Perttu Saksa: Presence (Mask) (2015)

Pihvi

Perttu Saksan näyttely viiltää pintaa syvemmältä

Helsinki Contemporaryssa avattu valokuvanäyttely Silence as a Phrase ripustaa epäuskon teuraskoukkuun.

Sanat: Jean Ramsay
Kuva: Perttu Saksa


Usein puhutaan, miten jokin asia menee pinnan alle. Sehän on naurettavaa. Ei tässä nyt iilimatoja tai antabuskapseleita olla. Syvälle kaivautuva taide on klisee. Se, että jokin ”kouraisee syvältä”.

Perttu Saksan taide oikeasti menee pinnan alle: puhkaisemalla ihon, leikkaamalla sen laskoksiin ja taivuttamalla ne nautinnollisesti kuin kalleimman silkin. Kouraisee syvältä näyttämällä sen kaikkein syvimmän, jänteet ja luut, yksinäiset ja pienet aivot kallon nurkassa ujosti piilossa. Pimeän ja kysymyksiä esittävän tyhjyyden, hiljaisuuden sen kaiken keskipisteessä.

Helsinki Contemporaryn juuri auenneessa näyttelyssä Saksa lyö luun kurkkuun suuressa huonetilassa esillä olevilla Presence-teossarjan hevoskuvilla. Ne ovat yhtäältä groteskeja, toisaalta pitkälle estetisoituja: niin kauniita, että niiden rustoja runnova ja verta roiskiva karmeus unohtuu.

Läsnäolo

Presence (Mask) näyttää mustan orin, jolta vasen puoli kasvoja on poistettu lääketieteellisellä tarkkuudella.

Sinisen kalvon alla eheänä olevasta poskilihaksesta aina kauniisti puhdistetun valkoiseen kuonon varteen asti Saksa poistaa kerroksen kerrallaan. Kuin anatomian oppikirjassa, mutta teurastajan ottein.

Veitsi tuntuu etsivän elämän lähdettä, kyselevän mennessään, näyttäen sieraimet ja (yllättävän pienen) aivokopan, eläimen pään koko fysiologian.

”Saksa poistaa kerroksen kerrallaan. Kuin anatomian oppikirjassa, mutta teurastajan ottein.”

Vaikka hevonen on kuollut, sillä on jotenkin hämmästynyt ilme. Jokin hahmon kiihkeässä yllättyneisyydessä tuo mieleen Joel-Peter Witkinin sommittelun keinoin uudelleenanimoidut kuolleet. Tosin Saksalla illuusio on vieläkin voimakkaampi kuvan fotorealistisen tarkkuuden ansiosta.

Hätkähdyttävin detalji on hevosen kaula, sen silkkisen kaunis musta karva, kauniisti muodostuneet lihakset ihon alla, jotka henkivät – suorastaan sykkivät – intensiivisesti elämää.

Efekti on suunniteltu ja harkittu, mutta silti pyörryttävän voimakas. Elämä kävelee kuoleman vieressä, unohtaen roolinsa.

Oman tasonsa tuo se, että teokset on tehty diasec-tekniikalla. Se perustuu ”face-mounting”-periaatteeseen, jolla valokuva liimataan lasina toimivaan akryylilevyyn. Kasvojen ripustamista niin monella tasolla.

Pimeys

Presence-sarjassa huomionarvoisaa on hahmoja ympäröivä, Caravaggiolta tulevan tuntuinen pimeys, chiaroscuro: alkuhämärän öljyinen syvyys. Se reunustaa elämän mysteerin, jonka pinnan se puhkaisee yrittäessään kiihkeästi olla vielä hetken olemassa.

Mieleen palaa Caravaggion Incredulità di San Tommaso (1601–1602), joka perustuu samaan pintojen puhkaisemiseen, elämän etsimiseen kuolleesta lihasta.

Saksa leikittelee myös mikro- ja makrokosmoksilla. Presence (Eye) näyttää kuolemaan sammuneen hevosen silmän, joka lähempää tarkasteltuna vaikuttaa kumman tutulta.

Teosta liian läheltä tuijottaessaan havahtuu katsovansa maapalloa avaruudesta. Sarveiskalvo muodostaa ilmakehän, sen pinnassa olevat valkoiset heijastumat ovat kuin pilvimassoja ja syvä sininen kuin sen seitsemän valtamerta.

Hiljaisuus

Meri, tosiaan. Näyttelyn nimikkoteos Silence as a Phrase näyttää rauhallisesti vellovan meren, mitä ilmeisimmin nousuveden alla olevan, raukean voimakkaan liikkeessä olevan loputtoman massan. Sitä erehtyy luulemaan mustavalkoiseksi, osittain siksi, että sitä on näyttelytilassa edeltänyt lukuisien pienikokoisten teosten sarja.

Mutta se ei ole mustavalkoinen.

Kun videota jää katsomaan, huomaa meren alkavan vaivihkaa muuttua punaiseksi. Meri/veri, hyvin nokkelaa.

Lehdistötiedotteessa implikoidaan apokalypsiä tai eteläisessä Japanissa sijaitsevan Taijin kylän poukamassa tapahtuvaa delfiinien joukkoteurastusta. Siinä myös vedetään mielenkiintoisesti yhteys William Turnerin sisäistä myllerrystä täynnä oleviin merimaisemiin. Tämä tapahtuu edellisessä huonetilassa esillä olleiden, mustavalkoisissa alumiinilevylle pigmenttivedostettujen kaktusten kautta. Niiden pinnalla elävistä kirvoja murskaamalla saadaan kokenillia, karmiininpunaista väriainetta, jota muun Turner käytti. (Tai josta tehdään Camparia, mutta se on eri tarina.)

Aiemmin näyttelyssä nähtyjen sisäkuvien valossa väreilevä pinta näyttäytyy pikemminkin kuvan poikki kulkevana lihaksena, jonka päältä nahka on kuorittu.

Jälleen sama siirtymä makrosta mikroon. Maailman lainalaisuudet toistuvat pienestä äärettömään, selittävät toisiaan.

Kuin alleviivaten tätä tulkintaa Saksa näyttää tilassa seuraavassa teoksessa Presence (Veil) ihon ja sen alla olevat kalvot huikeasti estetisoituina, suorastaan herkullisina detaljeina. Niiden kauniissa valkoisessa pinnassa on muistumaa Berninin marmoreista, puhtaimmasta ja neitseellisimmästä esse essestä, tai alabasterin lasimaisesta hauraudesta.

Veriroiskeet kauniilla pinnalla alleviivaavat emotionaalisen kokemuksen järkyttävyyttä ja korostavat sen haurautta. Pakottavat katsomaan intensiivisemmin.

”Veriroiskeet kauniilla pinnalla alleviivaavat emotionaalisen kokemuksen järkyttävyyttä.”

Helsinki Contemporaryn kauniissa tiloissa Saksan kauniit ja viimeistellyt kookkaat valokuvat rikkovat etääntyneen pinnan kehystensä verrattaisella rosoisuudella ja sillä, miten viimeistely näyttää puun syyt. Jälleen kerran taiteilija menee yksityiskohdissa pintaa syvemmälle.

Teosten nimeäminen sanalla, joka tarkoittaa läsnäoloa, on tietoinen konseptien Möbiuksen nauha, todellisuuden kiepautus, vastakohtien peili. Sisäkuvat muuttuvat ulkoavaruudeksi, mutta etenkin kuollut eläväksi. Tai pikemminkin – elävän kaltaiseksi.

Kysymys on illuusioista, epäuskon ripustamisesta teuraskoukkuun, sillä toki on niin, että liha on kaikessa massiivisuudessaan vielä korostetummin läsnä hengen lähdettyä.

Silti nimi tuntuu provokaatiolta. Ajatusten provosoimiselta, kenties sitten kumminkin. Samaa miettii näyttelyn nimiteoksen ja näyttelyn nimeä tuijottaessa.

Hiljaisuus itsessään on virke, lausunto, mielipide.

Vastauksena myöntymisen merkki, tyhjä tila, kuolema. Keskustelunavauksena kutsu.

Astu sisään. Avaa itsesi.

Perttu Saksa: Silence as a Phrase Helsinki Contemporary Showroomissa 6.3.–1.4.2015

JÄIKÖ NÄLKÄ?

Pihvi

Ville Andersson, WhatsApp?

Sienet ja inssiajo ja Bowie ja lintulaudat ja harmaat hiukset ja viileä esteettisyys jotenkin kaikki liittyy löyhähkösti toisiinsa.

26.2. 2021