa: perinteisemmän hentain lisäksi...

21.4. 2016

Poklomi

Minun Karjalani

”Jos minä en tätä kulttuuria ja kieltä opi, jos minä en ole tästä kiinnostunut, jos minä en tästä puhu, yhteys katkeaa.”

5.7. 2022