Lauri Kemppainen: Johdatus populaarimusiikin filosofiaan, osa 6 – Jonkin sortin hirviö

Vaikka mikään ei ole helpompaa kuin synnin tekeminen, on hyvin vaikeaa olla läpeensä paha. Tästä huolimatta niin julkisessa keskustelussa kuin somensyövereissäkin ihmiset niputetaan varsin ronskisti hyviin ja pahoihin.

Taiteen kontolle jää usein purkaa tällaisia yksinkertaistuksia – ruopata esiin ristiriidat, raadollisuuden ja kauneuden kietoutuminen toisiinsa, inhimillisyys – siis puhua totta.

Ja taiteesta saavummekin luonnollisesti Metallicaan.

Joitakin levyjä on helpompi rakastaa kuin ihailla, ja minulle sellainen levy on Metallican St. Anger.

Aina välillä ajattelen, että albumi kärsii traagisesta aliarvostuksesta. Useimmiten olen kuitenkin valmis myöntämään, että minulla on siihen vain erikoinen suhde. En ole itsekään varma, puhuuko levy totuutta, jota siltä tasaisin väliajoin kuuntelen.

Muutaman vuoden takaisessa Nuorgamin jutussa Visa Högmander rankkasi St. Angerin viimeiselle sijalle Metallican diskografiassa kirjoittaen: ”Pitkän Metallica-kuuntelutauon jälkeen St. Anger hämmensi todella isosti kurkkupurkkisoundeillaan. — Kun vielä samoihin aikoihin levyn julkaisun kanssa näki Some Kind of Monster -dokumentin kaikkine aikuisten miesten hiekkalaatikkoriitoineen, St. Angeriin oli hankala suhtautua.”

Juuri näinhän se on. Mutta jokin albumin romuluisessa itkupotkuraivoamisessa viehättää. Uskoisin syiden kiteytyvän juuri Högmanderin mainitsemiin ”kurkkupurkkisoundeihin” ja ”aikuisten miesten hiekkalaatikkoriitoihin”. St. Anger/Some Kind of Monster -kokonaisuus näyttäytyykin minulle ennen kaikkea puolihuolimattomana tutkielmana pahan arkipäiväisyydestä.

Logo: metallica.alwaysdata.net © 2017

Logo: metallica.alwaysdata.net © 2017

Käsite ”pahan arkipäiväisyys” (banality of evil) on peräisin juutalaisen filosofin Hannah Arendtin kynästä. Arendt oli seuraamassa Jerusalemissa vuonna 1961 pidettyä oikeudenkäyntiä, jossa SS-everstiluutnantti Adolf Eichmann tuomittiin holokaustin pääorganisaattorina kuolemaan.

Arendt kirjoitti oikeudenkäynnistä kirjan Eichmann Jerusalemissa. Teoksessa Arendt väitti havaintojensa pohjalta, ettei Eichmann ollut mikään ”shakespearelainen” suurenmoisen pahuuden ilmentymä vaan pikemminkin omaa ylennystään pikkumaisesti tavoitellut varsin arkinen virkamies.

”Metallican St. Anger tuntuu oivaltavan, että järkyttävät asiat saavat usein alkunsa aikuisten miesten hiekkalaatikkoriidoista.”

Kirjassa esitetty analyysi nostatti aikalaisälymystössä vastalausemyrskyn.

Ehkä Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvasta löytyvä lordi Henryn miete tavoittaa jotakin reaktion syistä: ”Usein käy niin että elämän aidot tragediat tapahtuvat niin epätaiteellisesti, että niiden karkea kiihko, kiistaton hajanaisuus, järjetön tarkoituksettomuus ja täydellinen tyylittömyys loukkaavat meitä.”

Me haluaisimme kiehtovia hirviöitä.

Metallican St. Anger tuntuu kuitenkin oivaltavan, että järkyttävät asiat saavat usein alkunsa nimenomaan ”aikuisten miesten hiekkalaatikkoriidoista”. Kuten Hetfieldin infantiili mölinä kiteyttää: ”I will only let you breathe / My air that you receive”.

Toisin kuin voimaa uhkuva perinteisempi metallikuvasto, ilmentää St. Anger ennen kaikkea heikkoutta. Samalla se kuitenkin ymmärtää, että nimenomaan heikkous – moraalisen selkärangan heikkous, mielikuvituksen heikkous, empatiakyvyn heikkous, itsetunnon heikkous – saa aikaan mitä hirveintä jälkeä. Saa aikaan hirviöitä.

”Love is control / I’ll die if I let go”.

Niinpä levy päättyy vaivaannuttaviin, kaikkea muuta kuin tyylikkäisiin tai edes teknisesti onnistuneesti kiljuttuihin Kill kill kill kill kill -huutoihin. Se ei kuulosta Sauronilta vaan perhesurmalta.

Logo: metallica.alwaysdata.net © 2017

Logo: metallica.alwaysdata.net © 2017

”Kurkkupurkkisoundit” tukevat täydellisesti levyn inhorealistisia tekstejä, jotka tuovat mieleen lähinnä tee-se-itse-psykoanalyysin mindmap-muistiinpanot. Teemansa ja toteutuksensa puolesta kyseessä on siis erittäin johdonmukainen kokonaisuus.

St. Anger ei sorru monilta hevilevyiltä tuttuun Apollo Dionysoksen vaatteissa -syndroomaan, jossa kaaosta ja sekasortoa pyritään ihannoimaan superteknisen ja kurinalaisen toteutuksen avulla.

St. Anger on laulettu, soitettu, sävelletty, sovitettu, sanoitettu ja ”tuotettu” vähän sinnepäin. Riffiryppäiden liitokset repsottavat ja keskinkertaisia osia jäädään junnaamaan kiusallisen pitkäksi aikaa. St. Anger kuulostaa likaiselta, mutta usein myös vain huonolta ja – niin: banaalilta.

Aikuiset miehet…

”Mikäli pahuus ja hirviömäisyys on sellaista, millaisena St. Anger sitä ilmentää, se ei ole koskaan kovin kummoista.”

Toki levyllä on myös aidosti räjähdysalttiit hetkensä, hikisen paukutuksen imua ja kuolantäyteistä kohkaamista. Parhaimmillaan se kurkottaa kohti Sepulturan Rootsin primitiivisyystaajuuksia. Silti mietin usein, miksi ihmeessä näin rujo ja raakilemainen levy herättää minussa niin lämpimiä tunteita ja kiintymystä.

Luultavasti pidän levystä – niiden alkukantaisten grooveryöpsähdysten lisäksi – niin paljon, koska toivon sen olevan oikeassa. Mikäli pahuus ja hirviömäisyys on sellaista, millaisena St. Anger sitä ilmentää, se ei ole koskaan kovin kummoista. Järkyttävää kyllä, mutta aina jotenkin noloa.

Jopa kansanmurhan kansliapäällikkö on vain ja ainoastaan jonkin sortin hirviö.

Pahuuden suurenmoisuudella mielellään flirttailevan pop-kulttuurin keskellä onkin aina välillä syytä tarkistaa moraalis-esteettisen asenteensa asetuksia – sekä luodata rakkautensa syvyyttä – esittämällä itselleen yksinkertainen kysymys: Would you love an eichmann, could you understand beauty of the beast?

Sanat: Lauri Kemppainen

Sanat: Lauri Kemppainen

Creat vinkkaa: Tallinn Music Week -festaripassi keskiviikkoiltaan asti viidelläkybällä. Nimelliseen hintaan noin 250 artistia ja kaikenlaista kiinnostavaa kulttuuripläjäystä pitkin kaupunkia. Ole nopea, klikkaa kuvaa ja etene. Luota meihin, emme suosittele turhaan.
tmwtarjous

Kommentointi