Lauri Kemppainen: Johdatus populaarimusiikin filosofiaan, osa 4 – Kahden vapauden rock’n’roll

Kuten Jumala, myös rock on suhteellisen helppo kokea, mutta vaikea määritellä. On paljon helpompi sanoa, mitä se ei ole, kuin mitä se on. Ainakin jos rockia haluaa ajatella tiettyjä musiikillisia ominaispiirteitä syvempänä ilmiönä ja puhua esimerkiksi ”rockin hengestä”.

Olen joka tapauksessa aika varma siitä, että rockilla on enemmän kuin yksi henki.

Vai voiko joku väittää, etteivät esimerkiksi Lemmy Kilmister ja Bruce Springsteen ole erilaisuudestaan huolimatta molemmat rock-uskottavia? Siis vaikka toinen on naisia kaatava alkoholisti ja toinen terveellisiä elämäntapoja suosiva perheenisä. Vaikka toisen keikalla hurmosta lietsoo Killed by Death ja toisen keikalla Land of Hope and Dreams.

Rockhengen vivahde-erot käyvät ilmi esimerkiksi kliseisissä kolminaisuuksissa ”rock, rauha ja rakkaus” ja ”sex, drugs and rock’n’roll”.

Litaniat eivät välttämättä ole toisensa poissulkevia, mutta erilaisia mielleyhtymiä ne joka tapauksessa herättävät. Ja minusta on alkanut tuntua siltä, että nämä painopiste-erot liittyvät oleellisesti kysymykseen vapaudesta.

Filosofisen vapauskysymyksen voi tiivistää näin: Onko todellinen vapaus vapautta tehdä niin kuin on oikein, vai vapautta tehdä mitä haluaa?

Ensimmäistä vaihtoehtoa voi nimittää klassiseksi vapauskäsitykseksi, jälkimmäistä voluntaristiseksi vapauskäsitykseksi. Klassinen vapauskäsitys korostaa vapautta hillittömyydestä, kun taas voluntaristinen vapauskäsitys painottaa hillitöntä vapautta.

”Onko todellinen vapaus vapautta tehdä niin kuin on oikein, vai vapautta tehdä mitä haluaa?”

Klassisen vapauskäsityksen mukaan vapaus on ennen kaikkea itsekuria: ihmisyksilön kykyä hallita ristiriitaisia viettejään ja hedonistisia halujaan. Sen ihanteena on hyveiden harjoittaminen.

Klassinen vapauskäsitys myös korostaa, että hyveet ovat ”oikeasti totta” ja juuri siksi tavoittelemisen arvoisia. Se perustuu metafyysiselle realismille.

Ihmisen järki havaitsee maailmasta ”syvärakenteen”, jonka mukaiseen elämään ihminen tahtonsa avulla pyrkii suuntautumaan. Ihminen on siis vapaa silloin, kun hän ei ole halujensa riepoteltavana.

Klassisen vapauskäsityksen ihanne hallitsee esimerkiksi hardcore-partio Hatebreedin levyillä. Valtaosa yhtyeen tuotannosta koostuu eräänlaisista kuriviisuista, joiden tehtävänä on personal trainerin tavoin piiskata ihmistä yltämään tavoitteisiinsa ja ihanteisiinsa: ”I must attain / Supremacy of mind / Supremacy of body / Supremacy of spirit / Supremacy of self”.

Siinä missä Hatebreed pysyy vielä varsin abstraktilla tasolla, luettelee ruotsalaisräppäri Promoe Long Distance Runner -biisin päätteeksi elämäntapansa peruspalikat: ”No alcohol, no weed / No cigarettes, no e’s / No milk, no cheese / no eggs, no meat / Just meditation and peace / red lentils, chick peas / good workout, good sleep / more sunshine, light breeze”.

Voluntaristinen vapauskäsitys sen sijaan korostaa (paradoksaalisesti ilmaistuna) ihmisen vapautta totella halujaan ja vapautta taivuttaa todellisuus tahtonsa mukaiseksi.

Tukkarockin arkkityyppi, televisioita hotellihuoneen ikkunasta viskova bailueläin, lienee tunnetuin esimerkki voluntaristisesta rock-eetoksesta.

Toimiakseen johdonmukaisesti tällainen eetos vaatii enemmän tai vähemmän nihilistisen metafysiikan. Kuten ortodoksiteologi David Bentley Hart – jonka näkemyksen mukaan koko tämän hetken läntinen sielunmaisema edustaa yhden sortin hardrock-johdannaista! – tiivistää: ”Nykyajan korkein ihanne – sen erityinen käsitys ihmisen itsemääräämisoikeudesta – vaatii ihmistä luottamaan alkuperäiseen olemattomuuteen, joka on kaiken todellisen pohjalla, hedelmälliseen tyhjyyteen, jossa kaikki on mahdollista, josta ihmisen tahdolle ei nouse mitään estettä ja jonka edessä ihminen voi siten muovata elämänsä oman mielensä mukaan.”

palikat

Ehkä erilaiset vapauskäsitykset siis osaltaan selittävät estottoman ”bilerockin” rockhengen ja vastuuntuntoisen ”sinikaulusrockin” rockhengen eroja. Springsteen-koulukuntaan kuuluvan The Gaslight Anthem -yhtyeen Bring It On havainnollistaa hyvin mistä vapauksien välisessä jännitteessä on kyse.

Kappaleen kertoja on jätetyksi tuleva mies, jonka punaisia korkoja kopsutteleva vaimo kaipailee katujen elämää ja ”yläkaupungin romeoita”. Laulun hätkähdyttävin rivi on itselleni ollut ensi kuulemalta asti kertosäkeen uhmakas ”and give me the children you don’t want to raise”.

Kyseessä on siis rock-biisi, jossa kuuntelijan sympatiat kallistuvat lastensa kasvattamisella uhmakkaasti ylpeilevän perheenisän puolelle, vaikka kenties juuri vapaudenkaipuinen vaimo edustaa toiminnallaan perinteisempää rock’n’roll-ihannetta.

Stereotypiat menevät virkistävästi sekaisin myös hardcore-punkia veivaavan Ydinperheen Aamulla töihin, illalla himaan -rallissa.

Veisu vatkaa yksipuoliset oletusasetukset surutta uusiksi: ”Me vaan kuunnellaan punkkii, juodaan kaljaa ja käydään töissä / Ei kaiken pidä olla niin saatanan kivaa: aamulla töihin, illalla himaan”.

Rockhenkien välisen keskitien löytäneessä biisissä on käytännöllistä viisautta – sitä kuuluisaa fronesista.

Sanat: Lauri Kemppainen

Sanat: Lauri Kemppainen

Kommentointi