Poklomi

Lauri Kemppainen: Johdatus populaarimusiikin filosofiaan, osa I – yhdynnän rytmi

Jokainen laulu on Rorschachin testi.

Tämä tarina on tosi. Olen kuullut sen muusikkoystäviltäni useita kertoja. Se sijoittuu 1990-luvun alkuun ja kertoo naisesta, joka tuohtui.

Tarinan päähenkilö oli jostakin syystä päätynyt kristilliseen tilaisuuteen, jossa esitettiin discopoljennon ryydittämää rockmusiikkia. Se ei naista miellyttänyt. Mielenosoituksellisesti hän poistui paikalta ja ilmoitti lähtiessään, että ”tämä musiikki on viidakosta ja siinä on yhdynnän rytmi”.

Minusta tarina on jotenkin hellyttävä ja pidän siitä. En tietenkään sen takia, että ahdasmielisessä suhtautumisessa erilaisiin taide- ja kulttuurimuotoihin olisi mitään sympaattista. Naisen tiivistystä länsimaisen rytmimusiikin genealogiasta voinee myös perustellusti syyttää suhteellisen suurpiirteiseksi. Ehkä siinä on asennetasolla myös ripaus vanhojen aikojen anteeksipyytelemätöntä rasismia.

Tarinan liikuttavuus on kuitenkin siinä, kuinka aseistariisuvan avoimesti kyseinen ihminen paljasti itsensä.

”Mielenosoituksellisesti hän poistui paikalta ja ilmoitti lähtiessään, että ’tämä musiikki on viidakosta ja siinä on yhdynnän rytmi’.”

Kuva: Dlow & Nordberg

Nimittäin: empiirisestä eli kokemusperäisesti todennettavasta näkökulmasta lienee selvää, ettei tilaisuudessa soitettu ”yhdynnän rytmiä”. Luultavasti muusikot soittivat 4/4-rytmiä tempossa, joka oli jotakin väliltä 120–140 iskua minuutissa, tahdin toista ja neljättä iskua painottaen. Fysikaalisella tasolla kyse oli ääniaaltojen mekaanisesta värähtelystä.

Mikäli äänen rytmi ylipäätään sai jotakin inhimillisiä merkityksiä, tulivat nämä merkitykset rytmiä havainnoivasta tietoisuudesta.

Esimerkiksi: Mikäli bändi soitti kutakuinkin kelvollisesti, linkittyi kokemus rytmistä useimmilla kuulijoilla jonkinlaiseen esteettiseen mielihyvään.

Jos tilaisuudessa sattui olemaan paikalla nyrkkeilijä, hän kenties kuuli soitossa nyrkkeilyn rytmin.

Varttuneemmalle väelle musiikki saattoi tarjota salamasiirtymän kultaisiin muistoihin: he ehkä kuulivat oman nuoruutensa rytmin.

Kuitenkin nainen, joka siveästi paheksui kyseistä rytmiä, liitti sen nimenomaan sukupuoliyhdyntään. Kytkös rytmin ja yhdynnän välillä ei tapahtunut niinkään ulkoisessa todellisuudessa kuin naisen tietoisuudessa: yhdyntä ei ollut rytmissä vaan naisen päässä. Todella siveään mieleenhän ei olisi edes juolahtanut yhdistää kahta niin totaalisen erilaista asiaa toisiinsa.

Tuohtuneella naisella sen sijaan täytyi olla jonkinlainen käsitys sekä yhdynnästä että siihen liittyvästä rytmiikasta. Ehkä hän oli todella joskus yhtynyt täsmälleen kyseisessä rytmissä. Tai ehkä rytmi vain herätti hänessä epämiellyttävän voimakkaan halun tällaiseen toimintaan.

Oli miten oli, lausuessaan tuomionsa julki hän ilmoitti lähinnä sen, että kyseinen rytmi sai hänet ajattelemaan kaikista maan ja taivaan väliltä löytyvistä asioista juuri sukupuoliyhdyntää.

Periaatteessa tarinan naisen väitettä olisi tietenkin mahdollista testata empiirisesti ottamalla tarpeeksi suuri otanta yhtyviä ihmisiä, mittaamalla yhdyntäliikkeiden rytmityksiä ja vertaamalla niitä eri musiikinlajien tyypillisiin tempoihin. Tutkimustuloksena löytynyt keskiarvo voitaisiin sen jälkeen julistaa virallisesti ”yhdynnän rytmiksi”.

Oikeasti tämäkään ei olisi mitään muuta kuin yleistävä kompromissi. Mikäli discojynkähtävä rockpoljento olisikin paljastunut yleisimmäksi coitustahdiksi, olisi se todellisuuden rikkaassa kirjossa joka tapauksessa vain yksi aste jossakin doom-jyystön ja grindcore-tikkauksen välimaastossa.

Idealistinen mahdollisuus tietenkin on, että ”yhdynnän rytmin idea” löytyy jostakin todellisuuden metafyysisestä kudoksesta. Se on yksi ja muuttumaton, riippumatta lihaa ja verta olevien ihmisten yhtymisistä tai yhtymättömyyksistä: jotkut yksinkertaisesti yhtyvät rytmillisesti oikein ja toiset väärin. Tällöin kyseisen tilaisuuden yhtye kenties tietämättään kanavoi yhdynnän rytmin materiaaliseen maailmaan ja paikalla ollut nainen sai valaistuksenomaisen tiedon soitetun rytmin todellisesta luonteesta.

Mikäli platonistinen yhdynnän rytmin idea paljastuu todeksi, perun aiemmat sanani ja myönnän naisen olleen absoluuttisesti oikeassa.

Hyvin karkeasti ottaen: tätä on filosofinen fenomenologia. Se yrittää tavoittaa niitä puolia todellisuudesta, jotka jäävät fysikaalisen kuvauksen ulkopuolelle, mutta jotka joka tapauksessa ilmenevät. Se muistuttaa meitä siitä, että todellisuus sellaisena kuin sen koemme, ei palaudu mihinkään abstraktiin matemaattiseen tai fysikaaliseen teoriaan, vaan sisältää paljon muutakin.

Ihmismieli ei ole vain passiivinen tyhjä taulu, johon ympäröivä maailma piirtää vapaasti merkkinsä. Sellaisetkin ilmiöt, joita helposti erehdymme pitämään yksiselitteisinä, on todellisuudessa ladattu lukuisilla tulkintamahdollisuuksilla ja mielleyhtymillä.

Elämä on jatkuva Rorschachin testi. Tietoisuus jättää jälkensä todellisuudentulkintaan ja tietoisuus itsessään on melkoinen mysteeri.

Gif-animaatio: Dlow & Nordberg

Tästä seuraava hermeneuttinen eli tulkinnallinen pulma on siinä, että eri ilmiöitä ja ilmiön yksittäisiä osia on mahdotonta ymmärtää ilman viittauksia toisiin ilmiöihin tai saman ilmiön muihin osiin. Tämän takia ymmärryksestä tulee helposti kehämäistä – tulkinnalliset kädet ovat usein sidotut.

Esimerkiksi: jos ihmisellä ei ole kokemusta uskosta, mutta on kokemusta erilaisista vallankäytön muodoista, voi uskonto näyttäytyä hänelle varsin ymmärrettävästi vain yhteisöllisen vallankäytön yhtenä muotona.

Jos ihmisellä ei ole kokemusta rakastamisesta, on intohimo vain himoa valepuvussa.

Jos ihmisellä ei ole kokemusta siitä, miltä rockmusiikki todella tuntuu, voi se näyttäytyä vain infantiilina ja yksinkertaisena muutaman sointukierron pyörittelynä. Ja niin edelleen.

Omat tulkinnalliset rajoitukset on siis hyvä pitää tuomioita laukoessa mielessä, koska (yhdyntäkontekstiin kauniisti sopivin Kris Kristoffersonin sanoin): ”You’re the only one that you are screwin’ / when you put down what you don’t understand.”

JÄIKÖ NÄLKÄ?