Poklomi

Mervi Vuorela: My Summer Car – ylistys amisauto-kulttuurille

My Summer Car -pelissä kiteytyy amisautokulttuuri, jossa ei pyritä pääsemään paikasta A paikkaan B vaan arjesta sen yläpuolelle.

Omistan vuosimallia 1977 olevan Fiat 127:n.

Siinä on yhdeksän desilitran moottori, spraylla maalatut lieskat molemmissa kyljissä, ralliratti, tummennetut takalasit, kohtalaiset stereot ja tietysti myös wunderbaum.

Huippunopeus on 140 km/h. Jos kyydissä on useampi ihminen, auto kiihtyy nollasta sataan noin 45 sekunnissa, jos silloinkaan.

Irstaan ulkomuotonsa vuoksi auto herättää huomiota kaikkialla. Poliiseilla on kiire sen perään ja Canon-kaulaisilla japanilaisturisteilla sen eteen.

Jopa huoltoasemilla syntyy syvällistä dialogia:
”Siinä on tytöllä melkoinen menopeli, heh heh.”
”Joo.”

Talvisin auto ei lähde käyntiin, joten kruisailen sillä pääasiassa touko–elokuussa. Kruisailu on tosin liioiteltu termi, koska temperamenttinen italianoni pitää usein työntää käyntiin.

Näyttävän operaation jälkeen auto saattaa hyytyä liikennevaloihin, koska moottori alkaa keittää tyhjäkäynnillä. Silloin ei auta kuin lyödä sisälämmöt täysille (suosittelen kaikille kesähelteillä) ja toivoa parasta.

Kerran Fiatini levisi keskelle Törnävänsaaren festivaaliruuhkaa. Tilanne oli jonkun mielestä niin hauska, että paikalle hälytettiin iltapäivälehdistö.

Tuhat valokuvaa myöhemmin päätin asentaa moottoriin jäähdyttimen ja pääsin osalliseksi uudenlaisesta ajonautinnosta: Pystyin seisottamaan autoa punaisissa valoissa stressaantumatta, kiroilematta tai työntelemättä päätäni ulos ikkunasta (mikä tutkitusti nopeuttaa valojen vaihtumista).

Seuraavaksi vaihtoon meni starttimoottori. Sen jälkeen olen pystynyt tekemään äkkilähtöjä parkkipaikalta ilman, että olen joutunut hakemaan työntöapua naapuribaarin Penalta ja Makelta.

Myös pakoputki vaihtui pienempään siinä vaiheessa, kun eräs lapsi alkoi itkeä ohittaessani hänet. Tuolloin autoni piti yhtä kovaa ääntä kuin Nürnbergin puoluepäiväparaati.

”Autoni piti yhtä kovaa ääntä kuin Nürnbergin puoluepäiväparaati.”

Toissa kesänä pakoputki romahti keskelle Sörnäisten rantatietä. Oli pakko kaivaa nippusiteet esiin ja madella kotiin jumalattoman metelin saattelemana. Tahatonta komiikkaa tilanteeseen toi se, että autoni takakontissa lukee ”Street Survivor”.

Vuosien varrella Fiatiini on pitänyt vaihtaa myös useita vilkkureleitä ja lamppujen polttimoita.

Lisäksi olen joutunut uusimaan sivuikkunan rikottuani sen nyrkillä Puntala-rockissa. Olin kadottanut autonavaimet, mutta halusin silti sisälle autoon, koska ulkona satoi ja olin humalassa.

Seuraavana aamuna avaimet löytyivät löytötavarapisteestä.

Paluumatka Puntala-rockista. (Kuva: Mervi Vuorela)
Paluumatka Puntala-rockista. (Kuva: Mervi Vuorela)

Tämänkaltaisia autoja ei omisteta siksi, että halutaan päästä paikasta A paikkaan B mahdollisimman vaivattomasti. Tämänkaltaisia autoja omistetaan, koska niihin liitetään merkityksiä, jotka ylittävät funktionaalisuuden rajat.

Kun ihminen suhtautuu autoonsa intohimoisesti, hän ei näe pelkästään kulkuvälinettä vaan hienon esineen, rakennusprojektin, persoonansa palasen tai oikuttelevan mutta palkitsevan ystävän.

Tällaisissa autoissa hengitetään elämää, ajetaan ilman päämäärää, kuskataan kavereita, päivystetään parkkipaikalla, syljeskellään ikkunoista, ryypätään, yritetään tehdä vaikutus vastakkaiseen sukupuoleen ja parhaassa tapauksessa kärytetään kumia muuallakin kuin renkaissa.

Tämä kaikki on todellisuutta suurelle osalle suomalaisista.

Nyt heille (ja meille) on suunnitteilla myös tietokonepeli.

Johannes Rojolan kehittämä My Summer Car kiteyttää maakuntasuomalaisen autoilukulttuurin paremmin kuin yksikään aikaisempi suomalaispeli.

Rojolan mukaan ”lähitulevaisuudessa ilmestyvästä” pelistä on toistaiseksi tarjolla vain muutama esittelyvideo. Niistä tuorein kertoo kaiken oleellisen Rojolan luomasta Suomi-realitysta.

”This is not a fantasy game, this is a realistic game”, Rojola kertoo videolla rallienglanniksi ja ottaa samalla kulauksen olutpullosta.

Väite pitää paikkansa, sillä My Summer Carissa mikään ei mene kuin Strömsössä. Pelissä pärjätäkseen on tiedettävä vähintäänkin autojen perusteet, sillä 70-luvun Datsun ei liikahda mihinkään, ennen kuin sen moottoria on rassattu. Myös renkaiden kiinnitykseen kannattaa panostaa, sillä muuten saattaa kuolla kesken ajon.

Työkalut löytyvät autotallista, josta löytyy paljon muutakin elämäntapa-amikselle tärkeää rekvisiittaa, kuten spraykannuja ja subwoofer-paneeli.

Ennen liikkeelle lähtöä autoon voi napata kaljakorin. Sen jälkeen täytyy antaa ryyppyä sekä autolle että itselle, käynnistää moottori, laittaa valot päälle, päästää kesäilmaa sisään alas pyöritettävästä (tietysti) ikkunasta ja kaasuttaa karvanopat heiluen suomalaiselle metsätielle.

Lähtiessä voi heittää paskarinkiä pihanurmella, koska se nyt vain on hauskaa.

Lujimmillaan Datsun kulkee yhtä kovaa kuin Fiatini eli 140 km/h. Mikäli ajamiseen kaipaa lisähaastetta, voi ryypätä ankarasti, jolloin kaljapullo peittää ajonäkyvyyden ja alkaa haitata auton hallittavuutta.

”Everything is difficult when you drink. That’s how it should be”, Rojola sanoo esittelyvideolla.

Täysin vailla moraalista opetusta My Summer Car ei kuitenkaan ole. Jos kuski ottaa liikaa bönthöä, auto ajautuu metsään tai menee ympäri.

Jos onnettomuus jää lieväksi, kuski voi ottaa valokuvan katollaan makaavasta autostaan ja lähettää sen sosiaaliseen mediaan. Pahimmassa tapauksessa kuski kuolee. Siis pysyvästi. Ominaisuutta kutsutaan nimellä ”permadeath”.

”Mikäli ajamiseen kaipaa lisähaastetta, voi ryypätä ankarasti, jolloin kaljapullo peittää ajonäkyvyyden.”

Toisin kuin Gran Turismossa, Grand Theft Autossa ja muissa arkielämästä vieraantuneissa peleissä, My Summer Carissa ei kurvailla kilparatojen kaarteissa tai suurkaupunkien sykkeessä. Strippi- ja huumeluolien sijaan pelaaja pääsee Teimon kauppaan, Pub Nappoon ja postiin.

Posti on olemassa tietysti siksi, että sinne voi jättää auton varaosatilauksen. Kauppa taas siksi, että ihmisen on syötävä pysyäkseen elossa.

Esittelyvideolla Rojola sanoo suunnittelevansa peliin myös mahdollisuutta käydä saunassa, kalassa, grillaamassa ja tupakalla.

Keskisormea pelissä voi näyttää jo nyt.

Lähtökohtaisesti My Summer Car saattaa vaikuttaa huumoripeliltä. Amiskulttuuri ei ole täysin vailla tahatonta komiikkaa eikä Rojola itsekään ole miehistä vakavin, kuten Youtube-klassikoksi vuonna 2009 noussut Urheiludokumentti osoittaa.

My Summer Car ei kuitenkaan ole huumoripeli. Vaikka se leikittelee karikatyyreillä ja hyödyntää kerronnassaan parodista otetta, pinnan alta paistaa syvä ymmärrys suomalaista autoilukulttuuria ja kesänviettoa kohtaan.

Tämän myös Rojola itse vahvistaa pelin visuaalisesti tyrmäävillä kotisivuilla: ”I am making this game because this game needs to be made. This is not made because this is fun game, but because it is NOT!”

Tästä miehestä ja pelistä kuullaan vielä.

JÄIKÖ NÄLKÄ?

Pihvi

Ville Andersson, WhatsApp?

Sienet ja inssiajo ja Bowie ja lintulaudat ja harmaat hiukset ja viileä esteettisyys jotenkin kaikki liittyy löyhähkösti toisiinsa.

26.2. 2021