Lauri Supponen: Haluan räjäyttää oopperan

Tulevaisuuden ooppera ei ole talo. Se on asenne.

Ränsistyneelle talolle voi helposti keksiä uutta käyttöä ilman pyrotekniikkaa. Ränsistyneet asenteet sen sijaan vaativat ravisuttamista. Haluan räjäyttää oopperan, koska se on minulle tärkeä asenne.

Unohda hetkeksi, että George Bizet’n Carmen, vuodelta 1875, on soinut tänä vuonna jo 640 kertaa 162 täysimittaisessa tuotannossa, joista 28 sijaitsee Euroopan ulkopuolella. Berliinissä kahdessa, Prahassa ja Moskovassa kummassakin neljässä produktiossa, joiden esitykset ovat parhaimmillaan olleet peräkkäisinä päivinä; Berliinissä jopa samalla kadulla. Puff.

Unohda, että ooppera on vakiintunut, kristallisoitunut taidemuoto, jonka sadanviidenkymmenen vuoden takaisia suuruudenpäiviä yhä juhlistetaan. Bäng.

Unohda, että Monteverdi kaappasi oopperan musiikille sillä seurauksella, että 407 vuotta myöhemmin oopperaa pidetään yhä musiikkivetoisena. Blop.

Kuvittele mielessäsi, että kukaan ei ole vielä onnistunut tekemään oopperaa. Ooppera! Se on vielä tulossa. Ooppera? Ei, tämä ei ole vielä se. Mutta se tulee vielä.

Tulevaisuuden ooppera on ensisijaisesti taiteiden yhteenliittymä, ei taidemuoto itsessään; peilien muodostama polttopiste pikemminkin kuin maahan valmiiksi teipattu ruksi.

Tulevaisuuden ooppera ei nojaa valmiisiin paketteihin, vakiintuneisiin työskentelymetodeihin ja ilmaisukeinoihin. Eineksiin. Ooppera on esimerkillistä tuntemattomaan hyppäämistä; pimentoa, jota eri osatekijät vuorollaan valaisevat. Vastavoima mobiilimaailman itsekkäälle ja sirpaloituneelle työskentelylle kapeissa tekstikentissä. Vastalääke aikakaudelle, joka uskottelee lahdanneensa suuret tarinat.

Tulevaisuuden ooppera on pienempi ja kykenee matkaamaan maailmalla vikkelämmin.

Lontoolaisen underground-musiikkiteatteriseurueen, Size Zero Opera Companyn valttikortteja on tuotantojen kätevä koko. Korkeintaan noin tunnin mittaisista tuotannoista suurimmat ajetaan 20–30 hengen voimalla, joista kaksi kolmasosaa ovat itse esiintyjiä. Yleisön tarinannälkää tyynnyttää pienimmillään vain hätääntynyt mezzosopraano megafoninsa kanssa, kuten Ben Gauntin Residuum V -monologissa vuonna 2011. Seurue on lyhyen uransa aikana ehtinyt esiintyä Singaporessa asti ja tekee säännöllisesti esityksiä Lontoon uuden oopperan Tête-à-tête-festivaalille. Tällä vuonna yhteistyössä maailmanmestaruustason nyrkkeilijän, Cathy ”The Bitch” Brownin kanssa.

Tulevaisuuden ooppera on asenne, jota ruokkii taiteiden välisen yhteistyön tärkein periaate: luottamus siihen, että vasta lopputulos toimii. Eri taiteenlajien edustajien omat osuudet jäävät vääjäämättä epätäydellisiksi, jos ne käsitetään liian itsenäisinä, liian tärkeinä. Kukin tekijä katsoo yhteistyötä omalta kantiltaan ja vasta osana kokonaisuutta eri näkemykset muodostavat särmikkäänäkin eheän lopputuloksen. Tästä itsestäänselvyydestä tulisi puhua paljon enemmän.

On omalla tavallaan sääli, että parhaita esimerkkejä siitä, miten visuaalinen, auditiivinen ja teatraalinen antavat toisilleen tilaa, on Robert Wilsonin ja Philip Glassin Einstein on the Beach vuodelta 1976. Miksi sääli? Koska varmasti sen kaliiberin yhteistoiminta on mahdollista juonellisesti ja sisällöllisesti runsaammassakin teoksessa, heijastaen aikamme pluralistisuutta. Sitä paitsi se on viime vuosituhannelta. Herätys!

Asenteellinen suhtautuminen oopperaan johtaa siihen, että oopperasta tulee muihin musiikkeihin ja taidemuotoihin vietävissä oleva tapa tehdä. Ooppera, joka ajattelee itsensä ulkopuolella. Ooppera, joka luo ja edistää luovuutta.

”Tulevaisuuden ooppera on asenne, jota ruokkii taiteiden välisen yhteistyön tärkein periaate: luottamus siihen, että vasta lopputulos toimii.”

Maaliskuun 12. päivänä 2014 – samaan aikaan kun Sydneyssä soi Carmenin vuoden 172. esitys ­– Suomessa keskustelu oopperan tulevaisuudesta oli vasta viriämässä. Taideyliopisto järjesti tuolloin aiheesta seminaarin, johon kokoontui taiteen ja taidekoulutuksen vaikuttajia. Suomen Kansallisoopperan hallituksen varapuheenjohtajan Raija-Sinikka Rantalan kanssa keskustelimme siitä mikä tekee oopperatalosta kansainvälisesti merkittävän: kunnianhimoisen ja ammattitaitoisen oopperatalon tulee taata itselleen resurssit esimerkiksi Richard Wagnerin fantasiaoopperoiden esittämiseen.

Ehdotin, että pohjoismaiset oopperatalot voisivat profiloitua itsenäisiksi suhteessa keskieurooppalaisiin kollegoihinsa ja panostaa suurten produktioiden sijaan omiin, pienempiin tuotantoihinsa. Mietin myöhemmin itsekseni, että juuri kevyemmän tuotantoperiaatteen kautta oopperaa voisi edistää radikaalimmin repertuaarin, taidekäsityksen ja taiteidenvälisen yhteistyön tasoilla. Meidän ei tarvitsisi kuunnella, mitä Metropolitan, Royal Opera House ja Bayreuth pyrkivät säätämään universaaleiksi.

Samaisessa keskustelutilaisuudessa nousi esiin eri taiteenlajien edustajien halukkuus osallistua työhön arvostamansa käsitteen alla. ”Why don’t you want to play with us?” tiukkasi Kuvataideakatemian professori, taidemaalari Silja Rantanen.

Enää ei voi puhua säveltäjän tai libretistin oopperasta. Tekijöiden joukko on suuri, ja se paisuu tulevaisuudessa kattamaan taidekenttää yhä laajemmin. Ooppera on räjäytetty.

 

Lauri Supponen
Säveltäjä, Helsinki

Sanat: Lauri Supponen

Sanat: Lauri Supponen

Kommentointi