Punk in Beirut – matkaraportti vallankumouksen tukikohdasta

Sanat ja kuvat: Juho Petteri Hänninen

Lentokentälle on aina kiire, mutta lentokentällä on aina aikaa. Olo odotusaulassa on epätodellinen. Kiireet eivät olleet sallineet kahteen viikkoon täysiä yöunia. Nyt olen ollut valveilla lähes vuorokauden.

Vaikka kaksi viikkoa sitten en olisi osannut asettaa Libanonia kartalle, istun nyt lentokoneessa matkalla kohti maan pääkaupunkia Beirutia. Jossain Lähi-idässä tai Afrikan nurkassa se kai on. Maan jakaa verisen sisällissodan perintö. Beirut on osittain kapinallisten hallussa. Jatkuvista väkivaltaisista levottomuuksista johtuen Libanon on ulkoministeriön matkustustiedotelistalla.

Näyttelytilana toimiva Artscape ei kerro itsestään paljoa. Kommunikointi Beirutista Suomeen on ollut niukkaa, emmekä todella tiedä, mitä tuleman pitää.

Turkish Airlinesin tyynnyttävä teemamusiikki soi. Pohdin epäuskoisen tunteen haltioittamana, mihin elämä on seuraavaksi heittämässä. Olo on miellyttävä, hyväntuntuista ahdistusta kutsutaan kai jännitykseksi. Kesäisessä aamussa on aina jotain seesteistä taikaa.

Koko punklehtiarkiston synty on pakottanut toistuvasti palaamaan teini-ikään. Välähdyksenomaisesti mieleen palaa yhä uudelleen hetki yläkoulun käytävältä. Kävelin tarkkailuluokan ohi, Ramones-kokoelma soi kuulokkeissa ja ajattelin: ”Tulenkohan mä koskaan välittämään mistään muusta kuin punkista?”

Tiistai 16.6.2015

Oranssin punklehtiarkiston näyttely kutsuttiin juhannukseksi Beirutiin paikalliseen kulttuurin monitoimitilaan, ja totta kai näyttely sinne vietiin. Matkakumppanina toimi Juuso Paaso, joka oli kirjoittanut lehdistä pro gradu -tutkielman.

Monella tapaa kaikki alkoi jo edellisenä iltana. Anniskeluravintola Siltanen toimi tänä valoisana kesäkuun ehtoona keikkapaikkana parille rockbändille.

Keskikesän yöttömästä yöstä tulisi minulle uneton. Ensin olisi peruskomppi soitettavaksi, ja sitten puoli seitsemältä Suomen aikaa kone kiihdyttäisi Helsinki-Vantaan lentokentältä kohti Libanonia. Minut oli kutsuttu viemään sinne näyttely suomalaisista punklehdistä vuosilta 1977–82. Parikymmentä metrin korkuista suurennosta Joukkohaudan, Puikon, Aivopesun ja Linnun sivuista. Pauli Johanssonin lehden nimen mukaan: Punk-Shanomaa.

Ajankohta oli oivallinen. Keikan lisäksi Siltasessa julkaistiin uusimman lehteni LED-Kakun ensinumero, joten päivä oli mennyt kopiokonesivuja nitoen. Yhtä zine-elämää siis.

Matkaseuralaisena Libanonissa olisi Juuso Paaso. Mies kirjoitti pro gradu -tutkielmansa suomalaisista underground-lehdistä 1960-luvulta hardcoren alkupäiviin 1982. Kun rummut oli roudattu ja ilmaiset juomat loppu, oli aika aloittaa matka kohti Pakilaa, josta löytyi Paason kotimökki.

Saapuessani neljältä tiesin olevani myöhässä. Paaso oli lyhyistä yöunista huolimatta ylhäällä ja virkeänä. Olihan meillä kiire. Juoksimme linja-autopysäkille, puristin kädessäni näyttelyjulisterullaa.

Keskiviikko 17.6.2015

Beirutissa ei ole punkia, tai näin ainakin isäntämme Tex asian näkee. Kauan näin ei ole, mikäli hän saa tahtonsa läpi. Tex on päättänyt omalla esimerkillään ja pyörittämällään Artscapella luoda kaupunkiin punk-skenen. Nyt bändejä on nolla. Texin motiivit ovat kuitenkin musiikkia laajemmat. Texin tähtäimessä on aloittaa ihmisten vallankumous ja rakentaa yhteinen maailma, jossa kaikkien olisi parempi olla.

Laskeutuessamme kone tärisee ja Turkish Airlinesin tyynnyttävä musiikki palaa korviin. Kaikilla on kiire ulos. Lähdemme koneesta viimeisten joukossa täyttämään turistiviisumihakemuksia. Passintarkastuksessa ne eivät kelpaa. Yöpaikan osoite tulee olla tiedossa. Sitä meillä ei ole: yöpaikallamme Artscapella ei edes ole tarkkaa katuosoitetta.

Tilanne ei ole piinallinen vaan lähinnä ärsyttävä. Tullivirkailijat suhtautuvat meihin huvittuneesti. Ammatiksi merkitsemäni ”työtön” naurattaa heitä. 

Lopulta Paason tietokoneeseen saadaan virtaa. Auttavaisin virkailijoista vie meidät nauraen passintarkastuksen reuna-alueelle ja kehottaa varastamaan naapurin langatonta verkkoa. Löydämme puhelinnumeron, ja virkailijat vihdoin uskovat, ettemme ole suuntaamassa suoraan kidnapattaviksi.

Tullin ja passintarkastusten jälkeen tapaamme isäntämme Texin. Vierailijoiden vastaanottoaulan takarivistä meille huikkaa innokkaasti vilkuttaen viininpunaiseen T-paitaan ja harmaisiin shortseihin sonnustautunut lyhyt ja laiha, noin 30-vuotias arabi.

Nopean esittäytymisen jälkeen astumme yhdessä aurinkoon. Palmupuut kiertävät lentokentän parkkipaikkaa. Kaupungin reunoilla kohoavat rakennuksien täplittämät vuoret. Saasteet ja kuumuudesta väreilevä ilma sumentavat näkymää.

”Beirut (arab. بيروت‎) on Libanonin pääkaupunki, pääsatama ja maan suurin kaupunki. Beirutin asukasluku on noin 1,8 miljoonaa (2,1 miljoonaa ympäröivä alue huomioiden).” (Wikipedia)

”Beirut (arab. بيروت‎) on Libanonin pääkaupunki, pääsatama ja maan suurin kaupunki. Beirutin asukasluku on noin 1,8 miljoonaa (2,1 miljoonaa ympäröivä alue huomioiden).” (Wikipedia)

Kävelemme Texin autolle. Se on elämän pieksemä musta jeeppi. Penkkien tekonahka on polttavan kuumaa. Hansikaslokerosta löytyy Queen-kokoelma, jonka pauhatessa ajamme kaoottisesti liikennöityä moottoritietä ohi KFC-mainosten, ränsistyneiden asuinkorttelien, pilvenpiirtäjämäisten hotellien ja keskeneräiseksi jääneiden kerrostalohankkeiden. Kestää aikansa löytää itsensä vieraassa ympäristössä.

Tex on elämää täynnä. Hän on niitä elämän ihmemiehiä, jotka ovat saaneet sielunsa solmut setvittyä, tietävät mitä tahtovat ja aikovat elää sen mukaan. Näyttelytilamme ja majapaikkamme Artscape on tämänhetkinen vaihe miehen elämäntyötä. Kolmihuoneinen tila tarjoaa puitteet omatoimiselle tekemiselle kaupungissa, joka pyrkii kukoistamaan sisällissodan jättämien syvien arpien keskellä.

Libanonin sisällissota koostui monesta erillisestä konfliktista vuosien 1975 ja 1990 välillä. Se aiheutti yli sadantuhannen ihmisen kuoleman, lähetti yli miljoona kansalaista pysyvästi evakkoon ja vahingoitti yhteiskuntarakennetta pysyvästi. Viime vuonna maa eli kymmenen kuukautta ilman hallitusta. Nyt pääministerin ja presidentin tehtäviä hoitaa sama mies. 

Korruptio on osa hallintojärjestelmää, ulkomaalaisten kidnappaukset yleisiä, itsemurhaiskut ja muut terroriteot kuukausittaisia. Katuja partioivat rynnäkkökiväärein varustetut poliisit. Viimeksi maa oli sodassa 2006 Israelia vastaan.

Syyrian sisällissodan seurauksena Libanonissa on tällä hetkellä kai kaksi miljoonaa syyrialaista pakolaista – moni heistä asuu laittomissa asunnoissa Beirutin getoissa, joiden kapeille kujille poliisikaan ei uskaltaudu.

”Korruptio on osa hallintojärjestelmää, ulkomaalaisten kidnappaukset yleisiä, itsemurhaiskut ja muut terroriteot kuukausittaisia.”

Ajamme Hamran kaupunginosaan. Käännymme hedelmäkojujen ahtauttamalta tieltä kujalle, jonka varrella on monikymmenkerroksinen asuinrakennus. Artscape löytyy sen alimmasta kerroksesta.

Ennen sisällissotaa Hamra pursui elämää. Hamra Street oli kansainvälinen turistikohde: koti lukuisille kahviloille ja teattereille. Sisällissota romutti Libanonin talouden niin totaalisesti, että maan tuotannosta hävisi puolet. Hamrakin slummiutui.

Nyt kaupunginosa on aloittanut uuden nousun, gentrifikaatio etenee ja Tex aikoo olla valppaana. Hän kertoo, että Artscape tarjoaa tiloja taidenäyttelyille, joogatunneille ja illalliskutsuille. Lauantaisin Tex järjestää siellä kirpputoreja, ja huomenna torstaina on luvassa ensimmäinen kansainvälinen pienlehtifestivaali.

Artscapen naapurissa sijaitsee American University of Beirut. Opaskyltti ei ole ehkä houkuttelevin, mutta paikka vetää puoleensa ulkomaisia opiskelijoita.

Artscapen naapurissa sijaitsee American University of Beirut. Opaskyltti ei ole ehkä houkuttelevin, mutta paikka vetää puoleensa ulkomaisia opiskelijoita.

Tex tahtoisi kovasti järjestää tilassa myös keikkoja, mutta se on vaikeaa. Bändejä ei ole. Texin mukaan Beirutissa on vain muutamia lainakappaleita soittavia ammattimuusikoiden viihdeyhtyeitä.

Meidät toivotetaan hymyssä suin tervetulleiksi. Tex itse asuu tilassa, mutta esimerkkinä luottamuksesta ja avoimuudesta sen ovet ovat aina auki.

Kannamme tavaramme talteen takahuoneeseen ja lähdemme saman tien kastelemaan läheisen kaupunkiviljelmän kasveja, kesäkurpitsoja ja yrttejä. Puutarha sijaitsee Artscapen nurkan takana, The Alleyksi nimetyllä kujalla.

Nimi on spraymaalattu kujan päädyn seinään. Samoin teksti ”Fancy Building”, jonka viereinen nuoli osoittaa kujan varrelle vastarakennettua hotellirakennusta. Hienon rakennuksen noustua nuoriso häädettiin kujalta hengailemasta.

Kun Tex loi puutarhan kiviselle ja soraiselle kujan jättömaalle, hän sai poliisin peräänsä. Texiä vaadittiin poistamaan kasvit. Lopulta ne saivat kuitenkin jäädä. Tex hakee läheisen rakennuksen takaa vettä ja ojentaa sen meille aidan yli. Katulapset innostuvat ja nöyryyttävät meitä kastelemalla kasveja innostuneemmin kuin kumpikaan Suomesta saapuneista.

Texin kukkienkastelukaveri Hamra Streetiltä.

Texin kukkienkastelukaveri Hamra Streetiltä.

Kasvien kastelun jälkeen on surullisemman hetken aika. Artscapen eteen pudonnut lintu virkosi viikossa Texin otettua sen huomaansa. Tänä aamuna linnun kunto oli kuitenkin huonontunut, ja se oli kuollut sillä aikaa, kun Tex haki meidät lentokentältä. Tex haluaa haudata linnun kasvimaansa läheisyyteen katulapsien katsellessa. Hän puhuu paljon eläinten pelastamisesta.

Paason kanssa päivämme päättyy näyttelykuvien ripustamiseen ja kioskikaljan ryystämiseen.

Torstai 18.6.2015

Pienlehti on itsetehty lehti, jonka standardiksi on muodostunut A5-sivukoko, koska lehdet useimmiten tehdään taitetulle A4-kopiokonepaperille. Itsekustantamisen vapaus antaa mahdollisuuden viedä paperilehden formaattia valitsemaansa suuntaan kirjoitustyylistä ja aiheista koko lehden fyysiseen olomuotoon. Ehkä haluat askarrella keskiaukeamalle lastenkirjoista tutun esiin taittuvan paperisen kyyhkysen tai tehdä lehden sisään toisen?

Matkamme virallinen osuus painottuu sen toiseen päivään. Artscapessa järjestetään paikallisen alakulttuuriaktivistin Lynn Osmanin ideoima kansainvälinen pienlehtifestivaali. Meidän osuutemme festivaaliin on tuoda Beirutiin Oranssi ry:n tiloissa toukokuussa 2015 esillä olleet julistesuurennokset. Tex on huomattavan tyytyväinen. Festivaali on onnistunut. Vieraita on toistakymmentä, joista suuri osa naisia.

Tältä näyttää Beirutin ensimmäinen kansainvälinen pienlehtifestivaali.

Tältä näyttää Beirutin ensimmäinen kansainvälinen pienlehtifestivaali.

Emme ole ainoat festivaalia varten saapuneet ulkomaalaiset vieraat. Hollannista saapuneet Daniele ja Daniela ovat syntyjään italialaisia. Daniela järjestää Amsterdamissa pienlehtifestivaali Zine Jamia. Nimensä mukaisesti se ei tee eroa erilaisten pienjulkaisujen kesken. Taidelehdet, sarjakuvat ja punklehdet kulkevat festivaalilla käsi kädessä.

Zine Jam perustettiin viisi vuotta sitten, kun pienlehdet alkoivat taas yleistyä internetin tulemisen aiheuttaman aallonpohjan jälkeen. Festivaali on kasvanut vuosi vuodelta. Viimevuotinen kävijämäärä oli jo niin suuri, että Daniela suunnittelee tapahtuman supistamista, mutta ei voi olla intoilematta pienlehdistä ilmaisun muotona.

Naurattaa. Kaikki saapuu Suomeen viisi vuotta myöhemmin. Tänä kesänä Tampereen Y-festivaalin ohjelmassa on ensi kertaa pienlehtipöytä ja -paneeli.

Pienlehtifestivaalilla tehdään tietysti pienlehti.

Pienlehtifestivaalilla tehdään tietysti pienlehti.

Artscape houkuttelee puoleensa poliittisesti tiedostavia nuoria. Perustulo nousee esiin keskusteluissa toistamiseen. Pienlehtifestivaaleilla tehdään aina oma pienlehti. Niin myös Beirutissa. Sen teema on antikapitalismi. Suurin osa pyöreän pöydän ääreen kokoontuneista libanonilaisnuorista askartelee kantaaottavia leikkaa–liimaa-kollaaseja englanniksi. Sivujen aiheiksi nousevat rahan ja toimeentulon lisäksi Israel ja uskonnot, etenkin islam. Kaikkea on kiva pilkata.

Ilman aikaisempaa kokemusta punklehdistä Beirutissa päästään suoraan lehtien henkeen kiinni. Itse kirjoitan lehteä varten suomeksi ”Helsinki skene raportin”, joka käännetään Google Translatella sopivan tyhmyyden varmistamiseksi. Alkuperäistekstin voi lukea tämän jutun lopusta linkin takaa.

Perjantai 19.6.2015

Festivaalin onnistuminen näkyy Texissä. Omaehtoinen toiminta ja siihen kannustaminen on hänen elämänsä tärkein asia. Kuten hän itse asian toteaa: ”I want everybody to save their own souls by being productive and helping them, you know. I have so much love at the same time as I have hate.”

Perjantaina Tex haluaa, että haastattelen häntä. Hän kertoo, että Libanon on islamilainen maa, joka on vasta avautumassa. Beirutin rooli kosmopoliittisena keskuksena auttaa. Alueelle parveilevien turistien vuoksi Beirutia on kutsuttu Lähi-idän Pariisiksi. Vielä 2000-luvun alussa pitkätukkainen mies oli alueella hälyä herättävä ilmiö. Silloin Texkin eli nuoruutensa.

Kaduilla varttunut Tex oli hyvin vihainen. Mukana kulki käsiase. Tex katsoo vakaasti silmiin ja kertoo käyttäneensä sitä kolmesti itsepuolustukseen. Lopulta teini-ikäisenä Tex myi pistoolinsa ja osti rahoilla kitaran, joka hänellä on yhä käytössä.

Nuorena Tex oli heavy metal -fani. Punk oli Beirutissa vieras musiikkityyli. Vasta kun Tex tapasi tulevan vaimonsa Aidan, punkin tie Texin sydämeen alkoi avautua.

Aida oli innostunut punkista jonkin löytämänsä cd:n kautta. Se saattoi olla The Misfitsiä. Vuonna 2003 MySpace oli orastava sosiaalinen media. Palvelun kautta Aida löysi kymmenittäin uusia jännittäviä punk-yhtyeitä, ja musiikki levisi hänen kaveripiirinsä kautta laajempaan tietoisuuteen. Kun pari ja heidän kaverinsa löysivät toisensa, syntyi Hamran skene. Siis Libanonin punkin ensimmäinen aalto. Tex ei ujostele kutsua itseään ja Aidaa sen johtajiksi.

Majapaikan vastasyntynyt skene sai entisestä bordellista, jota piti Saksassa huumeista tuomittu mies. Beirut-punkit treenasivat entisissä panoluukuissa maksamalla isännälleen vuokransa olutta juomalla. 2005 syntyi Beirutin ensimmäinen punkbändi Benzene. Se oli lainakappaleita soittanut yhtye, mutta asiat muuttuivat pian.

Beirutissa on yhä valloillaan vahva heavy metal -porukkansa. Tätä rocktähteydestä haaveilevaa ihmisryhmää Tex halveksuu avoimesti. Pelkkää yleisöä kosiskelevien Zeppelin- tai Scorpions-coverien soittoa Tex ei pidä minään.

Katkeruuden juuret löytyvät kauempaa historiasta. Kun Texin heavy metal -porukka ja Aidan punk-kaverit löysivät toisensa, nykyiset heavy metal -piirit elivät kaupungin itälaidalla. Kahden skenen välit olivat huonot. Loanheitto oli yleistä. Nuoruus kärjisti kahtiajakoa. Väkivaltaisessa yhteiskunnassa keikat päättyivätkin usein ryhmien välisiin tappeluihin.

Vallinnut kilpailuasetelma vahvisti punk-porukan halua luoda omaa ja ehdotonta musiikkiaan. Tex on omasta porukastaan ylpeä. ”So it’s like whether we’ll be chicken shits or… Like be Iron Maiden or be Venom. And we picked Venom. So we became strong. It was a competition thing. It was good”, hän sanoo.

Noin vuodessa syntyikin viisi hardcoresta ja Texin tuomista heavy metal -vaikutteista ponnistanutta yhtyettä. Siis sellaisista kuin Judas Priest, Motörhead, Amebix, G.B.H. ja The Exploited. Keikkoja ei soitettu monta, mutta ne harvat olivat sitäkin intensiivisempiä. Porukassa pyöri puolisensataa punkkaria. Skene oli puritaaninen ja tiukka. Kuten Tex asian toteaa: ”No posers we’re fucking allowed. Nobody, we were like fucking quality kinda shit. Elitist from the beginning.”

Tässä vaiheessa Texillä oli The Gamblers -niminen yhtye, jota hän kuvaa motörheadmäiseksi. The Gamblers jäi kuitenkin Hamran skenen viimeiseksi yhtyeeksi. Vuodessa kovin into alkoi kadota, ensin hitaasti hiipuen ja 2007 sisällissotaa muistuttavan viisikuukautisen konfliktin sytyttyä lopullisesti. Skene hajaantui.

”Teini-ikäisenä Tex myi pistoolinsa ja osti rahoilla kitaran, joka hänellä on yhä käytössä.”

Sota pakotti teini-ikäänsä viettäneet nuoret kyseenalaistamaan elämänvalintansa ja tulevaisuutensa. Kävi ilmi, etteivät hurjaa ja vapaata punknuoruutta eläneet nuoret halunneetkaan tulevaisuutta ”no futurea” julistavan alakulttuurin parissa. Moni kääntyi islamiin. 

Valinta hämmentää Texiä. Harva punknuorista tuli muslimiperheestä, mutta päätti nyt kääntyä uskontoon. Moni entisistä kullinsa Koraanin väliin asettaneista riiviöistä hakeutui yliopistoon opiskelemaan islamia tai päätyi uskonnonharjoittamisen ääripäihin. Näitä ihmisiä kohtaan Tex on katkera.

Beirutin punkskenen kantaisä Tex Fox ei halua kasvojaan julki.

Beirutin punkskenen kantaisä Tex Fox ei halua kasvojaan julki.

Sodan loputtua Tex jakoi yhä puolisonsa Aidan kanssa unelman punkskenestä Beirutissa. Aidasta Tex puhuu ylistävään sävyyn. Aida oli itsevarma ja riidanhaluinen. Intohimoinen nainen, joka saattoi tehdä mitä vain. Texin ensirakkaus, joka usein provosoi skenejen välisiä tappeluita.

Texin ja Aidan ympärille syntyi pienimuotoinen ja epämääräinen punkista kiinnostuneiden porukka. Aalto synnytti yhden Trashstorm-nimisen bändin. Tex äänitti yhtyeen ainokaisen albumin. Muuten tämä Texin ”toiseksi sukupolveksi” nimeämä porukka ei saanut mitään aikaan. Tex ja Aida unelmoivat silti punkskenen synnyttämisestä Beirutiin. Siihen tarvittaisiin aikaa ja työtä, mutta se olisi mahdollista.

Ennen skenen uudelleen herättämistä Tex, Aida ja heidän perustamansa Detox-yhtye päättivät matkustaa Tanskaan. He päätyivät viettämään siellä puolitoista vuotta. Pari matkusteli keikoille muualle Eurooppaan, mutta sikäläiset punkit eivät miellyttäneet Texiä. Euroopassa punk oli puheen tasolla, teot puuttuivat.

Tanskaan muuttanut porukka päätti lähteä Yhdysvaltoihin. He löysivät kodin Kaliforniasta, Oaklandista. Texille kyse oli Detoxista ja mahdollisuuksista soittaa uusille yleisöille. Aida keskittyi opintoihinsa. Detox otettiin Texin mukaan mielettömän hyvin vastaan. Kaliforniassa ihmiset suorastaan järkyttyivät siitä, miten hyviä he olivat.

Yhdysvalloissa pari kuitenkin erosi. Tex palasi yksin ja allapäin Libanoniin.

Tex ei jäänyt nuolemaan haavojaan vaan päätti, että on aika synnyttää Beirutin kolmas punksukupolvi. Se ei ollut helppoa. Keikkapaikkoja ei ollut, joten piti keksiä jokin syrjäinen loukko ja vuokrata oma PA. Harjoitustilojakaan ei ollut – lähin vaihtoehtostudio oli 50 kilometrin päässä.

Lopulta Beirutin punkskenen kotipesä löytyi vanhoilta kulmilta Hamrasta. Tex sai naisystävältään 12 000 euroa Artscapen perustamiseen. Nainen oli toteuttanut rikoksen jossain Euroopan maassa ja jättänyt osan saalistaan Texin auton takakonttiin.

Lauantai 20.6.2015

Texin tarkoituksena on luoda Artscapella mahdollisuuksia mille vain tekemiselle haavoittuneessa yhteiskunnassa. Mitä vain taistelussa apatiaa vastaan, mitä vain ihmisten yhdistämiseksi ja elämän luomiseksi kaupunkiin. Taistelunsa Tex aikoo tehdä omalla esimerkillään, toimimalla oikein ja antamalla muiden lähteä mukaan niin tahtoessaan.

Tänään Artscapella järjestetään kirpputori. Texin kanssa kisällisuhteessa elävä 23-vuotias Hussein asuu myös Artscapella ja luuttuaa paikan huolella. Pölyt pyyhitään ja esineet asetellaan tarkkaan esille.

Kirpputorilla ei käy yhtään asiakasta. Se taisi olla ennakkoon tiedossa, niin arkisesti koko näytelmä käytiin. Näin Tex kuitenkin tietää synnyttävänsä paikkaan henkeä ja luovansa paikallisille nuorille mahdollisuuksia mielekkäälle tekemiselle. Siinä Texin voi sanoa onnistuneen. Ylipäätään miehen pitkäjänteisyys on ihailtavaa. Palkkio tulee vuosien päästä, jos on tullakseen.

On vaikea sanoa, mitä punk Texille merkitsee. Ainakin musiikkia. Tex laittaa soimaan Anti-Sectin koe-eläimistä kertovan kappaleen Tortured and Abused. Sen epätoivoinen tunnelma ja pahaenteinen sointi yhdistettynä vankeudessa elämisestä kertoviin sanoihin ja kertosäkeen kysymykseen ”Why must I die?” herättävät ajatuksia.

Moni hardcorelaulu on Texille enemmän totta kuin sen tekijälle. Tex sanookin Beirutin uuden punk-skenen toteuttavan asiat, joista hardcore-bändit vain laulavat.

GG Allin on paikallisille kovin läheinen punkhahmo. Hussein kutsuu GG:tä jumalakseen. Hänelle GG on yhteiskunnan peili: yksi meistä, kaikki meistä. GG toteuttaa rumuudessaan ja hulluudessaan kaiken sen, mitä me muut haluaisimme muttemme uskalla tehdä.

GG Allin tuli tunnetuksi alastomana ja vertavuotavana yleisön päälle ulostajana. Hän lupasi tappaa itsensä lavalle, mutta kuoli heroiinin yliannostukseen vuonna 1993. Hänen laulunsa kertovat seksistä ja väkivallasta, vihasta ja tuhosta.

Uransa aikana GG nautti lähes messiaanista kulttisuosiota ja ilmoittikin kaikkien kehonsa nesteiden verestä virtsaan olevan osa kansan ehtoollista. Kaiken vihan keskellä GG kirjoitti ja nauhoitti muutamia säröisen 77-punkin nerokkaimpia kappaleita.

Nämä Hamran kulmat olivat ennen pahamaineisinta Beirutia.

Nämä Hamran kulmat olivat ennen pahamaineisinta Beirutia.

Artscapen kauniin ulkokuoren alla piilee siis muutakin. Hamran alueessa Texiä viehättää nimenomaan sen pimeä puoli. Sisällissodan aikaisina vuosina alue oli täynnä ilotaloja ja huumeita. Kun torstaina saavuimme, Tex ilmoitti heti rakastavansa yhteiskunnassa vallitsevaa kaaosta ja anarkiaa, joka mahdollistaa kaikenlaisen toiminnan. Texille anarkia tuntuu olevan tekosyy mille tahansa – se tekee moraalisesti ja yhteiskunnallisesti arveluttavista teoista positiivista ja rakentavaa aktivismia.

Abbud ja Hussein ovat Artscapen vakiohahmoja.

Abbud ja Hussein ovat Artscapen vakiohahmoja.

Artscapen arki pyöriikin paljon varastelun varassa. Yksi paikallisista skeneilijöistä, Abbud, on erityisen kunnostautunut siinä. Jokaisen päivän iltana Abbud noutaa läheisestä supermarketista haluamansa ja jakaa sen muiden kanssa. Huvittuneena pohdin, miten paljon toiminta muistuttaa dyykkaamista.

Kyse on paljon myös jännityksestä. Artscape tarjoaa toimintaa, muttei osattomuuden tunteesta kärsivälle läheskään tarpeeksi. Myös Hussein ilmoittaa varastavansa kaikki vaatteensa. Varastelu ei kuitenkaan riitä todellisen tyydytyksen saavuttamiseksi.

Israel on Libanonin naapurimaa ja käynyt sen kanssa sotia. Juutalaiset eivät ole maassa hyvässä huudossa. Itse asiassa juutalaiset näyttäytyvät niin suurena pahana, että yksi paikallisista on tatuoinut hakaristin käsivarteensa. Asiasta kysyttäessä Nasir ei pahastu. Hän ilmoittaa pitävänsä Adolf Hitleristä.

Yksi skenen sitkeästi vaalima myytti on se, että Starbucks lahjoittaa Israelin armeijalle kymmenen prosenttia voitoistaan. En osaa sanoa asiaan mitään, mutta yhden suuryhtiön valitseminen kaiken maailman pahuuden edustajaksi hymyilyttää. Suomessa yhtiö oli aikoinaan globalisaatiota edustanut McDonald’s.

Koska Beirutissa ei aiota jäädä vain puheiden tasolle, Artscapella suunnitellaan Starbucksin polttamista. Ajatus on vallankumouksellisille yleinen: kun toteutetaan yksi näyttävä ja julkisuutta keräävä isku, kansan odotetaan heräävän mukaan toimintaan ja alkavan toteuttaa omaa sissisotaansa sortajia vastaan.

”Koska Beirutissa ei aiota jäädä vain puheiden tasolle, Artscapella suunnitellaan Starbucksin polttamista.”

Reissumme aikana Starbucks jää polttamatta, mutta Hussein hyökkää kymmeneksi minuutiksi huutamaan asiakkaille, ymmärtävätkö he olevansa osa Israelin armeijan sotakoneiston tukijajoukkoa. Muutama asiakas poistuu kohtauksen seurauksena.

Starbucksin vastaisessa hyökkäyksessä tiivistyy monella tapaa paikallisen punkskenen aktivismitoiminta. Kaikissa suurissa puheissaan porukan ilkikuriset teot näyttäytyvät lähinnä vandalismina ja koulupoikamaisena jännityksen hakemisena.

Yksi täydellinen esimerkki syntyy, kun kerron käyneeni Beirutin ydinkeskustan toisella puolella sijaitsevassa Artlabissa vierailulla. Esillä oli abstrakteja maalauksia. Paikalla oli kaksi ihmistä, joista toisella pääkalloa esittävä Sid Vicious -paita. Aloitimme keskustelun, joka lakkasi välittömästi, kun mainitsin Artscapen nimen. Myöhemmin selvisi, että pienlehtifestivaalien alullepanija Lynn Osman oli työskennellyt Artlabissa ja sen omistaja katkeroitui, kun Lynn alkoi viettää aikaa Artscapella.

Artscapella tarina huvittaa. Hussein päättää soittaa pilapuhelun Artlabille ja kysyä Artscapen perään. Kaikki räjähtävät nauruun. Varsin veijarimaista toimintaa siis.

Valitettavasti kaikista ylevistä päihteiden ja apatian vastaisista puheistaan huolimatta monen aamu näyttää alkavan kaljalla ja päättyvän pilveen. Lauantaina löydän Artscapelta rummutkin. Ne ovat pölyiset ja tavaran peitossa. On vaikea uskoa, että niitä olisi soitettu täällä koskaan.

Punkvallankumouksen tukikohdassa voisi soittaa rumpuja. Jos vain joku haluaisi.

Punkvallankumouksen tukikohdassa voisi soittaa rumpuja. Jos vain joku haluaisi.

Sunnuntai 21.6.2015

Matkamme viimeisenä kokonaisena päivänä ennen kotiinpaluuta kiipeämme Paason kanssa Beirutin ulkopuoliselle Mount Libanonin vuorelle. Kun palaamme Artscapelle, Tex tulee uuden bändinsä ensimmäisistä treeneistä. Solisti on 15-vuotias ja yhtyeen nimi on DIY. Tex on silminnähden innoissaan. 

Itse lähden Välimeren lämpimään iltaan katsastamaan paikallisen kaupunkifestivaalin tarjontaa. Revittyihin farkkuihin ja toisen käden hansikkaisiin pukeutunut bändi soittaa Stairway to Heavenia. Vierailu jää lyhyeksi.

Palaan Artscapelle. Kuuluu hyviä uutisia: ranskalainen punkyhtye haluaa tulla tänne syksyllä soittamaan.

Maanantai 22.6.2015

Jäähyväiset ovat aina epämukavia. Niin nämäkin. Maanantaina retkemme tulee päätökseen. On aika palata Suomeen uusia seikkailuja kohti. Vielä ikävämpi olo tulee, kun pihalta alkaa kuulua huutoa. Tiukka nainen räyhää kovaan ääneen yli vartin. Hän on Artscapen vuokranantaja. Täällä ei kuulemma saisi asua.

Miehemme maailmalla.

Miehemme maailmalla.



Punklehtinäyttely nähtävissä Helsingin LeSpacessa (Kuortaneenkatu 8) 30.8. asti ja Tampereen Hirvitalolla (Hirvikatu 10) 4.–30.9.

Lue lisää

Artscape
Beirut Zine Festival
Helsinki skene raportti
Oranssin pienlehtiarkisto
Juuso Paason kirjanen punk- ja underground-pienlehdistä Suomessa

Kommentointi